715.

Silloin mä elän, kun juoksen koiran kanssa ympäri metsiä hippaa leikkien. Kun leikin päätteeksi voi heittäytyä sammalmättäälle (olkoonkin märkä) hetkeksi makoilemaan ja tasaamaan hengitystä, koiran pomppiessa onnellisena vieressä.

Ja silloin, kun voi seisoa keskellä metsää hiljaisuudessa ja vain katsella ja ihmetellä mitä ympäriltä löytyy. Silloin, kun vie metsän linnuille joulueväät ja ne lentelevät pitkän matkan vieressä seuraten, syöksyilevät muutaman sentin päästä naamasta, kun niitä houkuttelee kutsuääniä soitellen parempaan ruokintapaikkaan. Ihanat.

Lyltsi sai pitää henkikultansa ja leikkauskin meni hyvin. Viikko vielä hillittyä ja hallittua menoa, sen jälkeen lähdetään kokeilemaan millaisia lenkkejä se kivuitta kestää ja mitä sen kanssa jatkossa tehdään. Selkä sillä ei ole enää ihan täysin priimaa, yksi pieni muutos rangassa, mutta se saattaa olla mahdollista saada täysinkin oireettomaksi ilman, että pitää rajoittaa lenkkejä. Katsotaan ja ihmetellään, hoidetaan nyt tämä leikkauksesta toipuminen ensin. Nään jo ne satalappuset lentämässä ilmaan, jotka sen selän kuntouttamiseen tulen tuhlaamaan, mutta mitäpä sitä ei rakkaan koiran eteen tekisi. Itsepä oon päättänyt koiria ottaa ja tiedostanut sen, että niihin myös menee rahaa. Onneks on kuntouttava, pakko jaksaa sitä ni ei oo pelkoa karenssista.

Kotiinpaluu ahdistaa jo valmiiksi. Auto jää tänne porukoille, enkä varmaan jaksa julkisilla seikkailla, niin voi olla että menee muutama kuukausi putkeen kotona. Ilman et uskaltaa käyttää pyykkikonetta, ilman käyttökelposta jääkaappia ja ilman, et metsään pääsee vaan menemällä ovesta ulos. Mut jos selviin siitä, ni sit oon taas kevät ja kesä tulossa, ja pääsee taas melkein puoleks vuodeks eroon kaupunkihelvetistä. Voi mökkeillä ja telttailla ja olla elossa. Jos vaikka vihdoin ens vuonna saisin sen verran rohkeutta, et uskaltais lähteä vieraisiinkin paikkoihin teltan kanssa yksin. Tai siis koirien kanssa, mut ilman ihmisseuraa.

714.

Sossulle soitettu ja lekuristakin selvitty hengissä.

Alotan tammikuussa kuntouttavan, joku siivousjuttu yhh. Mutta se on vaan kerran viikossa ja tos aika lähellä, ni ajattelin et yritän ainakin. Lekuri oli samaa mieltä, et sinne vaan jos vähänkin tuntuu siltä et sitä vois jaksaa. Ilman lääkkeitä mennään edelleen (no mirta on nukkumiseen, mut en sitä mitenkään päivittäin syö), katotaan tammikuun lopussa miten se kuntouttava ja uuden hoitsun käynnit vaikuttaa et tarviinko jotain. Mut kyl se lekuri itekki myönsi et aika tehottomia monet lääkkeet on, et ei oo mikään ihme etten oo saanu mistään sen ihmeemmin apua. Etenkään, ku ympäristö vaikuttaa mulla niin paljon, jossain mökillä oon ihan eri ihminen ku täällä. Et se suurin ongelma ei oo mun aivoissa sinänsä, vaan siinä et tää ympäristö on mulle ihan täysin väärä. Mut jos en oo työkykynen täällä ni en koskaan pääse muuttaan mihinkään missä ois parempi.

Tammikuussa joskus tosiaan tulee sille uudelle hoitajalle aika. Toivottavasti mahd. aikasessa vaiheessa, ni tietäs ennen seuraavaa lekuria saanko mä siitäkään mitään irti. En tiedä mitä sitten tapahtuu jos en. Jäänkö sit vaan taas yksin, jos en kerran oo polikunnossa. Turhaan en aio siellä ravata.

Ja ärsyttävää, et noilla käynneillä aina tuntuu et en oo siellä. Siis alku menee ihan ok, sit alkaa ahdistaa syystä jota en tiedä, sit oon paikalla mut en oo... Jotain dissoa varmaan. Väännetään usein jotain vitsieäkin siellä ja oikeesti se lekuri on aika rento, ni en tajua. Ja sit multa meinaa lähteä ääniki aina, tosin tää oli niillä hoitsuajoilla kyl pahempi. En tiedä onks se siitä et puhuminen kuitenki on sillee tavallaan vaikeeta vielä, ne kyselee niin kauheen vaikeita mitä en osaa selittää ja sit pelkään et ne ymmärtää jotenkin väärin, vaik niin ei oo tainnu koskaan ees käydä. En oo tästä sanonu mitään, ehkä pitäis. Mut mitä se muuttais. Sit oisin entistä ahdistuneempi ku tiedostasin sen et ne tietää millanen olo mulla just sillä hetkellä on. Helpompi vaan yrittää näytellä normaalia. Ehkä taa kuuluu myös niihin en tiedä miten selittäisin-asioihin, ni on vaikee ottaa puheeksi.

Lekurin jälkeen yritin mennä päikyille, mut ei nukahtanu ku päässä vaan pyöri kaikki lauseet mitkä ois voinu muotoilla jotenki "paremmin", asiat mitkä se ois ehkä voinu ymmärtää väärin, jotain mitä ois ehkä ollu fiksua sanoo johonkin väliin mut millä ei loppupeleissä ois ees ollu mitään merkitystä jne.

Rasittavaa. Mut kyl mä muistan et ainaki tota äänen katoomista oli polillakin sillon harvoin ku puhuin. Ja sitä et jälkikäteen mietin kauheesti mitä ois "pitäny" tehä tai sanoo jotenki toisin. Miks kaiken pitää aina olla näin helvetin vaikeeta.

713.

Oon sentään vähän jotain saanu aikaseks tässä muutaman päivän aikana. Käyny kaupoilla joululahjaostoksilla, askarrellu muutaman tunnin, käyny useemman kerran mettässä ja eilen jaksoin ottaa jopa kameran mukaan. Enkä antanu päivän mennä pilalle, vaikka suota ylittäessä tulikin pieni arviointivirhe ja humpsahdin sinne. Paperilla pahimmat vedet kengästä pois ja toisesta jalasta kuiva sukka tilalle, ni matka jatkui. Märkä lahje vaan oli vähän inhottava kun hankas nilkkaan, mut tuli oltua pari tuntia silti. Koirien kans on jaksanu vähän temppuilla ja tos yöllä tuli siivottua pitkästä aikaa vähän, vaik läävä tää kämppä on edelleen.

Unirytmi päin vittuja, mut parempaan suuntaan. Varmaan viikon onnistuin nukahtaan aina vasta aamusin joskus seiskan aikaan ja nukuin sit iltaan asti. Nyt nukuin jostain iltakuudesta kolmeen, et ehkä se tästä taas kääntyy. Ainakin selviin huomen aamulla sinne lekuriin. Tosin nytkin väsyttää pelottavan paljon, vaik nukuin kuitenki jonkun 9h enkä kauheen montaa kertaa ees yöllä heränny.

Tänään pitäs soittaa sossumuikille mut en tiedä uskallanko. On pitäny soittaa sillekki jo ikuisuus. Ois kiva tietää mihin ne mua on lykkäämässä ja kuin monta kertaa viikossa, et vois miettiä onko mulla mitään mahista kyetä siihen. Toinen vaihtoehto on vaan saikuttaa suoraan muikille soittamatta. Ärsyttää kun se sano, ettei missään niitten kerran viikossa-ryhmässä oo tilaa, sellanen ois voinu olla ihan ok. Mut jos se on joku monta kertaa viikossa, ni en mä pysty ainakaan nyt. Ku en osaa nukkua jos seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain, sillä mä tän unirytmin kusinkin. Yhen yön viikossa voin valvoa, mut kestääks mun pää sen enempää unettomuutta sen kuntouttavasta tulevan stressin lisäksi, sitä en tiiä.

