Mhhh. Piti mennä jo täksi yöksi uudelle kämpälle, kun en täällä vanhallakaan pystyis olemaan, mutta olin laiska ja jäin tänne. Sain sentään avaimet haettua ja osan tavaroista siirrettyä, lisäks oon jostain syystä nykyään tosi nopee tutustumaan naapureihin. Niihin koirallisiin tietysti, ja piskeillä onkin siellä sit leikkiseuraa oottamassa :)
Huomenna siirtyy toivottavasti kaikki loput tavarat. Mun joka ikinen lihas on kipeenä jo valmiiksi, kun en oo pysähtynyt pariin päivään hetkeksikään ja viime yönä en ees nukkunu minuuttiakaan. Siks aattelin ottaa tän illan rennosti, kuuma suihku, pari siideriä, mässyä ja joku leffakin tossa pyörii, ei vaan jaksa keskittyä siihen. Vaikka pää huutaakin, että pitäis käyttää tääkin aika johonkin hyödylliseen, mut kokemus tietää paremmin. Jos en tässä vaiheessa vihellä peliä poikki ja pakota itteäni rentoutumaan ees hetkeksi, ni mistään ei tuu yhtään mitään pitkään aikaan. Nyt ei saa hajota, mut ei saa myöskään nollata kunnolla. Ehkä uutenavuotena vois repästä kunnon kännit ja haistattaa elämälle paskat.
Äh, ei jaksa ees kirjottaa, vaikka kirjotettavaa ois paljonkin. Ehkä muuton jälkeen jaksaa paremmin.
maanantai 28. joulukuuta 2015
lauantai 26. joulukuuta 2015
perjantai 25. joulukuuta 2015
570
Pitkä juttutuokio lapsuudenystävän kanssa koiralauman melskatessa ympäri metsää, sukulaisten kanssa kuulumisten vaihtamista, painimatsi enon kanssa, paljon hyvää ruokaa ja (liikaa) suklaata... Hetkittäin sitä on onnistunut työntämään huolet ja murheet pois mielestä, mutta lopulta ne palaa aina takaisin. Nyt vielä lahos autokin (taaaaas), se ei vaan sovi mun metsätieajeluihin, enkä tiedä paljonko se tulee sotkemaan suunnitelmia, kun ei saada mitään varaosia siihen mistään ja huomenna pitäis ajella takasin kotiin. Just nyt paskimmassa mahollisessa kohdassa, kun ois pakkopakko olla auto käytössä joka ikinen päivä. Katotaan saadaanko siihen jotain väliaikaiskorjausta tehtyä aamulla, jos ei niin sinne meni taas kaikki suunnitelmat.
Oon ollu aika idiootti muita (itteenikin kyllä) kohtaan vikat kuukaudet, oon vasta tajunnut senkin. Vellonut syyllisyydessä, halunnu selvittää kaikki asiat nythetitässä ja ollut monta kertaa kännykkä kädessä, kirjottanut muutaman viestinkin, mutten uskaltanut lähettää niitä. Miettinyt, mitä sanoisin jos soittaisin. Lopulta kuitenkin kieltänyt ne kaikki iteltäni, en halua (uskalla) häiritä ketään mun säälittävillä selityksillä ja anteekspyynnöillä, mut sit kuitenkin pitäis. Tai kohta vikatkin ihmiset mun elämästä on häipyneet johonkin, enkä voi syyttää siitä muita ku itteeni. Enkä jaksa tätä syyllisyyttä, en mä halua ketään satuttaa, en todellakaan. En vaan aina tajuu sitä ite, et satutan kuitenkin kun pitää olla tällänen paska toisinaan. Ja sit ku välitän muista vähän liikaakin, tää syyllisyys iskee aina aika helvetin lujaa päälle joka kerta kun tajuaa satuttaneensa kuitenkin, vaikka sitä miten ois yrittänyt välttää.
En oo ollu yhtään oma itteni. Lapsuudenystävä sai mut taas muistamaan, kuka mä oikeesti olen. Yritän pitää siitä kiinni, vaikka pelkäänkin unohtavani uudelleen. Et mokaan kaiken taas.
Voiski vaan eristäytyä kaikista ihan kokonaan, ainakaan ei satuttais muita. Mut ei, kun pitää olla tällänen paska, joka ei pärjää ilman muita. Mut sit ei voi kuollakaan sen takia, ettei satuttais. Ärr.
Itseviha huipussaan taas. Oon aika hukassa muutenkin, näkee ehkä taas vähän masennuspaskan ulkopuolellekin, mut ei sit kuitenkaan kunnolla. Tietää taas mitä haluu, muttei uskalla/osaa luottaa siihen, et vois joskus onnistuakin jossain. Renkun jossain rajalla, niinhän mä aina teen.
Oon ollu aika idiootti muita (itteenikin kyllä) kohtaan vikat kuukaudet, oon vasta tajunnut senkin. Vellonut syyllisyydessä, halunnu selvittää kaikki asiat nythetitässä ja ollut monta kertaa kännykkä kädessä, kirjottanut muutaman viestinkin, mutten uskaltanut lähettää niitä. Miettinyt, mitä sanoisin jos soittaisin. Lopulta kuitenkin kieltänyt ne kaikki iteltäni, en halua (uskalla) häiritä ketään mun säälittävillä selityksillä ja anteekspyynnöillä, mut sit kuitenkin pitäis. Tai kohta vikatkin ihmiset mun elämästä on häipyneet johonkin, enkä voi syyttää siitä muita ku itteeni. Enkä jaksa tätä syyllisyyttä, en mä halua ketään satuttaa, en todellakaan. En vaan aina tajuu sitä ite, et satutan kuitenkin kun pitää olla tällänen paska toisinaan. Ja sit ku välitän muista vähän liikaakin, tää syyllisyys iskee aina aika helvetin lujaa päälle joka kerta kun tajuaa satuttaneensa kuitenkin, vaikka sitä miten ois yrittänyt välttää.
En oo ollu yhtään oma itteni. Lapsuudenystävä sai mut taas muistamaan, kuka mä oikeesti olen. Yritän pitää siitä kiinni, vaikka pelkäänkin unohtavani uudelleen. Et mokaan kaiken taas.
Voiski vaan eristäytyä kaikista ihan kokonaan, ainakaan ei satuttais muita. Mut ei, kun pitää olla tällänen paska, joka ei pärjää ilman muita. Mut sit ei voi kuollakaan sen takia, ettei satuttais. Ärr.
Itseviha huipussaan taas. Oon aika hukassa muutenkin, näkee ehkä taas vähän masennuspaskan ulkopuolellekin, mut ei sit kuitenkaan kunnolla. Tietää taas mitä haluu, muttei uskalla/osaa luottaa siihen, et vois joskus onnistuakin jossain. Renkun jossain rajalla, niinhän mä aina teen.
tiistai 22. joulukuuta 2015
569
Vähän ehkä väsyttää. Mut en jaksa niitä painajaisia ja jatkuvaa heräilyä enää, joten tyydyn niihin 2-3h uniin ja nousen ylös heti ekan heräämisen jälkeen. Vaikka yleensä painajaisia sekin aika tulee katseltua, muttei yhtä pahoja kuin myöhemmässä vaiheessa. Ootan sitä päivää, kun huomaakin nukkuneensa useamman tunnin, ehkä sekin joskus taas tulee...
Yritän tässä pakkailla loppuun, ja muutaman tunnin päästä nappaan koirat autoon ja me lähdetään suunnistamaan porukoille muutamaksi päiväksi. Jos ehtis kerrankin valoisalla perille. Joulun vois kyllä mun puolesta siirtää, ei näillä fiiliksillä eikä tällä kelillä, normaalisti se on mulle aika tärkee mutta nyt ei jaksa kiinnostua siitäkään. Mun joulu tulee tänä vuonna menevän taas rooli päällä ja suojamuurit ympärillä, en mä voi muiden joulua pilata sen takia, että mulla on paska olla. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa ja tunteet niiden ihmisten seurassa on edelleen kielletty (siis mun pään mielestä). No, ei voi mitään. Ehkä pieni etäisyys muuttojuttuihin sun muihin voi tehdä ihan hyvääkin, siellä ei ainakaan oo tyhjyyttä ja muuttolaatikoita jatkuvasti muistuttamassa asiasta. Ja pääsee näkemään lapsuudenystävää, se sentään yleensä piristää hetkeksi.