Jos saikutan ni pitää alkaa äkkiä säästään rahaa sukanvarteen. Kesää en missään kuntouttavapaskassa oo, mut jos en oo sillon saikkukunnossa ni sellaseenhan ne mut lykkää. Et pitää varautuu karenssiin ja alennettuun tt-tukeen ihan varmuuden vuoksi jo nyt, ettei sit mee koko kesäki pilalle sen takia. Sillon on sentään mahis olla jossain muualla ku kaupungissa jumittamassa.

Haluisin vaan olla terve. Pystyy tekeen töitä, omakotitalon jostain tarpeeks kaukaa hälinästä, oman perheen ja pari kaveria. Mut se on liikaa vaadittu se. Pelkään et joudun ikuisesti asuun jossain saatanan kerrostalokopperossa keskellä kaupunkia. Et oon ikuisesti tällänen vitun sossupummi joka ei osaa elättää ees itteään. Hyödytön surkimus.

712.

Mun on ikävä sitä aikaa, kun oli kavereita ja harrastuksia. Oli vähintään parit treenit viikossa, useampana päivänä lenkkiseuraa ja samalla koirille riehuseuraa, näki ihmisiä melkein joka päivä ja oli jaksamista ihan eri tavalla kuin nykyään.

Nythän mun päivät on sitä, et herään, raahaudun ulos koirien kanssa. Sit löhöön sängyssä tai sohvalla, ehkä syön jotain jossain välissä. Raahaudun kauppaan jos on pakko. Uus lenkki koirien kanssa ja taas löhöömään ja ennen nukkumaanmenoa vielä joku pikapissatus niille. En jaksa mitään enempää. Aina kun pitäs tehä jotain, oli se sit koiralenkki tai kauppa tai mikä tahansa, alkaa vaan itkettää ku ei mitenkään jaksaisi. Lihakset kipeinä ku ei liiku tarpeeksi mut ei vaan pysty. Sit itkettää sekin ku koirat on niin ilosia silti, miten ne tuo mulle leluja mut en vaan jaksa leikittää niitä. Joskus jonkun minuutin. Onneks niillä on toisistaan ees vähän leikkiseuraa.

Oon taas yrittäny oppia hyväksyyn sen, etten tuu koskaan saamaan elämässä mitään niistä asioista mitä oon lapsesta asti eniten halunnu. Ei musta oo siihen. Ootan vaan et sais kuolla pois. En tiiä miten tuun selviin täst talvesta, kesäsin pääsee sentään karkuun tätä kaupunkihelvettiä.

Sossumuijakin koittanu soittaa pari kertaa, sit se laitto viestin et ottasin yhteyttä mahd. pian. Joo ei kiitos, en vaan jaksa. Otan kiltisti karenssin. Vaik pitäs varmaan soittaa sinne ennen sitä lekuria, sit vois tietää haluunko saikuttaa vai kokeilla kuntouttavaa. Mut jos mulla on näin vähän voimia ni ei musta siihen ainakaan tällä hetkellä ees oo, ei vaikka ois miten kiva paikka.

711.

Vittu että vituttaa. Haluun mun oman rauhan ja hiljasuuden takasin. Maalaiselon jälkeen alkuun siedin tätä kaupunkia yllättävän hyvin, moni asia ärsytti joo mut pystyin elämään sen kanssa. Nyt ois taas tosi kiva jos vois joskus tehdä ees yhden lenkin ilman, et vastaan tulee joku "en ole osannut kouluttaa koiraani ja minulle on ok että se vaanii sinun koiraasi keskellä tietä"-sankari, paikallinen varmaan kilometrin päästä sen saatanallisen räkyttämisen aloittava rähinäjengi, joku pippelinjatkekoira joka repii hihnaa kuola lentäen ja voi vaan toivoa, että se hihna todellakin kestää, joku "mutku mun koira haluaa leikkiä, hyi sinun koiraparkojasi jos eivät saa hihnassa leikkiä jokaisen vastaantulevan koiran kanssa, niiden KUULU saada tehdä niin!!!"-papparainen (joka parhaimmillaan lähtee seuraamaan asiasta päin mäntyä saarnaten) tai joku muu ääliö joka häiritsee minun lenkkirauhaani. Aaaaargh.

Ei jaksais aina kävellä yli varttia putkeen päästäkseen metsään rauhaan, mutta mistään lähempää ei mitään riittävän rauhallista ja hiljaista paikkaa löydy. Ja valosaan aikaan sitä rauhaa on turha odottaa metsässäkään. Nyt oon haahuillu siellä melkein joka päivä jonkun 2-3 tuntia putkeen, ku siellä on sentään siedettävä olla.

Ens viikolla pitäis selvitä koirien rokotuskäynnistä ja samalla ell saa vilkasta lyltsitä yhtä pattia. Vajaan kuukauden päästä se menee selkäkuviin ja strekkaan, tosin pienellä varauksella. Jos sieltä selästä löytyy jotain mitä ei voi parantaa, ni ei sterkata turhaan. Jos sieltä löytyy jotain, mitä ei voi saada myöskään oireettomaksi ilman et lenkkeillään jatkossa aina mummovauhtia, ni sit sitä ei enää herätetä. Et toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Nyt se on onneks ihan reipas ja ilonen oma ittensä, mut en mä ala sitä kuukausitolkulla pitämään näin ettei se pääse riehumaan ollenkaan. Sille kun parasta elämää on sammalissa möyriminen, mutaojissa uiminen ja kuoppien kaivaminen, sekä tietty hulluna ympyrän juokseminen. En mä voi ikuisesti kieltää niitä siltä.

Sit vielä ihmissuhderintamallakin menee päin helvettiä ku pitää olla näin saatanan vammanen paskiainen. Vittu et vihaan itteeni.

Ah niin ja mirtaunet. Viime yönä olin suljetulla :D oliko vähän ahdistava uni, vaik tavallaan ihan hauskakin. Muina yöinä oon ollu mm. jossain hiton turvakodissa, vetämässä itteeni hirteen (mut joku mulkku tuli ja keskeytti), kiipeämässä jotain loppumattomia tikapuita jnee. Menis ihan viihteestä jos ne ei tuntuis niin todelta. Tänään en ota mirtaa, saa nähä nukunko ollenkaan, mut aattelin kokeilla johtuuko mun päiväväsymys edelleen muka siitä vai oonko vaan taas 24/7 väsynyt ilman sen kummempaa syytä.

Just nyt ois taas vaihteeksi ihan kivaa kuolla. Mut en mä uskalla kuitenkaan. Ei musta oo vittu siihenkään.

710.

Mehupaasto day2 menossa. Ei ole kauaa kun sanoin, etten ole enää niin tyhmä että lähtisin tähän. Mutta en keksi mitään syytä miksi ei. Onnistun edes jossain. Mut luulin ettei mun kroppa enää kestä paastoja, silti eilen illallakin jaksoin kevyesti melkein 3h metsälenkin eikä oikeastaan ole edes nälkä. Pitsa ois kyllä hyvää. Katotaan nyt kauanko tätä jaksaa putkeen, tuskin mä kovin montaa päivää nyt.

Mua ärsyttää, et tein siitä puhumisesta aikoinaan niin ison jutun. Siis se, et mua hävetti niin paljon mun ongelmat, varmaan teki siitä aluksi niin vaikeeta. Lopuksi se oli vaikeeta siks, ku olin ite tehnyt siitä sellasen kamalan suuren mörön jota ajattelin melkeinpä joka päivä.

Tosin ei kai sillä niin väliä, en mä ois sen enempää apua saanut silti, kun ei se auta mitään. Mulla vaan oli aika isot odotukset siitä, kun olin niin monta vuotta kironnut sitä ettei se onnistu. Ja sit kun vihdoin vuuuosien yrittämisen jälkeen onnistuu, saakin todeta et ohops, ei se autakaan. Kauhee pettymys. Mulla on kirjottaminen, ollut aina, eikä se oo yhtään tätä tehokkaampaa.

Ootan vaan sitä lekuriaikaa. Se, miten se suhtautuu tähän vaikuttaa aika paljon siihen, saanko apua vai lopetanko vaan suosiolla heti alkuunsa. Kolme viikkoo pitää jaksaa.

Mirtat sentään toimii kuten ennenkin, kaks yötä jo nukuttu kunnolla <3 tää aamukooma on kyl jotain niin järkyttävää, mut tiiän et menee jossain kohtaa ohi.

709.

Ei polia. Niin siellä on jotkut nyt päättäneet etten tarvii sitä, en tiedä ketkä. En tiedä kysyttiinkö ees sen mun entisen omahoitajan mielipidettä asiaan vai ei. En jaksanu kysyä.

Kotimatkalla vasta tajusin kuinka kovasti olisin halunnut sinne. Mut kai sit pärjään ilman. Kaks hoitajakäyntiä takana eikä puhuminen oo auttanut yhtään, päinvastoin melkeinpä... Joo ekan kerran jälkeen oli ihan hyvät fiilikset, mut sillonki olin lähinnä ilonen siitä et pystyn nykyään puhumaan, en siitä et se ois jotenki auttanu. Viel ois pari käyntiä tolle samalle, sit se lopettaa ja ens vuonna pitäs mennä jollekin uudelle. Aattelin et kokeilen noi pari käyntiä vielä ainakin, mut jos tää jatkuu näin ni en tiedä mitä järkeä siellä ois ravata. En tiiä pitäskö antaa enemmän aikaa vai ei, kai se pitäis aika nopeesti huomata jos se oloa helpottaa. Vai?

Ei musta puhumalla rohkeempaa saa. Ei puhuminen poista näitä pelkoja mihinkään, oon edelleen aika yksin niiden kanssa vaik oonki niistä puhunu. Joudun silti kohtaamaan yksin ne vaikeet tilanteet ja luulen et oon saanu niihin jo vuosia sitten kaikki mahdolliset neuvot, ni en niitäkään niin kaipaa. Enkä halua kaivaa mitään vanhoja juttuja, niitä on kaiveltu jo ihan tarpeeks eikä ne siitä muuksi muutu vaikka niistä jauhais miten.

Mut enpä tiedä, voi olla etten mä ois poliltakaan saanut sitä mitä tarviin. Pitää ettiä se apu ite jostain muualta. En vaan tiedä mistä. Oon niin saatanan kyllästyny itteeni ja siihen et oon tällänen. En jaksais tätä enää.

708.

"Viiltelyasiasta. Mä keksin yhden syyn, miksi en halua lopettaa sitä. Jos en viillä, mulla ei ole tavallaan mitään todistetta tästä pahasta olosta. Mähän pelkään muutenkin aina, ettei kukaan usko mua. Ehkä mun olisi aika alkaa ymmärtää, ettei jokainen ole heti epäilemässä mun sanomisia. Ehkä mä myös epäilen jollain tasolla itse itseäni edelleen, ja nuo jäljet tekee masennuksesta jotenkin todellisemman."
 - Minä, 2013

Mitäpä sitä toisin muotoilemaan, kun oon näemmä miettinyt samaa asiaa aikasemminkin. On tehny mieli viiltää siitä asti kun kävin ekan kerran siellä hoitajalla. Sitä ennen vaan satunnaisesti joskus harvoin jos ollut joku rankempi hetki, mut en muista et näin paljoo ois tehnyt mieli ees sillon isän sairastaessa.

En oo sortunu enkä aatellu et niin tapahtuiskaan, ainakaan nyt, mut tää on ihan hemmetin ärsyttävää. Ku mulla se viiltämishalu tuntuu ihan fyysisenä tos ranteessa, mikä on sinänsä kyl vähän hassua ku oon tuhonnu jalat paljon pahemmin.

11h päästä istun siellä hoitajan luona taas, en tiedä pitäskö toi ottaa puheeksi vai ei. Ei se puhuminen varmaan mitään muuttais. Vahingossa löysin ton mun lainauksen ku yritin epätoivosesti kaivaa jotain muistikuvaa siitä mikä sillon poliaikaan autto eniten. Salaseen oon kirjottanu et oon saanu ryhmistä paljon apua. Jee? Oisko voinu kuvailla vähän paremmin sillon et millasta apua ja miks se on auttanu ja ehkä vähän tarkemmin et mikä on paljon apua? Ja onks se ollu se et on ollu tekemistä, se vertaistuki, se et on tullu hyväksytyks vaik kävin kököttämässä niissä melkein mykkänä, vai jotku asiat mitä niissä on käsitelty vai mikä. AAARGH. En mä osaa näin pitkän ajan jälkeen sanoa mikä oli se the juttu joka mua eniten polilla auttoi. Ja ku se oli sitä aikaa ku omakanta tuli ja ennen sitä, ni en pääse kaiveleen niitäkään tekstejä, nään ainoostaan parit vikat. Ni ei saa sieltäkään mitään apuja tähän.

Salasen blogin selasin kokonaan läpi tänään (eilen) ja täältäkin kahlasin niitä poliaikasia tekstejä aika paljon läpi, mut oon ihan yhtä pihalla ku ennenkin. Mä en osaa vastata siihen lääkärin kysymykseen. Mä en muista paljoo poliajoista ja noi mun kirjotukset on köh... vähän epämääräsiä ja epävakaita ja niistä on ihan mahdotonta päätellä mitään siitä mikä on auttanu ja mikä ei. Mut se lekuri sano myös et mul on joskus epäilty kakssuuntasta (en muista et mulle ois aikasemmin kerrottu tätä), menin siitä vähän hämilleni mut noitten vanhojen tekstien perusteella joo ihan aiheellinen epäily vaikka sit olikin väärä. Oon mä näemmä joskus itekki miettiny onks ollu hypomaniaa. Mut ei oo, se oon ihan vaan minä itse ollut sillon paikalla. Sillä mitä muistan niistä ajoista vuonna keppi ku olin melkein terve ni joo ehkä olin sillon jatkuvasti hypomaaninen joittenkin silmään. Mut oli vaan paljon mitä halusin tehdä ja kokeilla. Ei se oo mikään sairaus. Sellanen mä olin, aina menossa ja tekemässä.

Mut hei, huomenna selvii onks terppa vielä polilla töissä ja onko se hoitaja saanu sen kiinni. Mut jos on ni seki on varmaan sit käskeny vaan kysyä mun mielipidettä ja MULLA EI VITTU OLE SELLASTA. Haluisin nähä sen ja kysyä siltä mistä mä hyödyin eniten kun en ite tiedä. Mut en oo polin asiakas ja sekään tuskin niin kauas niin hyvin muistaa et vois siitä vaan sanoa ilman et penkois niitä tekstejään ja sillä menis siihen kauheesti aikaa. Muistaakohan se mua ees enää.

Saako vaan jäädä peiton alle jumittamaan. Mä en halua joutua ite päättämään asioista kun en järkeviä päätöksiä osaa nykyään tehdä. On täs sentään kuukausi aikaa vatvoa mut en usko et se auttaa mitään.

707.

Yöllä lumisateessa hölkkälenkki luottokoiran kanssa. Meillä on sellainen oma juttu, pakko säästää vähän energiaa loppuspurttiin. Se on jotain täydellistä, tyhjä pururata, hiljainen metsä ja uutta lunta maassa sen verran ettei otsalamppua tarvinnut. Nopea katsekontakti koiran kanssa, mennäänkö, se naurava ilme koiran kasvoilla. Jalkojen töminä maata vasten, koiralta pari innostushaukahdusta, täysillä siihen asti kunnes on pakko pysähtyä ja kaatua hetkeksi maahan. Sydän hakkaa, rintaan pistää, jaloissa tuntuu, mutta just siinä on hyvä sen hetken. Sen pienen hetken aina tuntuu siltä, että on sittenkin elossa. Unohtaa hetkeksi ahdistuksen ja kaiken muun turhan, on vain se hetki.

Ei se pelastanut yöunia, koko yön pyörin sängyssä peläten tätä päivää. Turhaan pelkäsin. Rento kiva lääkäri, en tiedä onko tossa paikassa tai noissa ihmisissä jotain erilaista vai oonko mä muuttunut, edistynyt jossain sittenkin. Onko niille vaan helppo puhua, vai oonko työkkäriämmien hiillostuksen takia oppinut avaamaan suutani enemmän, kun on ollut pakko?