Ja tietty koirat pääsee juoksemaan. Mulla on niin huono omatunto, kun ne on olleet niin vähällä liikunnalla. Viime viikolla taidettiin käydä kaks tai kolme kertaa metsässä, ja niistäkin vaan yks oli kunnon lenkki, muut jotain puolen tunnin pikapyrähdyksiä ihan vaan siksi, että pääsis hetkeksi eroon siitä paska koiranomistaja-fiiliksestä. Eilen oltiin sentään tunti, mut sekin meni laahustaen. Aika vähästä, ainakin jos vertaa siihen, että normaalisti me vietetään vähintään vähän alle pari tuntia päivässä metsässä seikkaillen. Onneks noi kestää vähemmänkin liikuntamäärän, mut ei se oo silti millään tavalla oikein niitä kohtaan. Kun ei koiria oo luotu olemaan 24/7 neljän seinän sisällä kuitenkaan. Pitäs ryhdistäytyä ees niiden lenkittämisen suhteen, tekis omallekin päälle ihan hyvää.
Ei mulla mitään kummempaa kirjoitettavaa ole (tai joo, muttei nyt jaksa), halusin vaan tulla vielä tätä kautta toivottamaan teille kaikille ihanille oikein hyvää ja kivaa joulua!<3
Yritän tässä pakkailla loppuun, ja muutaman tunnin päästä nappaan koirat autoon ja me lähdetään suunnistamaan porukoille muutamaksi päiväksi. Jos ehtis kerrankin valoisalla perille. Joulun vois kyllä mun puolesta siirtää, ei näillä fiiliksillä eikä tällä kelillä, normaalisti se on mulle aika tärkee mutta nyt ei jaksa kiinnostua siitäkään. Mun joulu tulee tänä vuonna menevän taas rooli päällä ja suojamuurit ympärillä, en mä voi muiden joulua pilata sen takia, että mulla on paska olla. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa ja tunteet niiden ihmisten seurassa on edelleen kielletty (siis mun pään mielestä). No, ei voi mitään. Ehkä pieni etäisyys muuttojuttuihin sun muihin voi tehdä ihan hyvääkin, siellä ei ainakaan oo tyhjyyttä ja muuttolaatikoita jatkuvasti muistuttamassa asiasta. Ja pääsee näkemään lapsuudenystävää, se sentään yleensä piristää hetkeksi.
Ja tietty koirat pääsee juoksemaan. Mulla on niin huono omatunto, kun ne on olleet niin vähällä liikunnalla. Viime viikolla taidettiin käydä kaks tai kolme kertaa metsässä, ja niistäkin vaan yks oli kunnon lenkki, muut jotain puolen tunnin pikapyrähdyksiä ihan vaan siksi, että pääsis hetkeksi eroon siitä paska koiranomistaja-fiiliksestä. Eilen oltiin sentään tunti, mut sekin meni laahustaen. Aika vähästä, ainakin jos vertaa siihen, että normaalisti me vietetään vähintään vähän alle pari tuntia päivässä metsässä seikkaillen. Onneks noi kestää vähemmänkin liikuntamäärän, mut ei se oo silti millään tavalla oikein niitä kohtaan. Kun ei koiria oo luotu olemaan 24/7 neljän seinän sisällä kuitenkaan. Pitäs ryhdistäytyä ees niiden lenkittämisen suhteen, tekis omallekin päälle ihan hyvää.
Ei mulla mitään kummempaa kirjoitettavaa ole (tai joo, muttei nyt jaksa), halusin vaan tulla vielä tätä kautta toivottamaan teille kaikille ihanille oikein hyvää ja kivaa joulua!<3
perjantai 18. joulukuuta 2015
568
Pirun yöt. Vikat kolme (vai neljä en muista) yötä oon nukkunut ensin pari tuntia putkeen ihan hyvin, sen jälkeen heräillyt 30-60min välein joko siihen, että itken tai siihen, että mulla on paniikkikohtaus päällä. Oon käynyt unissani läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat itsaritavat, kun en niitä hereillä suostu miettimään. Paljon apua siitäkin, kun ne siirtyy sit vaan uniin -.- Oishan kuolema helppo. Ja vaikka oon sen(kin) suhteen päättänyt et ei, ni silti vähän pelkään itteeni. On mulla paremmassakin kunnossa esim. ajaessa tullu mieleen, kuinka helppoa ois vaan pamauttaa päin kalliota tai vaikka rekan alle, tai radan suunnassa kävellessä, kuinka helppoo ois vaan painella junan alle (vaikka aina saarnaankin siitä, että jos ittensä tappaa ni ei ainakaan tarvi aiheuttaa ulkopuolisille vahinkoa). Ja oon joutunu käyttään kaikki voimani siihen, etten oo tehny mitään typerää.
Pitäis jaksaa hoitaa asioita, mut ei. Koomaan vaan kaikki päivätkin sängyssä, joko peiton alle käpertyneenä ajatuksissa jumittaen tai telkkaria tuijottaen, harvoin jaksan ees avata konetta, vaikka tääkin aina siinä vieressä on. Ei pysty syömään, tänäänkin oon vaan näykkiny olemattoman määrän salaattia. Oon taakka kaikille ja muutenkin taas vaan pilaan kaiken. Treenikaverikin on yrittänyt pitää yhteyttä ja oon sille välillä jotain tainnu kitistäkin, mut yleensä keksin vaan jonkun tekosyyn miksei ehdi/jaksa/pysty lähtemään lenkittään koiria yhdessä. En mä haluu kenenkään näkevän mua tälläsenä, mut en osaa (jaksa) tehdä tälle ololle mitään. Eikä oikeestaan ees kiinnosta. Treeneihinkään en oo jaksanu raahautua, vaikka se varmaan vähäks aikaa piristäiskin.
Viime yönä hengasin sängyllä terä kädessä, mut päätin kuitenkin lopulta et se on edelleen kiellettyjen asioiden listalla. Vaikka oiskin auttanu ees hetkeksi.
Onneks koirat pakottaa nostaan perseensä ylös muutaman kerran päivässä. Ja kerran viikossa hoitotamma, kun en sen sairastumisen jälkeen pystynytkään lopettamaan siellä käymistä, tiputin käynnit vaan siihen kertaan viikossa, satunnaisesti useemmin jos sen omistaja kaipaa siellä apua. Eilenkin aamulla se töni mua turvallaan kun hajoilin sen karsinassa, ja taluttelulenkillä tunki turpaansa jatkuvasti mun taskuun herkkujen toivossa, hassu pieni luottoponi. Ja onhan ne tallin muutkin hevoset tutustumisen jälkeen tosi kivoja, villimpikään ei enää perseile mun seurassa melkeinpä koskaan.
Oon ehkä vähän kännissä, joten en tie miten ymmärrettävää mun kirjotukset on, kunhan halusin pitkästä aikaa purkaa johonkin. Enkä uskalla vielä mennä nukkumaan, vaikka väsyttäiskin, ku en jaksa niitä unia.
Pitäis jaksaa hoitaa asioita, mut ei. Koomaan vaan kaikki päivätkin sängyssä, joko peiton alle käpertyneenä ajatuksissa jumittaen tai telkkaria tuijottaen, harvoin jaksan ees avata konetta, vaikka tääkin aina siinä vieressä on. Ei pysty syömään, tänäänkin oon vaan näykkiny olemattoman määrän salaattia. Oon taakka kaikille ja muutenkin taas vaan pilaan kaiken. Treenikaverikin on yrittänyt pitää yhteyttä ja oon sille välillä jotain tainnu kitistäkin, mut yleensä keksin vaan jonkun tekosyyn miksei ehdi/jaksa/pysty lähtemään lenkittään koiria yhdessä. En mä haluu kenenkään näkevän mua tälläsenä, mut en osaa (jaksa) tehdä tälle ololle mitään. Eikä oikeestaan ees kiinnosta. Treeneihinkään en oo jaksanu raahautua, vaikka se varmaan vähäks aikaa piristäiskin.