Kamalasti kysymyksiä, vaikeita. Tuttu masennustesti, tutut tyhmät kysymykset. Oli ensimmäinen kerta kun uskasin kysyä mitä hittoa mun halutaan vastaavan kohtiin oireista, joita mulla kyllä on, mutta täysin päinvastaisena kuin lappusessa. En mä voi laittaa ruksia kaikki on ok-kohtaan, kun asia ei kuitenkaan ole niin. Joku nukkuminen vaikka, ei en mä heräile öisin kun en edes nukahda, mutta on tää silti vähän enemmän kuin joku "olen aamusin väsynyt"-diipadaapa.

Tuntuu, et siellä ihmiset on mun puolella. Saikkulapun sain nyt jouluun asti, eli sitä ennen ei ainakaan voi sossutäti minnekään mua pakottaa. Ja lisää saikkua saan ihan vaan pyytämällä jos haluan. Nännäsnää sossumuidu, ei tämä pakottaminen nyt ihan onnistunutkaan niin kuin halusit. Joo mä tiedän, että tarviin tekemistä ja että se voisi auttaa paljonkin, ja haluankin tehdä jotain. Mut jaksamisen mukaan, enkä sen takia että sossu pakottaa. Jos ne ei keksi mulle mitään mulle sopivaa kuntouttavan paikkaa, jota ei olisi liian usein, niin sit saikutan. Iso helpotus.

Ei ainakaan vielä lennetä polille. Kuukauden päästä uusi aika, sillon tiedetään paremmin riittääkö toi sairaanhoitajan kanssa juttelu (en mä tiedä riittääkö, kun en oo koskaan ennen osannut avautua) vai tarviinko jotain enemmän. Jos en pysty kuntouttavaan ni sit ehkä joku polin ryhmä tmv. voisi olla ihan harkinnan arvonen, mut katotaan. En kyllä niistäkään riemusta kilju mut se ei onneks oo ajankohtaista nyt. Pitäs miettiä mitkä oli ne asiat mistä polilla käydessä eniten hyödyin, oliko ne ne yksilökäynnit, ryhmät, se et sai seuraa pakollisten asioiden hoitamiseen vai jotain muuta. Ku kuitenki siitä oli mulle selvää hyötyä, mut oisko se hyöty mahdollista saavuttaa ilman polia. Vaikeeta, ku siitä on kuitenkin joku viis vuotta ku lopetin siellä.

Mirtat tuli palauttamaan unen ja propral testiin jos sillä saisi ahdistusoireita kuriin. Kuulemma vähän siinä ja siinä voiko se toimia mun oireisiin, mut ei kai siinä mitään menetä jos kokeilee. Ei se maksakaan paljon mitään. Ärsyttää et oon taas tässä pisteessä, et oon päästäny itteni tähän enkä osannu hakea apua aikasemmin. Lääkkeitä naamaan vaan, tosin en nyt suostunu ottamaan muita kun mirtan ja senkin annostuksen saan päättää itse kun on sen verran tuttu lääke mulle. Luulen et meen aika pienellä. Jos tuntuu et tarviin muuta niin sit kokeillaan kai jotain uutta, valdoxan oli se mikä mulla ehkä auttoi eniten, mut siinä oli kaikkea muutakin elämänmuutosta samalla ni tiedä sitten. En haluu sitä takasin, mut on kuulemma jotain vähän saman tyyppisiä mut lievemmillä haittavaikutuksilla ja ilman verikokeissa ravaamista. Mut se ei nyt oo tän kohdan murhe eikä tuntunu samanlaiselta tuputtamiselta mitä polilla joskus.

Kotimatkalla pysähdyin sillalle katsomaan sen alta menevää junaa. Ei vielä junaseni, ei vielä sittenkään. Mä yritän vielä. Tän yhden kerran.

706.

Tiistaina lääkäri. Sillon saan tietää enemmän siitä miten tää nyt menee. Oli jo muutenkin ihan riittävän ahdistavaa odottaa mitä ne päättää, mut nyt pitää vielä selvitä jostain lääkäristäkin. Onneks se on sentään samassa paikassa, ni ei tarvii tällä kertaa miettiä löytääkö sinne. Sain jopa tekstarilla tarkat ohjeet mistä sen huoneen löytää, kiva et ne osaa tuolla huomioida tällee. Sata kertaa helpompi mennä sinne ku tietää mistä menee sisään ja mihin menee oottaan, vaik on sielläki porukkaa joilt voi kysyä.

Pitää jotenkin pärjää tän ahdistuksen ja stressin kanssa sinne asti. Onneks siihen ei kovin montaa päivää ole, mut sit kuitenkin ihan liikaa. Mitä jos en pysty puhumaan sille lääkärille? Ne on paljon pelottavampia ku hoitsut, ja yleensä myös jotenkin outoja. Tai aika harvassa ainakin on mun tapaamat normaalit lääkärit. Etenki psykan puolella. Ehkei kukaan tervejärkinen jaksais sitä.

Sossutäti lupas soittaa tällä viikolla siit kuntouttavasta, mut eipä kuulunu mitään siitäkään. Eli en vieläkään tiedä minne hittoon mut lykätään ja koska. Toivotaan et se olis unohtanu mun olemassaolon. Ne ain välillä unohtaa. Jotain hyvääkin siinä et mut on helppo unohtaa. Harmi vaan niin ei yleensä ikinä tapahdu sillon kun sitä toivois ite.

Oon ihan saatanan väsyny. Jatkuva huono olo tän ahistuksen takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa et unohdan syödä ja tajuun sen aina vasta kun mahaan sattuu. Oon niin kyllästyny tohon valmisruokaroskaan, mut mun jääkaappi on karseessa kunnossa enkä saa sitä siivottuu, ni se aika paljon rajottaa. Ja sit sen näkeminen muistuttaa mua siitä mikä sotku siel on sisällä, ni koitan välttää koko keittiöö. Pakastin on onneks eteisessä ja mikro olkkarissa, ni joka päivä ei tarvii mennä keittiöön. Joo, ja sit mä sanon lääkäreitä oudoiksi vaik oon ite tällänen.

Voisko pikakelata vaik pari viikkoa eteenpäin. Tai nukkuu talviunet tai jotain. Viel kivempaa ois jos vois olla terve, mut se taitaa olla liikaa toivottu.

705.

Selvisin. Melkein jänistin. Mut lopulta uskalsin kuitenkin, ja ihan hyvä niin.

Yllätin itsenikin. Osaan nykyään puhua. Tai sit toi hoitaja oli joku poikkeustapaus, en tiedä. Sanoinki siitä, et pelkäsin et meen sinne vaan hokemaan emmätiijää, mut joskus näinkin. Joo ei tunnissa ventovieraan kanssa hirveen syvällisiin edes pääse, kyl mä luulen että se emmätiijä sieltä sit tulee kun asiat ei oo niin pintaraapasua mitä nyt. Parempi ettei nyt innostu liikaa ni ei sit putoo niin korkeelta.

Sain sitä mitä halusin. Et sopivasti kyseltiin, kuunneltiin ja ainaki tuntu siltä et se ymmärsikin. Ja otti tosissaan eikä vähätelly yhtään. Ei ees tehny mieli valehdella tai kaunistella missään kohtaa. Melkein menin lukkoon kun se kysy itsetuhosista ajatuksista, mut sain sit senkin sanottuu et niitä mulla on ollu melkeinpä aina, mut et ne on vaan ajatuksia et harvoin on sellanen tilanne et voisin pystyy niitä oikeesti toteuttaan. Jotenki helpottunu olo. Toki tässä on se miinus mikä mukavien työntekijöiden kanssa melkein aina on, et se lopettaa joulukuussa. Et on vielä aika kysymysmerkkinä kenen kanssa pitäis jatkossa pystyä puhumaan.

Se selvittää onko mun poliaikanen omahoitaja viel siellä töissä. Jos on, ni kysyy siltä mielipidettä siitä meenkö polin puolelle vai jäänkö tonne tk:n mt-puolelle. Jos ei oo, ni sit se kysyy joltain muulta jolta vois saada sitä apua mitä tarviin. Ja hoitaa mulle lääkäriajan sit kun saa selvitettyä kummalle puolelle mun hoito menee. Ymmärsi kun sanoin etten oo kauheen innostunu lääkkeistä ainakaan tähän kohtaan, mut mirtazapiinin haluan takasin ja todennäkösesti myös saan. Sillä saa sentään nukuttua.

Toivon et ne ottaa mut polille. Sieltä saisin paljon enemmän sitä mitä tarviin. Se emmätiijä-lukko tulee kuitenkin esiin jossain kohtaa. Ja joo haluan puhua ja haluisin oppii siihen kunnolla, mut silti enemmän haluisin apua ihan käytännön juttuihin. Et potkittais sillee sopivasti perseelle, katottais et saan kaiken pakollisen hoidettua, et joku vois käydä joskus vahtimassa et oon pitänyt kämpän siedettävässä kunnossa, vois ehkä tulla mukaan niihin vaikeimpiin tilanteisiin niin et pääsis siedättymään turvallisessa seurassa. Ehkä jotkut niistä aina yhtä kamalista ryhmistäkin menis siedätyksestä, mut ei kyllä kuntouttavan kans samaan aikaan todellakaan jos sinne joudun.

Mut on toi arvauskeskuskin tyhjää parempi jos sinne jää. Ainakin se lupas etten jää yksin. Et oli kuulemma ihan hyvä et menin sinne.

704.

Harvinaisen paska päivä sanoisinko. Yöllä muutama hassu tunti unta. Sossussa ennen ihan siedettävä täti ei ollut sitä enää ja kuulemma menee tuet jos en suostu kuntouttavaan koska aktivointisuunnitelma. Sieltä se sitten luetteli kymmenen eri päiväkotia ja koulua joihin voisin kuulemma mennä :)) uskoi kuitenkin sitten lopulta etten ole menossa sellaiseen ylisosiaaliseen paskaan metelin keskelle. Selvittää onko kirjastossa tilaa ja jos ei, niin sit menen ilmeisesti ilmaistöihin siivoamaan jonnekin jotakin. Että jippiii, oikeen hypin riemusta. Sain onneksi luultavasti alotuksen lykättyä tammikuulle, pitää sillon kattoa onko rahaa ottaa alennettu tt-tuki, nyt ei ainakaan ole. Omatoimiset opinnot ei kuulemma riitä tekemiseksi, eikä noi juttelukäynnit sen kaverina. No, mitäpä väliä jollain joskus ehkä työllistävällä opiskelulla on, kun aina voi mennä kuntouttavaan pyörittelemään peukaloita paikkoihin, joihin ei ole koskaan mitään mahdollisuutta työllistyä :) tuskin sit kuntouttavan aikana jaksaa mitään opiskeluja tehdä, etenkään jos se on useempana päivänä viikossa.

Kotimatkalla joku oman elämänsä sankari mersumies olisi halunnut ajaa päälle, oikeasti mua vitutti että setä päätti kuitenkin lopulta painaa jarrua. Olis painanut kaasua mieluummin. Ei niissä nopeuksissa henki lähde, mut ois voinut ees saada saikkua. Tööttäili mun keskarille hyvin kiukkuisesti mersumies, toivottavasti pilasin sen päivän kävelemällä suojatiellä.

Kotona ehti jo melkein nukahtaa, kun joku saatanan kaupustelija tmv. tunki soittamaan ovikelloa, tattista vain siitäkin. En ois halunnutkaan nukkua. No ei mitään, saatanallisten menkkakipujen kanssa kaksinkerroin kävellen koirat lenkille, siellä miljoona "en saa 1kg koirani liikkumaan eteenpäin joten seisomme keskellä tietä ja voi miten se nyt teitä kohti hyökkäsi, ei se ikinä ennen (juuei, eilen viimeksi)"-tätiä kulkuväylällä.

Muun ajan tästä päivästä oonkin maannut sängyssä itkemässä. Huomaa ettei oo kovin vahvoilla noi parantumisajatukset, kun sossumuijan ja kuntouttavaan pakottamisen takia olisi jo ihan valmis hyppäämään junan alle.

Toivottavasti se huominen hoitsu on edes inan sossumuijaa mukavampi. Jos siis edes uskallan mennä sinne. Tekis mieli vaan perua koko paska ja pysyä peiton alla piilossa. Nukkuminenkin vois olla ihan kivaa.

703.

Huomenna sossuaika ja ylihuomenna se jutteluaika jonkun hoitsun kanssa. Pelottaa ja ahdistaa ja tekisi mieli perua ne molemmat. Keskiviikkona pitäisi soitella eläinlääkäriin. Ja mä haluaisin vaan nukkua.

Oikeesti oon kyllä selvinnyt yllättävän hyvin täällä. Viime yönäkin metsälenkki venahti melkein parituntiseksi, vaikkei siellä sumun takia nähnytkään mitään. Mut rakastan sitä hiljaisuutta mikä siellä on öisin. Ja sitä koirien riemua, kun pääsevät juoksemaan vapaana ja tönkimään myyrien ja hiirien koloja. Mulla on nykyään tavoitteena päästä kymppitonniin askeleissa joka päivä ja yleensä se käykin helposti. Joskus tulee jopa tuplat. Yksikin laiskottelupäivä ja heti sattuu selkään, ei tee koneella möllötys hyvää kropalle eikä mielelle niin yritän välttää tätä parhaani mukaan. Oon jaksanut temppuilla koirien kanssa, venytellä melkein joka päivä, oon selvinnyt kauppareissuista eikä naapuritkaan onneksi paljoa melua. Ihan siedettävää tää kaupunkielämäkin on, vaikka maalle kaipaankin.

Oon mä silti myös pysähtynyt katselemaan ohikulkeneita junia, miettinyt että mitä jos... Mutta no, ei ne junat minnekään katoa vaikka odottaisikin vielä hetken. Mä haluaisin mun elämän takaisin. Harrastukset, kaverit, lisää tekemistä. Sen energiamäärän mikä mulla joskus oli. En tiedä onko sinne mahdollista päästä, mutta eihän yrittäminen mitään maksa. Kai. Paitsi energiaa ja rohkeutta, niiden riittämisestä en tiedä.

En tiedä sitäkään mitä haluan elämältä. En enää. Olen hukannut itseni jonnekin, enkä tiedä minne.

702.

Lykkäsin vielä viimeisen kerran, huomenna kotiin. Ahdistaa.

En muista koska oon viimeksi nukkunut kunnolla. Monta päivää mennyt jo ihan sumussa. Silmät ei jaksa pysyä auki, huimaa, rinnassa muljaa, jatkuvasti huono olo, kiitos vain univelka. Kotona sit pysty nukkumaan sitäkään vähää mitä täällä.

Ahdistaa se, miten pitkä matka sieltä on mihinkään rauhalliseen metsään. Mökki on keskellä metsää ja porukoilta ei tarvitse metsään montaa askelta kävellä, ja sit on koti... Taloa toisensa perään vaan vaikka mihin suuntaan lähtis. Eiku joo, on siellä se yks luontopolku, se minkä puolivälissä on lumenkaatopaikka ja jonne tulee vuori heti kun tulee ensimmäiset lumet. Ja se, jota ei voi märällä kelillä kiertää kokonaan, koska pitkospuut ovat rikki ja niille kun astut, onkin vettä nilkkoihin asti. Eikä se muutenkaan ole mikään oikea metsä, lyhyt polku vain ja ympärillä vähän puita. Jee.

Ja se meteli, argh. Mun alakertanaapurit on aika uudet, en tiedä paljonko ne metelöi. Toivottavasti vähemmän kuin ne aikasemmat, jotka ei ymmärtäneet että kakka äänieristys on kakka äänieristys, mua ei ihan oikeesti kiinnostanut kuulla niiden juttuja mun omaan kotiin silloin, kun olisi halunnut vain olla hiljaisuudessa.