Viime yönä hengasin sängyllä terä kädessä, mut päätin kuitenkin lopulta et se on edelleen kiellettyjen asioiden listalla. Vaikka oiskin auttanu ees hetkeksi.
Onneks koirat pakottaa nostaan perseensä ylös muutaman kerran päivässä. Ja kerran viikossa hoitotamma, kun en sen sairastumisen jälkeen pystynytkään lopettamaan siellä käymistä, tiputin käynnit vaan siihen kertaan viikossa, satunnaisesti useemmin jos sen omistaja kaipaa siellä apua. Eilenkin aamulla se töni mua turvallaan kun hajoilin sen karsinassa, ja taluttelulenkillä tunki turpaansa jatkuvasti mun taskuun herkkujen toivossa, hassu pieni luottoponi. Ja onhan ne tallin muutkin hevoset tutustumisen jälkeen tosi kivoja, villimpikään ei enää perseile mun seurassa melkeinpä koskaan.
Oon ehkä vähän kännissä, joten en tie miten ymmärrettävää mun kirjotukset on, kunhan halusin pitkästä aikaa purkaa johonkin. Enkä uskalla vielä mennä nukkumaan, vaikka väsyttäiskin, ku en jaksa niitä unia.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
567
Tää on taas näitä öitä. Ku nukkumaanmennessä tuntuu siltä, et vois nukahtaa vaikka pystyyn (sitä se monen yön valvominen teettää), mut just ku on nukahtamassa ni vaan hajoo ja paniikit iskee päälle. Ei saa henkeä, pyörryttää, itkettää, oksettaa, hokee jatkuvasti itelleen eisaaviiltääeisaaviiltääeisaaviiltääeisaaviiltää vittu ei vaan saa. Vaikka oikeesti tekis mieli vaan repiä valtimot auki tai jotain muuta yhtä typerää. Ravaa jatkuvasti tupakalla, ihanku se jotain auttais. Ei jaksa kävellä partsilta ees sohvalle saati sänkyyn, vaan lysähtää vaan lattialle itkeen. Yrittää ties mitä rauhottusmiskikkapaskoja vaikka tietääkin, ettei ne koskaan toimi kun tää pääsee näin pahaksi. Yrittää huudattaa musiikkia, seilata päämäärättömästi ympäri nettiä, tehä vittu ees jotain millä sais ees vähän helpotettuu oloo. Mut ei mikään toimi kuitenkaa.
Ku ei vaan kestäjaksapystykykene yhtään vittu mihinkää. Oottaa vaan et nukahtas, vaikka sit siihen lattialle, mut tietää ettei sitä ihmettä tuu tapahtuu. Näitten olojen kanssa ku ei voi lähteä ees ulos kokeileen auttasko se, oisin kuitenki jossain junan alla. Enkä tasan anna itelleni lupaa ees rikkoa mitään, vaikka voisin paiskaa vaikka tän koneen heti seinään. Mut koirat pelkäis, niitten takia ei saa. Ihan tarpeeks stressaavia niille nää mun epävakailut muutenki taas, kyllä sen niistä näkee. Ois niilläki parempi jossain muualla.
Miks vitussa ei vois vaan kuolla. Mut ei ku muitten takia ei saa sitäkään, ettei vaan muille tuu paha mieli.
En mä tuu selviin muutosta tai mistään muustakaan, ku tää on jo nyt näin vitun vaikeeta. En vaan selvii.
Ku ei vaan kestäjaksapystykykene yhtään vittu mihinkää. Oottaa vaan et nukahtas, vaikka sit siihen lattialle, mut tietää ettei sitä ihmettä tuu tapahtuu. Näitten olojen kanssa ku ei voi lähteä ees ulos kokeileen auttasko se, oisin kuitenki jossain junan alla. Enkä tasan anna itelleni lupaa ees rikkoa mitään, vaikka voisin paiskaa vaikka tän koneen heti seinään. Mut koirat pelkäis, niitten takia ei saa. Ihan tarpeeks stressaavia niille nää mun epävakailut muutenki taas, kyllä sen niistä näkee. Ois niilläki parempi jossain muualla.
Miks vitussa ei vois vaan kuolla. Mut ei ku muitten takia ei saa sitäkään, ettei vaan muille tuu paha mieli.
En mä tuu selviin muutosta tai mistään muustakaan, ku tää on jo nyt näin vitun vaikeeta. En vaan selvii.
566: sä sanot: "Sehän on helppoo, olla vaan."
mut kun oleminenkin on niin kammottavaa.
Joskus ahdistus puristaa niin, ettei saa henkeä. Onneksi joskus vähän vähemmän.
Oon luullut tietäväni mitä haluan elämältä, mutta nyt on iskenyt epävarmuus kaikkea sitäkin kohtaan. En ees tiedä, haluanko sittenkään olla mikään koiraihminen, koiraharrastaja, haluanko piru vie edes tehdä koirien parissa työtä. Se uus kämppä avaa uusia mahdollisuuksia koirajutuille niin harrastamisen, kasvattamisen kuin töidenkin osalta, mutta mä en enää tiedä.
Haluisin vaan olla, jäädä tähän masennukseen vellomaan, tää on ainoa tuttu asia mitä mulla on. Siks palaan tähän aina takasin. Tavallaan turva, kun tietää millaisia seuraavat päivät, viikot, kuukaudet ja vuodetkin tulee olemaan, jos jää tähän kiinni. Aina pitää olla joku turva, ja masennus kelpaa jos muutakaan ei ole. Silti huomaan sopivani aamulenkistä kaverin kanssa, löydän itseni varaamasta hallivuoroa itsenäiseen treeniin noiden hurttien kanssa, tiedän että masennukset ei ehdi painamaan päälle kun on jotain tekemistä. Vaikka oikeasti en todellakaan haluaisi tehdä yhtään mitään.
Pitäis vaan päättää. Päästää irti koko masennuspaskasta ja aika monesta muustakin asiasta, etenkin menneessä vellomisesta. Hyväksyä se, ettei mennyttä voi muuttaa. Hyväksyä se, että asiat oli silloin niin ja nyt ne on näin, tehdä jotain sen eteen, että saisi sen mitä haluaa. Missä taas törmätään ongelmaan, kun ei tiedä mitä haluaa, on paha tehdä mitään sen eteen. Ei oo voimiakaan tehdä mitään.
Enkä edes tiedä, haluanko sotkea kaikki suunnitelmat vain epävarmuuden ja masennuksen takia, vai oonko sittenkin menossa ihan väärään suuntaan.
Sen sentään tiedän, etten halua kuolla, en ihan vielä. Vaikka usein luulenkin niin. Mut silloin se ei haittais, ettei tiedä. Nyt hengaan vaan reunalla, tietämättä mihin suuntaan lähtis, vai jäiskö vaan tähän olemaan ja odottamaan miten käy.
Joskus ahdistus puristaa niin, ettei saa henkeä. Onneksi joskus vähän vähemmän.
Oon luullut tietäväni mitä haluan elämältä, mutta nyt on iskenyt epävarmuus kaikkea sitäkin kohtaan. En ees tiedä, haluanko sittenkään olla mikään koiraihminen, koiraharrastaja, haluanko piru vie edes tehdä koirien parissa työtä. Se uus kämppä avaa uusia mahdollisuuksia koirajutuille niin harrastamisen, kasvattamisen kuin töidenkin osalta, mutta mä en enää tiedä.