Ja naapurit rappukäytävässä. Juu en halua jutella niiden kanssa joka hiton kerta kun tulevat vastaan, vaikka ne mummot ihan mukavia onkin. Ja ei, en jaksa kuunnella niitä niiden kiljuvia piskejä kun ne näkee mun koirat, etenkin ku mummelit tykkäävät koirinensa kokoontua ulko-oven eteen :) ja rappukäytävästä tuli mieleen, kuinka kivaa onkaan pian taas talvivaatteissa kiivetä neljänteen kerrokseen koira sylissä, ei nouse yhtään uloke otsaan sen kuumuuden takia ei. Eikä ulkona tule yhtään kylmä, kun ennen ulos pääsemistä tulee kamala hiki. Jippii. Mummojen takia en ala pukeutumista ja riisumista suorittamaan alaovella, vaan yritän lentää rapussa mahdollisimman nopeaa vauhtia.

Ja se saatanan paskalääväkämppä. Pakko tehdä sille jotain et siellä voi olla, mut väsyttää ajatuskin. Mut se on pakko saada siivottua heti huomenna. Ihan sama kuin vitun väsynyt on ajomatkan jälkeen, tällä kertaa ei voi käyttää loppupäivää palautumiseen. Pakko mennä kotiin suoraan, ei oo mitään muutakaan paikkaa enää. Vihaan sitä. Vihaan niitä paskamuistoja mitä siihen kämppään liittyy.

En tiedä miten selviin.

701.

Tänään (ja oikeastaan eilenkin) olen viettänyt aikaa lääkekaappia penkoessa. Löytyy läjä vanhentuneita bentsoja ja kaikkea muuta yhtä kivaa. Ja mä mietin, kuinka se voisi nopeuttaa avun saamista jos vetäisi ne kurkusta alas. Kyllä mä pystyisin. Sitä tavallaan vähän pelkäänkin. Miten helppoa se ois. En mä kuolla halua, en nyt. Vaikka ei sekään mitään haittaisi jos niin kävisi. Oon vaan niin loppu enkä jaksa enää yksin.

Haluisin, et joku kuuntelis, ymmärtäis ja ottais tosissaan. Kyselis, ku en osaa oma-aloitteisesti kertoo mitään kuitenkaan. Auttais pääsemään pelkotiloista eroon, ne on ne mitkä mun elämää eniten rajoittaa. Ja samalla pelkään. Sillon ku kävin polilla, viiltelyhän karkas ihan käsistä. Ja muutki itsetuhoilut. En sillon ajatellu sitä, mut mulla on vahva veikkaus, et tää puhumisongelma vaikutti siihen aika paljonkin. Kun ei saanu sanottua ääneen miten paska olo oli ja pelkäs, et kukaan ei nää mun emmätiiä-vastausten taakse ja et jäisin yksin kun kukaan ei huomais kuinka pohjalla olin.

Jos (kun) en vieläkään osaa avautua, mitä sitten tapahtuu? Miten mä kestän sen ja tuleeko vanhat tavat takaisin. Sitä mä pelkään. Puhelimessa en ainakaan osannut avata suuta ja sanoa miten mulla oikeasti menee. Sossussa viimeks sain puhuttuu vähän, mut koska en saanu sitä kirjettä kesän sossuajasta ajoissa ja jäi menemättä, onki seuraava aika työkkäriämmälle joka on ihan helvetin ärsyttävä. Eikä se koskaan ees esitä et sitä kiinnostas. Varmaan yrittää pakottaa mut karenssin uhalla taas johonki kuntouttavapaskaan, kun ei oo tota stressiä viel elämässä tarpeeksi.

700.

Sain vihdoin soitettua arvauskeskuksen mt-puolelle aikaa. Ei mennyt ihan putkeen se juttu ei. Odotin, että vain varataan se aika ilman sen kummempaa, mutta ensin pitikin kertoa miksi oli jutteluaikaa vailla ja minähän menin heti siinä vaiheessa ihan lukkoon. Jotain sain sönkötettyä, kivasti kaunistellen ja vähätellen ja suurin osa jäi kertomatta. Itsetuhoista ajatuksista ei jostian syystä kysytty mitään (yleensä se on kysytty aina jos on mt-syistä varannut aikaa jonnekin), sitä kautta olisi ehkä saanut nopeammin ajan mutta liian vaikea aihe ottaa itse puheeksi.

Kuukauden päästä voi kuulemma alkaa kyselemään jos ei ole postissa tullut aikaa. Eli jos sitä ei tule, en mene, toista kertaa en todellakaan sinne soita. Aika pettymys, mulla oli odotus että ois ens viikolle saanut jo aikaa, täällä kun on tavote ainakin ollut saada kolmen vuorokauden sisällä yhteydenotosta joku aika järjestettyä. No, vissiin vähän kusee se tavoite.

Maanantaina kaupunkielo kutsuu. Oon lykännyt sitä milloin mistäkin syystä, mut enää en. Vielä tän viikonlopun saa nauttia omasta omakotitalosta ja nyt aionkin vetää kunnon kännit. Tän kerran, pitkään aikaan en oo juonut kunnolla ja nyt oon sen ansainnut. Ja kaiken lisäksi sain ilmaiset juomat kun tein sukulaisellekin linnunpönttöjä. Hyvä ollakin ilmaista, kun mun tuet on katkaistu kiitos postin <3

699.

Ei ole kaupunkielämä vielä kutsunut sittenkään. Porukoille asti oon siirtynyt, mökkielämä tältä vuodelta ohi. 

Ajatukset ihan solmussa. En oo nukkunu tällä viikolla ku muutaman hassun tunnin mittasia unia. Kaikkia muitakin vanhoja tuttuja oireita on taas näkynyt. Jatkuva ahdistus on täällä taas, kaikki typerät pelot, väsymys, ärtymys, mikään ei kiinnosta. Tuntuu et mieluummin kuolisin ku menen kotiin, betonihelvettiin. Ja omaan pieneen paskalääväkämppään, joka tunkee jo uniinkin. Aamusinkin eka ajatus on ollut useempana päivänä se, et voisko vaan kuolla ku ei haluais nousta sängystä enää. Kiva herätäkki aina siihen, et on huono olo ahistuksen takia. Ku vois vaan rapsutella koiria ja löhöillä hetken, mut ei, pakko lähteä heti keksimään jotain tekemistä jos pääsis ahistuksesta ees hetkeksi eroon.

Laskut on maksamatta, tuet hakematta, ei vaan jaksa. Kaikki muutkin asiat hoitamatta. Pitäny taas tääki koko viikko soittaa sitä jutteluaikaa, mut liian pelottavaa. Yks ahistuksenaihe vähemmän jos vaan antaa sen olla, ei se mitään auta kuitenkaan ku en osaa puhua mun ongelmista. Vittu et vihaan itteeni. 

Metsälenkit pitää kasassa. Toistaseks. Mut koska kaikki muukin hajoo, pelkään et pilaan senkin. Pelkään, et musta tulee taas se saatanan suorittaja, jolle joka vitun ikinen metsälenkkikin on vaan kilsojen ja askelten keräämistä mahdollisimmn lyhyessä ajassa. Pelkään, et mun pieni pää päättää taas, että juoksulenkki on pilalla jos kesken lenkin pysähtyy vaikka laittamaan koiran hihnaan tai hetkeksi kattomaan jotain maisemia tai eläimiä. Pelkään, et unohdan et metässä voi vaan laahustaa, pysähdellä ja ihmetellä, et ei haittaa vaikka ei tunnissa kulkis kilsaakaan. Voi antaa koirien rauhassa haistella, voi pysähtyä katsomaan niiden leikkejä, ilman et pää huutaa koko ajan et pitäs mennä ja tehdä ja suorittaa ja olla tehokas. Mä pelkään et putoon siihen syömishäiriöhelvettiin takas, kyl mä tunnistan ne ajatukset ja tiedän et niitä on, mut mä en jaksa tehdä asialle mitään, mä en vaan jaksa sanoo niille ajatuksille et menisivät pois ja et haluun nyt elää näin enkä olla mikään vitun liikuntasuorittaja. Ei jaksa laittaa vastaan, ei nyt. Mut syön ihan suht ok tällä hetkellä, et ei kai sen suhteen mitään hätää oo kuitenkaan. Luulen et ne ajatukset menis ohi ihan sillä et sais muuten ittensä parempaan kuntoon.