Haluisin vaan olla, jäädä tähän masennukseen vellomaan, tää on ainoa tuttu asia mitä mulla on. Siks palaan tähän aina takasin. Tavallaan turva, kun tietää millaisia seuraavat päivät, viikot, kuukaudet ja vuodetkin tulee olemaan, jos jää tähän kiinni. Aina pitää olla joku turva, ja masennus kelpaa jos muutakaan ei ole. Silti huomaan sopivani aamulenkistä kaverin kanssa, löydän itseni varaamasta hallivuoroa itsenäiseen treeniin noiden hurttien kanssa, tiedän että masennukset ei ehdi painamaan päälle kun on jotain tekemistä. Vaikka oikeasti en todellakaan haluaisi tehdä yhtään mitään.
Pitäis vaan päättää. Päästää irti koko masennuspaskasta ja aika monesta muustakin asiasta, etenkin menneessä vellomisesta. Hyväksyä se, ettei mennyttä voi muuttaa. Hyväksyä se, että asiat oli silloin niin ja nyt ne on näin, tehdä jotain sen eteen, että saisi sen mitä haluaa. Missä taas törmätään ongelmaan, kun ei tiedä mitä haluaa, on paha tehdä mitään sen eteen. Ei oo voimiakaan tehdä mitään.
Enkä edes tiedä, haluanko sotkea kaikki suunnitelmat vain epävarmuuden ja masennuksen takia, vai oonko sittenkin menossa ihan väärään suuntaan.
Sen sentään tiedän, etten halua kuolla, en ihan vielä. Vaikka usein luulenkin niin. Mut silloin se ei haittais, ettei tiedä. Nyt hengaan vaan reunalla, tietämättä mihin suuntaan lähtis, vai jäiskö vaan tähän olemaan ja odottamaan miten käy.
tuulisemmalla reunalla kuin aikaisemmin
maanantai 30. marraskuuta 2015
565
En kestä en jaksa ei kiinnosta ei mitään.
Sain sen kämpän minkä halusinkin, vaikka jo pari kertaa olin ihan varma siitä, että se meni jollekin muulle. Pienen keskustelun jälkeen VA kuitenkin totesi, että ottaakin mut sinne ihan mielellään. Mut en jaksa olla iloinen siitäkään. Ku en mä halua muuttaa, enkä jaksa.
Viime yönä en nukkunu yhtään, lopulta löysin itteni kolmen aikaan tiskaamasta, naapurit varmaan arvosti. Mut on niitä tilanteita joissa tarvii jotain yksinkertaista tekemistä, ja mulle tuli siinä vaiheessa mieleen vaan yksi polin virolainen lääkäri, joka aina puhui siitä tiskaamisesta, ja se äänsikin sen jotenkin hassusti ni jäi mieleen. Sit vielä tulikuumaa vettä tiskaukseen ja mahollisimman kylmää huuhteluun, ni sai ajatukset hetkeksi muualle. Oikeesti kyllä teki mieli rikkoo jotain, mut en antanu itelleni lupaa siihen.
Mullehan tulee ahistuskohtauksia aika usein ja pääsääntösesti pärjään niitten kanssa, mutta jos ne menee tosi pahoiksi ni ei tuu mitään. Siihen tulee sit vielä paniikkikohtausta päälle kun jossain vaiheessa tajuun, ettei mulla oo siihen enää mitään kontrollia.
No, toi viimeöinen ahistus jäi kuitenki päälle. Oon yrittäny syödä, sain näykittyä vähän leivän kulmasta ja siinä se, enempää ei vaan mee alas. Eikä oo mitään syömishäiriösekoilua, eiköhän se oo sentään jo jätetty tarpeeks kauas taa. Talli oli ainoo paikka missä ei ahistanu, käyn siis siellä nykyään kerran viikossa ja aamuvuoroista osa on vaihtunu iltaan. Siellä hajoilin sit vaan muuten, yritin olla hajoomatta mut heiniä jakaessa hoitotamma (joka on onneksi toipunut sairasteluistaan, vaikka jatkossa sen hoitamisessa onkin enemmän töitä) tuli tökkimään turvallaan kysyvästi ja se siitä hajoomattomuudesta sitten.
Oon rakentanu taas jonkun vitun suojamuurin, vaikka sen pitäminen se vasta raskasta onkin. Tällä kertaa vaan en itteni takia vaan muitten, mutten mitenkään tarkotuksella silti. Joo tää esittäminenkin varmasti satuttaa muita, mut luulen et kuitenki vähemmän. Vaikka tän takia joudunki koko ajan kieltämään itteeni tekemästä tai sanomasta asioita, mut vaan ei. Silti vihaan itteeni päivä päivältä enemmän, ku on pakko olla tällänen paska.
Sain sen kämpän minkä halusinkin, vaikka jo pari kertaa olin ihan varma siitä, että se meni jollekin muulle. Pienen keskustelun jälkeen VA kuitenkin totesi, että ottaakin mut sinne ihan mielellään. Mut en jaksa olla iloinen siitäkään. Ku en mä halua muuttaa, enkä jaksa.
Viime yönä en nukkunu yhtään, lopulta löysin itteni kolmen aikaan tiskaamasta, naapurit varmaan arvosti. Mut on niitä tilanteita joissa tarvii jotain yksinkertaista tekemistä, ja mulle tuli siinä vaiheessa mieleen vaan yksi polin virolainen lääkäri, joka aina puhui siitä tiskaamisesta, ja se äänsikin sen jotenkin hassusti ni jäi mieleen. Sit vielä tulikuumaa vettä tiskaukseen ja mahollisimman kylmää huuhteluun, ni sai ajatukset hetkeksi muualle. Oikeesti kyllä teki mieli rikkoo jotain, mut en antanu itelleni lupaa siihen.
Mullehan tulee ahistuskohtauksia aika usein ja pääsääntösesti pärjään niitten kanssa, mutta jos ne menee tosi pahoiksi ni ei tuu mitään. Siihen tulee sit vielä paniikkikohtausta päälle kun jossain vaiheessa tajuun, ettei mulla oo siihen enää mitään kontrollia.
No, toi viimeöinen ahistus jäi kuitenki päälle. Oon yrittäny syödä, sain näykittyä vähän leivän kulmasta ja siinä se, enempää ei vaan mee alas. Eikä oo mitään syömishäiriösekoilua, eiköhän se oo sentään jo jätetty tarpeeks kauas taa. Talli oli ainoo paikka missä ei ahistanu, käyn siis siellä nykyään kerran viikossa ja aamuvuoroista osa on vaihtunu iltaan. Siellä hajoilin sit vaan muuten, yritin olla hajoomatta mut heiniä jakaessa hoitotamma (joka on onneksi toipunut sairasteluistaan, vaikka jatkossa sen hoitamisessa onkin enemmän töitä) tuli tökkimään turvallaan kysyvästi ja se siitä hajoomattomuudesta sitten.
Oon rakentanu taas jonkun vitun suojamuurin, vaikka sen pitäminen se vasta raskasta onkin. Tällä kertaa vaan en itteni takia vaan muitten, mutten mitenkään tarkotuksella silti. Joo tää esittäminenkin varmasti satuttaa muita, mut luulen et kuitenki vähemmän. Vaikka tän takia joudunki koko ajan kieltämään itteeni tekemästä tai sanomasta asioita, mut vaan ei. Silti vihaan itteeni päivä päivältä enemmän, ku on pakko olla tällänen paska.
torstai 26. marraskuuta 2015
564
Oon vaan niin kyllästyny tähän. Esitän muille, että kaikki on kunnossa, se on ainoo tapa millä pystyn olemaan hajoilematta muiden nähden. Yksin voi sit hajoilla senkin edestä. Eipähän tarvii muitten kattoo vierestä.
Oon taas siinä pisteessä, et mitä ikinä haluanki tehdä, mun on pakko tehdä se itsevihan kautta. Silloinkin, kun kyseessä on joku pienikin asia, jonka ihan oikeasti haluan tehdä/sanoa/whatever. Mun on pakko suututtaa itteni, että saan sen itsevihan avulla tarpeeks voimia. Onneks se onnistuu aika nopeesti yleensä, harva varmaan arvaa et kesken jonkun kanssa juttelunkin (netin kautta myös) tappelen joka välissä itteni kanssa tai vaan hajoon. Niin ärsyttävää.
On kai elämässä jotain hyvääkin, oon vaan niin sokea paska etten tällä hetkellä huomaa. Ei vaan kiinnosta.
Joo ei en jaksa ees kirjottaa. Nukkuminen kuulostais hyvältä, unohtaispahan tän paskan hetkeks.
Oon taas siinä pisteessä, et mitä ikinä haluanki tehdä, mun on pakko tehdä se itsevihan kautta. Silloinkin, kun kyseessä on joku pienikin asia, jonka ihan oikeasti haluan tehdä/sanoa/whatever. Mun on pakko suututtaa itteni, että saan sen itsevihan avulla tarpeeks voimia. Onneks se onnistuu aika nopeesti yleensä, harva varmaan arvaa et kesken jonkun kanssa juttelunkin (netin kautta myös) tappelen joka välissä itteni kanssa tai vaan hajoon. Niin ärsyttävää.
On kai elämässä jotain hyvääkin, oon vaan niin sokea paska etten tällä hetkellä huomaa. Ei vaan kiinnosta.
Joo ei en jaksa ees kirjottaa. Nukkuminen kuulostais hyvältä, unohtaispahan tän paskan hetkeks.
lauantai 14. marraskuuta 2015
563
Aamut ei oo mun juttu todellakaan tällä hetkellä. Joskus jopa tykkäsin niistä, oli koko päivä edessä ja tiesi ehtivänsä tekemään vaikka ja mitä. Nykyään nousen ylös vasta kun on pakko. Nyt oon porukoilla, äiti oli käyttäny koirat aamulla ulkona, ni minähän en noussu vaikka olin hereillä. Makoilin jotain pari tuntia vaan sängyssä vellomassa masennuksissa ja miettimässä miks helvetissä oon edes hengissä, ku en vaan jaksais enää mitään. Mut pakko jaksaa ja aina se olo siitä paranee kun pääsee sieltä sängystä ylös ja kehittää jotain tekemistä.
Vähän lisää paskaa taas. Torstai meni tallilla, heräsin aamulla tallinomistajan soittoon, nappasin koirat matkaan mukaan henkiseksi tueksi ja lähdin heti sinne. Hoitotamma oli pahasti kipeenä. Siellä sit taluttelin sitä, yritin keksiä miten saisin sen ymmärtämään, että paikallaan oleminen vaan pahentaa sen oloa. Kuiskin sen korvaan, ettei se saa luovuttaa, ei ainakaan nyt, kun mullakaan ei oo lupaa siihen. Nesteytettiin, lääkittiin ja hoidettiin, oli aika rankka päivä. Mutta viis rankkuudesta, kun tyyppi on kuitenkin hengissä.
Joku mulkku on myös käyny vierailemassa mun sähköpostissa pari viikkoa sit, poistanu multa yhden laskun ja lähettäny lyltsin treeniseuralle aika tuotaaa... rumasanaisen viestin. Selvis sentään syy siihen, miksei lyltsin treenipaikkaa enää meidän varausjärjestelmässä näkynyt ja saatiin tää onneks selvitettyä. Mut hitostako mä tiedän, onko sieltä poistettu/lähetetty jotain muitakin viestejä, kun en tostakaan löydä yhtään mitään jälkiä mitään kautta... Prkl. Onneks siellä ei oo mitään kauheen arkaluontosia asioita ollu kenenkään urkittavana.
Ja sit vielä perjantai-illalla porukoille ajellessa... No, sanotaan vaan että dissosiaatio ja löysin itteni bussipysäkiltä kertomasta itelleni kuka oon, missä oon, mistä mihin oon menossa jne. Piiiitkään aikaan tapahtunu tuotakaan, mut näköjään kaikki paska tulee takas kun menee tarpeeks pohjalle. Mulla pysyy onneks aina joku todellisuudentaju kuitenkin siellä taustalla huutelemassa nykyään ja tiiän mistä toi johtui, ni osaan toivottavasti välttää jatkossa.
Ei ne huonot asiat tohon loppunu, mut nyt ei jaksa kirjottaa enempää. Sain tänään sentään valittaa asioista lapsuudenystävälle, auttoi onneksi ees hetkeksi. Nyt on taas tylsää ja yksinäistä ja ihan järkyttävät ahistukset päällä, mut ehkä tää tästä. Nappaan koirat kainaloon ja yritän vaikka tuijottaa telkkaria hetken, jos sais ajatukset muualle.
Onneks on noi tassuterapeutit, hupsut päivien ilostuttajat.
Vähän lisää paskaa taas. Torstai meni tallilla, heräsin aamulla tallinomistajan soittoon, nappasin koirat matkaan mukaan henkiseksi tueksi ja lähdin heti sinne. Hoitotamma oli pahasti kipeenä. Siellä sit taluttelin sitä, yritin keksiä miten saisin sen ymmärtämään, että paikallaan oleminen vaan pahentaa sen oloa. Kuiskin sen korvaan, ettei se saa luovuttaa, ei ainakaan nyt, kun mullakaan ei oo lupaa siihen. Nesteytettiin, lääkittiin ja hoidettiin, oli aika rankka päivä. Mutta viis rankkuudesta, kun tyyppi on kuitenkin hengissä.
Joku mulkku on myös käyny vierailemassa mun sähköpostissa pari viikkoa sit, poistanu multa yhden laskun ja lähettäny lyltsin treeniseuralle aika tuotaaa... rumasanaisen viestin. Selvis sentään syy siihen, miksei lyltsin treenipaikkaa enää meidän varausjärjestelmässä näkynyt ja saatiin tää onneks selvitettyä. Mut hitostako mä tiedän, onko sieltä poistettu/lähetetty jotain muitakin viestejä, kun en tostakaan löydä yhtään mitään jälkiä mitään kautta... Prkl. Onneks siellä ei oo mitään kauheen arkaluontosia asioita ollu kenenkään urkittavana.
Ja sit vielä perjantai-illalla porukoille ajellessa... No, sanotaan vaan että dissosiaatio ja löysin itteni bussipysäkiltä kertomasta itelleni kuka oon, missä oon, mistä mihin oon menossa jne. Piiiitkään aikaan tapahtunu tuotakaan, mut näköjään kaikki paska tulee takas kun menee tarpeeks pohjalle. Mulla pysyy onneks aina joku todellisuudentaju kuitenkin siellä taustalla huutelemassa nykyään ja tiiän mistä toi johtui, ni osaan toivottavasti välttää jatkossa.
Ei ne huonot asiat tohon loppunu, mut nyt ei jaksa kirjottaa enempää. Sain tänään sentään valittaa asioista lapsuudenystävälle, auttoi onneksi ees hetkeksi. Nyt on taas tylsää ja yksinäistä ja ihan järkyttävät ahistukset päällä, mut ehkä tää tästä. Nappaan koirat kainaloon ja yritän vaikka tuijottaa telkkaria hetken, jos sais ajatukset muualle.
Onneks on noi tassuterapeutit, hupsut päivien ilostuttajat.
 |
| <3 |
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
562: jotain pysyvää, kiitos
Hetken pysyy aina kasassa. Vikan 12h oon vaan hajoillu, nukuin sentää muutaman tunnin välissä. Tapellu itteäni vastaan etten viiltäis tais tekis mitään muuta typerää, enkä oikeestaan jaksais välittää siitäkään.
Kävin kattomassa yhtä kämppää eilen. Ihan kiva joo, tutulla alueella ja kaikkea, tilava muttei kuitenkaan kauheen hintava. Mut pamahtipa taas tajuntaan se tosiasia, ettei mulla oo hajuakaan siitä, miten tuun muka jaksaan muuttorumbaa taas. Muutenkin se vie aina kaikki voimat ja hajottaa (moi kiinnyn paikkoihin), ja tää tulee ottaan henkisesti paaaaljon kovemmalle ku yksikään aikasempi muutto. Siis jos nyt ees löydän mitään kämppää, työtön koirallinen ei oo mikään ykkösvaihtoehto vuokranantajille.