Ja mä pelkään et romahdan kokonaan sit kotona, ku siellä ei oo mettää ihan vieressä. Ei voi lähteä vaan hetkeksi vähän metsään ja huomata miten aikaa kulukin suunniteltua enemmän, vaan ensin pitää päättää et kävelee sinne sen pari kilsaa vai mitä sinne on. Enkä tiedä mitä teen, ku toisella koiralla on vähän selkäongelmaa ja pitkät lenkit on siltä kielletty, mut se rakastaa metsälenkkejä. Eikä oo mitään varmaa tietoa siitä mikä sillä on, toivon et tää on vaan väliaikasta mut pakko yrittää varautua siihenkin et sen kanssa pitkät metsäseikkailut on ollutta ja mennyttä, et niitä ei ehkä koskaan enää tuu. 

Kunpa joku vois auttaa. Mut pelkään et kukaan ei voi. En mä pysty tähän enää kauaa.

698.

Viikko. Ensi viikolla kaupunkielämä odottaa. Ahdistaa. Ahdistaa ne ihmiset, se meteli, valosaaste, rauhattomuus, kaikki. Ahdistaa mun paskaläävä kämppä, ajattelin et se ois ollu siisti kun meen takas mut alkaa vaikuttaa siltä et sekään ei onnistu, ees rahalla ei pääse ahistuksenaiheista eroon. Pelkään olla siellä. Ahistaa ajomatka ja se, et porukoiden näkeminen tarkottaa sit taas aina monen tunnin matkaa, pelkään aina et jotain sattuu. Kyl mä luotan et pysyn ite tiellä, mut niin monta idioottia liikenteessä nähny ja niin monta läheltäpiti-tilannetta niiden takia ollu. Ja tuntuu et tää isän sairastuminen vaan pahensi sitä pelkoo kun tajus, et ihan oikeesti ei oo mitään turvallisuuskuplaa missä vois olla. Kaikki voi olla hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin päin helvettiä. Ilman et siihen voi vaikuttaa itse yhtään mitenkään.

Oon ilonen siitä et sain elää tän kesän. Et luonto päästi niin lähelle, et sain seurata monien linnunpoikasten kasvun, hirvivasojen kasvun, sain hippiäisiä houkuteltua kosketusetäisyydelle. Oon saanu ihastella haukkoja, yks päivä näin jonkun jättiläispöllön ihan parin metrin päästä kun koira kai keskeytti sen ruokahetken ja se lähti ihan vierestä lentoon. Oon nähny mäyrän, supikoiraperheen, kettuja, ilveksiä, yli kymmenpäisiä peuralaumoja, metsäjäniksiä, paljon kauniita perhosia, pitänyt tuijotuskisan töyhtötiaisen kanssa. Katsonut oravanpoikasten leikkiä. Oon saanu olla osa tätä kaikkea, nähny miten eläimet tottuu ja tulee tutuiksi, miten ne oppii etten oo vaarallinen ja päästää päivä päivältä lähemmäs. Oon nähny nuoren peukaloisen, joka piristi mun yhtä masennusaamua tossa muutama päivä sitten. Aamulenkin jälkeen jäin hetkeksi seisomaan ulkorappuselle ja sieltä se tuli pärisemään, hyppy kerrallaan lähemmäs ihmettelemään, kenties näki ihmisen ensimmäistä kertaa elämässään.

Oon saanu olla avuksi, rakentanut kymmenittäin erilaisia linnunpönttöjä ja hyönteishotelleita, ens vuoteen on suunnitelmissa projekti joka voisi auttaa todella monia eläimiä ja hyönteisiä, todennäköisesti houkuttelisi tänne uusia lajejakin. Oon ulkoillu, liikkunu, kiipeillyt puissa, nauranut ja itkenyt, treenannut koirien kanssa, nähnyt niiden vapaana juoksemisen riemun. Uinu niiden kanssa. Valokuvannu, seurannut ötököiden touhuja. Maannu nurmikolla tuijottamassa pilviä. Pelästyny liian lähelle tunkeneita öttiäisiä, ihan vierestä lentäneitä lepakoita, juossu karkuun kiukkuisia ampiaisia. Kironnut pihaan tunkeneita kyitä ja jättiläispaarmoja. Melkein pyöräillyt päin herra hirveä. Tuijottanut pimeässä vastaan tulleita lampun valossa kiiluneita silmiä. Oon elänyt. Ja ollu onnellinen.

Mä haluisin kokea tän saman taas ensi kesänä uudelleen, nähdä millaisia asukkeja linnunpöntöt saa, jatkaa projektia ja auttamista. Mut tällä hetkellä mun epätoivo ja itsetuhoiset ajatukset on sen verran voimakkaat, etten tiedä oonko olemassa enää keväällä.

697.

Alkaa voimat loppua. Kesä meni yllättävän hyvin, suurin vaikutus taisi olla sillä, ettei tarvinnut olla kaupungissa kovinkaan montaa viikkoa. Retkeillä olisin halunnut enemmän, mutta ehkä mä sitten vihdoin ensi vuonna uskallan reissata yksinkin. Olettaen että oon sillon vielä olemassa. Ehkä mä oon. En tiedä.

Vihaan itteeni. Ahdistaa se, et pitää pian palata taas kotiin. Alkaa tulla liian kylmää ja pimeetä mökkeilylle. Täl hetkellä tuntuu siltä et kuolisin mieluummin ku yrittäsin taas sopeutua sinne. Vitun kaupunki ja liian iloisia ihmisiä joka vitun paikassa kavereidensa kanssa muistuttamassa mua kaikesta siitä mitä mulla ei ole ollut enää pitkään aikaan. Ihmisiä menossa töihin, kouluun, tekemässä asioita joihin musta ei oo. Onnistumassa. Täällä ei oo tarvinnu miettiä sellasia, ku ei tarvii nähä ketään. Tai no nyt metsästäjät rupee pyöriin nurkissa mut ne on ihan ok. Täällä ei tarvii hävetä sitä et on tällänen epäonnistunut paska.

Konekin hajoo. Ois kiva kirjottaa enemmän, mut alkaa vituttaa vaan entistä enemmän ku näppis ei toimi. Kiva et multa viedään tää kirjottaminenki sitten, ei oo varaa nyt ostaa uutta mut ei tän vanhan paskankaan korjaamiseen enää rahaa kannata laittaa muutamaa euroo enempää. Et jos tulee blogihiljasuus ni johtuu vaan siitä ettei mulla oo konetta millä kirjottaa. Kännykällä näpyttelyä en todellakaan jaksa.

696.

Aika auttaa. Vähän. Mulla on edelleen isä, ja paraneminen näyttää tällä hetkellä aika lupaavalta. Tosin voi olla, että ei parane ihan täysin, mutta kuitenkin niin, että pärjää kotona. On sekin parempi kuin se, mitä olisi tapahtunut, jos sairaalaan olisi päässyt vasta muutama tunti myöhemmin. Siinä tapauksessa minulla ei enää olisi isää.

Mielialat sahaa taas molempiin suuntiin. Saatan maata sängyssä peiton alla itkemässä paskaa elämää. Ja parin minuutin päästä ulkona tujotella tähtitaivasta ja miettiä, miten täydellistä kaikki on. Ja voin piiloutua peiton alle jonkun yksittäisen narahduksen tmv. takia aivan paniikissa, mutta hetken päästä pimeässä ulkona voin vain todeta että höpsis, kun koirat murisevat pimeyteen niskavillat pystyssä. Öhh joo.

Pitäisi jostain kerätä hivenen rohkeutta. Jos vihdoin yrittäisi oikeasti hakea sitä apua. Ei tästä tule mitään. En vaan tiedä, miten ikinä pystyn siihen. Pelottaa, hävettää, ja vihaan mun puhumisongelmaa joka tulisi taas nykyistä enemmän esille. Miten kukaan koskaan voisi auttaa, jos en pysty puhumaan siitä mikä mieltä painaa? Tai muutenkaan näyttää tunteitaan mitään piilottelematta?

695.