Hajottaa kyllä muutkin asiat. Se turvallisuuden tunne, jota pidetään ihan jokaisen perustarpeena. Ei mulla taaskaan oo mitään sellasta, ja koska mulla ei oo ollu sitä lapsena, en kestä sen puutetta yhtä hyvin ku valtaosa muista.
Ku ei tiedä, missä tulee asumaan jatkossa, pitää selvittää helvetisti asioita yksin (voishan apua pyytää, muttei se poista sitä tosiasiaa et ne valinnat ja lopulliset päätökset on vaan ja ainoastaan mun tehtävä), ei oo mitään pysyvää mikä pitäs elämässä kiinni, töitä eikä mitään. Raha-asiat kusee ihan huolella, auto on (taas) lahoomassa, Lyltsin teenipaikankin kanssa on ollu epäselvyyksiä eikä käydä enää sielläkään. Pitäis hommata hallikortti agihallille sen treenien tilalle, mutta sekin on taas uus stressi kun ei tiedä miten kaikki asiat siellä toimii. Eikä yksin treenaamisesta ikinä saa niin paljon irti kuin ohjatuista, ainakaan vielä mun taidoilla. Toren treenit, joo en tiedä pystytäänkö jatkaan enää vuodenvaihteen jälkeen niitäkään just sen rahan takia, vaikka koitan sen järjestää jotenki. Ihmissuhteet, en jaksa välittää niistä enää ni ne nyt menee miten menee, lapsuudenystävälle oon sentään vähän jaksanu kitistä asioista, mut ketään en oo jaksanut nähdä. Koulu, no sitäkin on seuraavan kerran vasta tammikuussa ja keväällä sekin jo loppuu, olettaen että selviin loppukokeista ja sit ollaankin taas aika tyhjän päällä senkin suhteen. Syksyllä alkas seuraava, jonne aika varmasti pääsisin, mut se nyt on aika jossittelua vielä, katotaan. Houkuttais kyllä, mut koitan olla miettimättä sitä liikaa vielä tai alan stressaamaan siitäki. Ei oo ketään, joka auttais pysymään kasassa. Ois, jos antasin muiden auttaa, mut kun mennään tietyn rajan yli mun voinnin kanssa ni alan vaan erakoitumaan ja työntään niitä mahdollisia auttajiakin pois. Ihan perustellusti, koska harvassa on ne ihmiset jotka oikeesti pysyy tukena sillon kun menee huonosti, vaikka ne kuinka sanois niin, ja tässä kunnossa se ois se viiminen niitti et joku tukipilarina ollut jättäiskin yksin. Epävakaa ja epävakaan hylkäämisenpelko äänessä taas. Mut suojelen itteeni sillä.
Koirat pysyy. Vaikka tässä kunnossa nekin tuntuu monesti enemmän taakalta, mut tiedän et ilman niitä oisin vielä huomattavasti huonommassa kunnossa. Niitten takia on pakko raahata perseensä ulos joka päivä ja niitten takia on pakko pitää pää sen verran kasassa, et ne pystyy hoitamaan muutenkin. Ilman niitä antasin itelleni luvan hajota ihan kokonaan.
jotain pysyvää kiitos
mun pieneen elämään
Kävin kattomassa yhtä kämppää eilen. Ihan kiva joo, tutulla alueella ja kaikkea, tilava muttei kuitenkaan kauheen hintava. Mut pamahtipa taas tajuntaan se tosiasia, ettei mulla oo hajuakaan siitä, miten tuun muka jaksaan muuttorumbaa taas. Muutenkin se vie aina kaikki voimat ja hajottaa (moi kiinnyn paikkoihin), ja tää tulee ottaan henkisesti paaaaljon kovemmalle ku yksikään aikasempi muutto. Siis jos nyt ees löydän mitään kämppää, työtön koirallinen ei oo mikään ykkösvaihtoehto vuokranantajille.
Hajottaa kyllä muutkin asiat. Se turvallisuuden tunne, jota pidetään ihan jokaisen perustarpeena. Ei mulla taaskaan oo mitään sellasta, ja koska mulla ei oo ollu sitä lapsena, en kestä sen puutetta yhtä hyvin ku valtaosa muista.
Ku ei tiedä, missä tulee asumaan jatkossa, pitää selvittää helvetisti asioita yksin (voishan apua pyytää, muttei se poista sitä tosiasiaa et ne valinnat ja lopulliset päätökset on vaan ja ainoastaan mun tehtävä), ei oo mitään pysyvää mikä pitäs elämässä kiinni, töitä eikä mitään. Raha-asiat kusee ihan huolella, auto on (taas) lahoomassa, Lyltsin teenipaikankin kanssa on ollu epäselvyyksiä eikä käydä enää sielläkään. Pitäis hommata hallikortti agihallille sen treenien tilalle, mutta sekin on taas uus stressi kun ei tiedä miten kaikki asiat siellä toimii. Eikä yksin treenaamisesta ikinä saa niin paljon irti kuin ohjatuista, ainakaan vielä mun taidoilla. Toren treenit, joo en tiedä pystytäänkö jatkaan enää vuodenvaihteen jälkeen niitäkään just sen rahan takia, vaikka koitan sen järjestää jotenki. Ihmissuhteet, en jaksa välittää niistä enää ni ne nyt menee miten menee, lapsuudenystävälle oon sentään vähän jaksanu kitistä asioista, mut ketään en oo jaksanut nähdä. Koulu, no sitäkin on seuraavan kerran vasta tammikuussa ja keväällä sekin jo loppuu, olettaen että selviin loppukokeista ja sit ollaankin taas aika tyhjän päällä senkin suhteen. Syksyllä alkas seuraava, jonne aika varmasti pääsisin, mut se nyt on aika jossittelua vielä, katotaan. Houkuttais kyllä, mut koitan olla miettimättä sitä liikaa vielä tai alan stressaamaan siitäki. Ei oo ketään, joka auttais pysymään kasassa. Ois, jos antasin muiden auttaa, mut kun mennään tietyn rajan yli mun voinnin kanssa ni alan vaan erakoitumaan ja työntään niitä mahdollisia auttajiakin pois. Ihan perustellusti, koska harvassa on ne ihmiset jotka oikeesti pysyy tukena sillon kun menee huonosti, vaikka ne kuinka sanois niin, ja tässä kunnossa se ois se viiminen niitti et joku tukipilarina ollut jättäiskin yksin. Epävakaa ja epävakaan hylkäämisenpelko äänessä taas. Mut suojelen itteeni sillä.
Koirat pysyy. Vaikka tässä kunnossa nekin tuntuu monesti enemmän taakalta, mut tiedän et ilman niitä oisin vielä huomattavasti huonommassa kunnossa. Niitten takia on pakko raahata perseensä ulos joka päivä ja niitten takia on pakko pitää pää sen verran kasassa, et ne pystyy hoitamaan muutenkin. Ilman niitä antasin itelleni luvan hajota ihan kokonaan.
jotain pysyvää kiitos
mun pieneen elämään
tiistai 10. marraskuuta 2015
561
Joku tais jänistää aamulla ja skipata sen lääkärin. Ärr en ois arvannut, etten vieläkään osaa hakea apua. Pikkasen taas hajosin sen jälkeen, teki ihan älyttömästi mieli viiltää tai vaikka hirttää ittensä, vitutti ja masensi ja sorruin taas hetkeksi ajattelemaan, ettei mistään koskaan tuu mitään.
Mut hei, vaan yks hiton lääkäri, ei maailma siihen kaadu. Sinne saa varattua uuden ajan jos on tarve, ja mulla on kiertoteitä (mut mulle helpompia) avun hakemiseen kyllä jos tarviin, oon ihan tarkotuksella pitänyt ne mun mielessä siitä asti, kun polilla lopetin. Mutta kokeillaan nyt ensin itse sitten, mitä sitä turhaan stressaamaan jostain lääkäristä (ja sit seuraavaksi polin lääkäristä ja siitä mitä omahoitaja sanois kun pamahtaisin sinne takasin ja mitä muut hoitsut aattelis kun näkis mut taas siellä jajajaja). Osaan mä itekkin itteäni auttaa, niin kauan kun se kuuluisa motivaatio pysyy maisemissa. Tänään se on pysyny.
Okei. Vaikka mä menettäisin ihan kaiken mitä mulla nyt on (ja mulla on ihan helvetisti kaikkea jos vaan tajuisin sen), edes se ei veis multa mahdollisuutta saada kaikkea sitä minkä tarviin siihen, että pysyis ees jotenkin onnellisena. Siis niin kauan kun oon elossa. Eli mä oon, koska oikeesti mulla on aika hyvät mahdollisuudet siihen, oon jo monta kertaa päässyt sinne onnellisuuteen asti, miksei se onnistuis jatkossakin. Mä tiedän, mitä haluan elämälläni tehdä. Joten lopetan tän itsesäälipaskassa vellomisen (mut joskus kyllä sallin sen, ei se aina huono asia oo) ja teen asioita sen eteen, että vielä joskus pääsen mun tavotteisiin. Ja mähän pääsen, kun on kerran jotain päättänyt. Mun päätökset pitää aina, jos teen ne tietyssä mielentilassa. Sillon ei tunge masennukset tai mitkään muutkaan paskat tielle, jos tunkee ne raivataan pois.
Oon kirjottanut tänään jotain 15 sivua aiheista x ja y, koska se on edistystä. a) se on yks ennen lyltsin pentujen syntymää tehtävä asia ja nyt se on melkein kokonaan tehty ja b) se auttaa mua koulujutuissa tosi paljon. Huomenna vois taas kadota koirien anatomian maailmaan ja hoitaa loppuja koulutehtäviä pois alta (meillä on hei kaks kouluviikonloppua ennen loppukoetta, kevät lähestyy jo, jäiks!), miksei sitä vois vähän jo loppukokeeseen lukeakin jotain kunnon pohjia alle. Kun hieronnat täytyy pitää tauolla, ranteet tekee kuolemaa, niin tehdään teoriapuolta sitten. Mut en mä anna minkään rannekivun estää mua tekemästä sitä mitä haluun, tai ees yhtä osa-aluetta siitä, rannetuet on jo melkein matkalla ja tossa on muutakin hoitoo niille.
Ens syksynä alkas seuraava koulu, jos saan siihen rahat kerättyä. Eiköhän se järjesty. Tosin ois tossa yks toinenkin koulu mihin haluun, ois alkanut justnytheti mutta menee kouluviikonloput päällekkäin. Seuraavalla kerralla sit, ootellaan tietoa koska sellanen koulutus alkaa seuraavan kerran :P
En oo silti mitenkään hukuttautunut tai hukuttautumassa mihinkään kouluhommiin tai muuhunkaan tekemiseen. Pitää ottaa sitä omaakin aikaa. Ei liikaa, mut sopivasti. Ku on tarpeeks tekemistä, pysyy paljon paremmin kasassa. Huomasin taas viikonloppuna, ei ehtinyt masistelemaan ja vellomaan missään paskoissa oloissa, kun veti koululla voimat ihan loppuun ja kotona heitti vielä lenkin koirien kanssa ja paineli nukkuun. Olin hurjan sosiaalinen ja molempina päivinä jäin vielä jutteleen luokkalaisten kanssa vaikka ois jo saanu lähteä kotiin. Outo minä. Sai siellä pentuterapiaakin, kun sai lällytellä kolmekuista penneä.
Ehkä tää tästä taas helpottaa. Niin monta reittiä, joiden kautta voi vaikuttaa omiin tunteisiin, enkä oo tehny mitään, vellonu vaan. Perkele. Tuun mä hajoileenkin varmasti ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, mut joskus sekin on sallittua. Kunhan siihen hajoiluun ja paskaan oloon ei jää kiinni.
Kyllä mä oikeesti tykkään mun elämästä. En ehkä just nyt, mut tykkään niistä mahdollisuuksista mitä mulla on, tykkään siitä kuinka paljon niitä on.
Mut hei, vaan yks hiton lääkäri, ei maailma siihen kaadu. Sinne saa varattua uuden ajan jos on tarve, ja mulla on kiertoteitä (mut mulle helpompia) avun hakemiseen kyllä jos tarviin, oon ihan tarkotuksella pitänyt ne mun mielessä siitä asti, kun polilla lopetin. Mutta kokeillaan nyt ensin itse sitten, mitä sitä turhaan stressaamaan jostain lääkäristä (ja sit seuraavaksi polin lääkäristä ja siitä mitä omahoitaja sanois kun pamahtaisin sinne takasin ja mitä muut hoitsut aattelis kun näkis mut taas siellä jajajaja). Osaan mä itekkin itteäni auttaa, niin kauan kun se kuuluisa motivaatio pysyy maisemissa. Tänään se on pysyny.
Okei. Vaikka mä menettäisin ihan kaiken mitä mulla nyt on (ja mulla on ihan helvetisti kaikkea jos vaan tajuisin sen), edes se ei veis multa mahdollisuutta saada kaikkea sitä minkä tarviin siihen, että pysyis ees jotenkin onnellisena. Siis niin kauan kun oon elossa. Eli mä oon, koska oikeesti mulla on aika hyvät mahdollisuudet siihen, oon jo monta kertaa päässyt sinne onnellisuuteen asti, miksei se onnistuis jatkossakin. Mä tiedän, mitä haluan elämälläni tehdä. Joten lopetan tän itsesäälipaskassa vellomisen (mut joskus kyllä sallin sen, ei se aina huono asia oo) ja teen asioita sen eteen, että vielä joskus pääsen mun tavotteisiin. Ja mähän pääsen, kun on kerran jotain päättänyt. Mun päätökset pitää aina, jos teen ne tietyssä mielentilassa. Sillon ei tunge masennukset tai mitkään muutkaan paskat tielle, jos tunkee ne raivataan pois.
Oon kirjottanut tänään jotain 15 sivua aiheista x ja y, koska se on edistystä. a) se on yks ennen lyltsin pentujen syntymää tehtävä asia ja nyt se on melkein kokonaan tehty ja b) se auttaa mua koulujutuissa tosi paljon. Huomenna vois taas kadota koirien anatomian maailmaan ja hoitaa loppuja koulutehtäviä pois alta (meillä on hei kaks kouluviikonloppua ennen loppukoetta, kevät lähestyy jo, jäiks!), miksei sitä vois vähän jo loppukokeeseen lukeakin jotain kunnon pohjia alle. Kun hieronnat täytyy pitää tauolla, ranteet tekee kuolemaa, niin tehdään teoriapuolta sitten. Mut en mä anna minkään rannekivun estää mua tekemästä sitä mitä haluun, tai ees yhtä osa-aluetta siitä, rannetuet on jo melkein matkalla ja tossa on muutakin hoitoo niille.
Ens syksynä alkas seuraava koulu, jos saan siihen rahat kerättyä. Eiköhän se järjesty. Tosin ois tossa yks toinenkin koulu mihin haluun, ois alkanut justnytheti mutta menee kouluviikonloput päällekkäin. Seuraavalla kerralla sit, ootellaan tietoa koska sellanen koulutus alkaa seuraavan kerran :P
En oo silti mitenkään hukuttautunut tai hukuttautumassa mihinkään kouluhommiin tai muuhunkaan tekemiseen. Pitää ottaa sitä omaakin aikaa. Ei liikaa, mut sopivasti. Ku on tarpeeks tekemistä, pysyy paljon paremmin kasassa. Huomasin taas viikonloppuna, ei ehtinyt masistelemaan ja vellomaan missään paskoissa oloissa, kun veti koululla voimat ihan loppuun ja kotona heitti vielä lenkin koirien kanssa ja paineli nukkuun. Olin hurjan sosiaalinen ja molempina päivinä jäin vielä jutteleen luokkalaisten kanssa vaikka ois jo saanu lähteä kotiin. Outo minä. Sai siellä pentuterapiaakin, kun sai lällytellä kolmekuista penneä.