Ei riitä, että pimenevät illat saavat masennuksen hiipimään takaisin. Kuvittelemaan autojen ääniä ja ihmisten puhetta keskellä yötä, niin kuin tänne korpeen kukaan eksyisi. Ei riitä mökille (vaihteeksi) saapumisesta asti piinannut selkäkipu, ei jumien aiheuttamat hengitysvaikeudet. Huoli koiran selkäongelmasta. Ahdistus syksystä, mökkeilykauden loppumisesta, kotiinpaluusta ja edelleen niin kamalan sotkuisesta kodista. Pelko siitä, ettei ikinä saa palastakaan siitä, mistä on lapsesta asti haaveillut. Siitä, joka on ollut vaikeimpina hetkinä se pieni toivonpilkahdus, joka on saanut jatkamaan. Valitettavasti alkaa näyttää siltä, että se pelko toteutuu. Ei riitä hiljaksiin mieleen hiipineet tutut ajatukset siitä, kuinka haluaisi vain nukkua pois.

Miksi vitussa ne ei voi riittää. Miksi se on juuri minun rakas isäni, joka makaa teho-osastolla miljoonien letkujen keskellä. Enkä voi tehdä mitään muuta kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Ei ilmeisesti mitään hengenvaaraa tällä hetkellä, mutta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Päivä ja tunti kerrallaan mennään. Jatkuvassa hälytysvalmiudessa, joka ikistä saapuvaa puhelua säikähtäen.

Jos olisin kotona, tämä saattaisi olla vihdoin se hetki, jolloin raahautuisin lääkäriin kinuamaan pameja takaisin, tai edes jotain tujua unilääkettä. Täältä korvessa ei ole lääkäriäkään lähellä, joten yritän unohtaa sen ajatuksen.

Ehkä tästä selvitään. Ehkä ei.

694.

Mökkielämä pakottaa huomioimaan ympäristöä ihan eri tavalla. Välillä sitä pysähtyy vain katsomaan tai kuuntelemaan ihan huomaamattaan. Nuori metsäjänis käy lähes joka ilta pihalla ikkunan alla syömässä ruohoa, kuinka nopeasti se kasvaa eikä enää olekaan se sama pieni pallo joka se oli vielä hetki sitten. Hirvi käy pellolla syömässä kahden vasan seikkaillessa vielä hieman haparoivin askelin äitinsä ympärillä. Korpin huuto kaikuu metsässä, ne uteliaat ovat myös lenkeillä usein mukana, seurailevat vähän matkan päästä. Saunan takana pesivä, hyvinkin kesyyntynyt mustarastas onnistuu joka päivä säikäyttämään piilosta lähes naaman eteen hypätessään, ja sitä joutuu välillä paimentamaan pois tieltä. Linnut laulavat ja poikaset kokeilevat ensimmäisiä kertoja siipiään. Metsämyyrä kipittää pihalle unohtunutta lautaa pitkin, muutaman sentin päästä sikeästi nukkuvan koiran kuonosta. Töyhtötiainen lennähtää oksalle tuijottamaan juuri, kun olin miettinyt vieläkö niitä mahtaa täällä asustaa. Ja illalla saapuvat peurat, hyvällä tuurilla ihan muutaman metrin päähän. Joskus saattaa ilveskin jolkotella kauempana, sillä on muuten yllättävän isot tassunjäljet. Mäyränkin voi nähdä, jos onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yöllä, hiljaisimpaan aikaan ei silloinkaan ole hiljaista, vaan voi rauhoittua kuuntelemaan kehrääjän tasaista ääntä.

Uimapaikalla telkkäperhe, nekään eivät enää pakene koiriakaan kovin kauas. Hiekkarannassa joka aamu uusia metsäneläinten jälkiä.

Luonto elää ympärillä eikä sitä voi olla huomaamatta, tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi eksynyt luontokirjan sivuille. Ajatuksiin ei pääse jumittumaan liian pitkäksi aikaa, ympäristö on liian mielenkiintoinen. Eikä tekeminenkään lopu heti kesken. Rakentanut vaikka ja mitä, kanniskellut vesiä, lämmittänyt vesiä, kastellut kasvimaata, opettanut koirille uusia temppuja, käynyt uimassa (onni on olla keskellä metsää, kukaan ei tule arvostelemaan viiltelyarpia, luulen ettei telkkäperhettä kiinnosta), lenkeillä, pyöräilemässä, tehnyt ruokaa, jumppaillut, tanssinut, laulanut...

Rakastan tätä paikkaa.

Oon mä itkenytkin, paljon. Yliajatellut, pelännyt, ahdistunut, halunnut kuolla. Kironnut, paiskonut tavaroita. Tietenkin. Ei ongelmat katoa mihinkään sillä, että niitä pakenee metsään. Mutta jotenkin niitä on helpompi käsitellä täällä, ajatus kulkee hivenen selvemmin ja itselleen on myös helpompi sanoa nyt lopeta tuo yliajattelu ja painu tekemään jotain järkevää. Ja niin, täällä ihan oikeasti voi kiroilla, kunnolla. Ja paiskoa niitä tavaroita, laudankappaleet on kyllä sinkoilleet aina jos rakentaminen ei ole sujunut kuten on pitänyt. Mutta ei meteli täällä haittaa, ei tarvitse miettiä mitä naapurit ajattelevat. Lähin naapuri ei ole ihan vieressä.

Huomenna on kuitenkin aika lähteä. On jo valmiiksi ikävä takaisin tänne. Tää päivä menikin aika pitkälti masennellessa. Huomisesta tulee vielä kamalampi. Mut kyl tää tästä. Vuorokauden päästä sentään toivottavasti tiedän missä tuun olemaan yön. Kotiin en ainakaan mee, sen enempää en sitten tiedäkään.

693.

Yhä mökillä :D Alkaa täälläkin välillä lipsua siihen, että päivät on ihan ok mut illat... No, ne ei oo ok. Tänään pitkästä aikaa kävi mielessä miten helppoa ois kuolla. Mut se on onneks vaan ajatus, eikä haittaa niin kauan ku pysyyki vaan sellasena. Varmaan sellanen ajatus, joka tulee mulle jatkossakin aina ekana ratkaisuna mieleen jos menee huonosti, kun se oli mulle niin pitkään se ainoo ratkaisu. Mulle on ihan normaalia leikitellä ajatuksella eri tavoista kuolla tmv.

Ahistaa se et pitäs päättää asioita ja tehä jotain tällä elämällä. Pitäis varata joku jutteluaika varmaan ja oon sitä katellukki, mut en uskalla ku pitäs mennä ihan vieraaseen paikkaan. Pitäs saada joku mukaan ni uskaltaisin mennä mut jos mulla on tollasessa joku mukana ni sit ahdistaa se ettei saa olla rauhassa ajatuksissaan yksin sitä odotteluaikaa ja sen jälkeen. Ni ei mitenkään oo hyvä.
 Ja sit ku nykyään arvauskeskuksenki psyk. avun puolella voi törmätä polin työntekijöihin ni ahdistaa sekin. Hävettäs mennä sinne sillee "moi muutama vuosi sitte niin itsevarmana poistuin avun piiristä ja ilmoitin pärjääväni mut tässä taas oon ja ois pitäny olla jo aikoja sitten"... Oon koittanu miettiä miten voisin naamioitua niin ettei polin työntekijät tunnistais :D koska sillee vaan ois paljon helpompaa. Vaik ei ne varmaan (toivottavasti) aattele niin ku mä aattelen niitten ajattelevan.

Ahistaa ja vituttaa ja masentaa moni muuki asia. Hetkittäin vihaan mun ajatuksia, voisko ne vaan mennä pois pois pois. Haluisin olla niiltä rauhassa ees hetken. Niin et vois vaan olla ja rentoutua ihan tekemättä mitään.

Tiistaina pitää poistua mökiltä ja siirtyä porukoille, keskiviikkona koirat menee fyssarille. Niitten osteopaatti muutti ihan kamalaan paikkaan ni testataan sit fyssaria. Se on paikassa mihin oon ajanu ennenkin ni luulen et selviän. Jos sais lyltsin kuntoon et pääsis retkeilemäänkin jonnekin, tää kesä menee kauheen nopeesti. Ihan liian nopeesti. Voisko aikaa hidastaa.