Ehkä tää tästä taas helpottaa. Niin monta reittiä, joiden kautta voi vaikuttaa omiin tunteisiin, enkä oo tehny mitään, vellonu vaan. Perkele. Tuun mä hajoileenkin varmasti ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, mut joskus sekin on sallittua. Kunhan siihen hajoiluun ja paskaan oloon ei jää kiinni.
Kyllä mä oikeesti tykkään mun elämästä. En ehkä just nyt, mut tykkään niistä mahdollisuuksista mitä mulla on, tykkään siitä kuinka paljon niitä on.
torstai 5. marraskuuta 2015
560
Tiettekö sen olon, kun ei jaksa tehdä yhtään mitään? Ois asiaa muttei jaksa puhua, ei avata suutaan edes parin sanan verran. Saa pakolliset hommat (jos saa) hoidettua vaan, jos onnistuu jotenkin potkimaan itseään perseelle ja pakotettua ittensä siihen. Itkettäis, muttei jaksa ees sitä. Haluis vaan nukkua (tai kuolla), hereilläolon ajan tuijottaa vaan koneen näyttöä jaksamatta ees vaihtaa nettisivua. Ei jaksa välittää mistään, ei vaikka tietäs miten sais edes osan asioista kuntoon, antaa vaan kaiken jäljelläolevankin hajota.
Mä tiiän. Ja muistan taas miltä se tuntuu.
Viiltämällä sais ees tunteet takas hetkeksi, mut ei edelleenkään. Aina kun haluun saada jotain aikaseks, joudun vähintään potkaseen/lyömään itteeni, se on ainoo mikä toimii. Eikä sekään toimi kovin hyvin.
Saispa kuolla, mut ei saa sitäkään. Joten suuntaan taas lääkkeitä kohti ja pistän itteni nukkumaan, johan oon melkein kolme tuntia hereillä ollutki. Jos vaikka jaksais herätä illalla treenien ajaksi, ollu muutama viikko taukoa niistäkin kun ei vaan jaksapystykykene. Viikonloppuna pitäs selvii koulusta, voi jee.Jos ois kuollu ni ei tarttis jaksaa sitäkään.
Mä tiiän. Ja muistan taas miltä se tuntuu.
Viiltämällä sais ees tunteet takas hetkeksi, mut ei edelleenkään. Aina kun haluun saada jotain aikaseks, joudun vähintään potkaseen/lyömään itteeni, se on ainoo mikä toimii. Eikä sekään toimi kovin hyvin.
Saispa kuolla, mut ei saa sitäkään. Joten suuntaan taas lääkkeitä kohti ja pistän itteni nukkumaan, johan oon melkein kolme tuntia hereillä ollutki. Jos vaikka jaksais herätä illalla treenien ajaksi, ollu muutama viikko taukoa niistäkin kun ei vaan jaksapystykykene. Viikonloppuna pitäs selvii koulusta, voi jee.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
559
Salasessa uutta pitkästä aikaa!
Masennustestejä pitkän tauon jälkeen... Aika tasan vuos sitten BDI 6 pistettä, pahimmillaan ollut 48 ja nyt 45... Vähän ehkä hajotti testin tekemisen jälkeen, mä en jaksa taas sitä samaa paskaa missä oon ollut niiin monta kertaa ennenkin. Mut ainakin voi lohduttautua sillä, ettei tää kai paljoa pahemmaksi voi enää mennä. Sittenkään.
Sain sentään ton avulla (loppu se vähättely siitä, ettenkö muka ois "tarpeeksi" huonossa kunnossa polille) soiteltua arvauskeskukseen ja positiivisena yllätyksenä sain heti maanantaille ajan, vaikka sanoin ettei mulla nyt mikään superakuutti tilanne ole enkä oo kuolemassa mihkään. Pelottavan nopeeta jos vertaa siihen, et keväällä yritin varata aikaa kun ei henki kulkenut ja se ois mennyt kolmen viikon päähän. Vähän stressaa, mulla oo hajuakaan siitä mitä sanon siellä ja miten pystyn oleen hajoomatta, mut on noita lääkäreitä ennenki nähty. Kunhan saan mun unipillet ja sen lähetteen, ja pamit ois kiva lisä mut saan niitä viimeistään polilta kuitenkin. Toivottavast sinne ei oo kovin pitkää jonoa.
Masennustestejä pitkän tauon jälkeen... Aika tasan vuos sitten BDI 6 pistettä, pahimmillaan ollut 48 ja nyt 45... Vähän ehkä hajotti testin tekemisen jälkeen, mä en jaksa taas sitä samaa paskaa missä oon ollut niiin monta kertaa ennenkin. Mut ainakin voi lohduttautua sillä, ettei tää kai paljoa pahemmaksi voi enää mennä. Sittenkään.
Sain sentään ton avulla (loppu se vähättely siitä, ettenkö muka ois "tarpeeksi" huonossa kunnossa polille) soiteltua arvauskeskukseen ja positiivisena yllätyksenä sain heti maanantaille ajan, vaikka sanoin ettei mulla nyt mikään superakuutti tilanne ole enkä oo kuolemassa mihkään. Pelottavan nopeeta jos vertaa siihen, et keväällä yritin varata aikaa kun ei henki kulkenut ja se ois mennyt kolmen viikon päähän. Vähän stressaa, mulla oo hajuakaan siitä mitä sanon siellä ja miten pystyn oleen hajoomatta, mut on noita lääkäreitä ennenki nähty. Kunhan saan mun unipillet ja sen lähetteen, ja pamit ois kiva lisä mut saan niitä viimeistään polilta kuitenkin. Toivottavast sinne ei oo kovin pitkää jonoa.
tiistai 3. marraskuuta 2015
558: Epätoivo on huono neuvonantaja
Nukkuminen on kivaa, saa olla ees hetken ilman masennusta ja ahistusta ja ties mitä milloinkin. Yks yö (päivä -.-) nukuin jotain 17h putkeen, välissä heräsin vaan käyttämään koirat ulkona ja nappaamassa lisää unipillereitä naamaan. Mut tyhmäähän sekin on, ei nukkuminen mitään ongelmia ratkase.
Nyt oon juonu, kun ei nukkuakaan voi ihan koko ajan. Tosi fiksua joo. Jatkuvasti tekee ihan helvetisti mieli viiltää, mut ei. Oon luvannu olla ilman ni sit vittu myös oon. Ei sitä kai voi mitenkään selittää miltä se tuntuu, niille joilla ei oo asiasta omaa kokemusta. Sortumisen jälkeen on aina muutama kuukaus vaikeempaa olla ilman. Polilla ne aina vertas viiltelyä huumeisiin, osuu varmaan aika lähelle. Sanon aina ettei se auta mitään, mut kyllä se oikeesti auttaa, sen pienen hetken. Yritän vaan huijata itellenikin aina, ettei siitä oo mitään hyötyä eikä siitä pidemmän päälle ookkaan. Toisaalta jos on niin paska olo, ettekee mieli tuntuu siltä et on pakko vähintään vetästä lääkeöverit, niin siinä vaiheessa ihan jo ittenikin takia valkkaan mieluummin sen viiltelyn, et saa sen olon pois.
En oo saanu sinne lääkäriinkään vielä varattua aikaa, ehkä huomenna. Luulin, että mulla ois ollu mirtoja vielä lisää jossain, mutten ainakaan löydä. Vedän niitäkin puolet isompaa annosta kuin viikko-pari sitten, vähempikin saattas riittää, mutten uskalla kokeilla. Jaksa velloa missään sängyn pohjalla vaan oottamassa vaikuttaako ne vai ei.
Syömiset sentään sujuu suht ookoosti. Yleensä ne kusasee heti ekana.
Elämä on perseestä. Ainaki just nyt, mut ehkä tää tästä taas. Vois kai tässä huonommassaki jamassa olla.
Nyt oon juonu, kun ei nukkuakaan voi ihan koko ajan. Tosi fiksua joo. Jatkuvasti tekee ihan helvetisti mieli viiltää, mut ei. Oon luvannu olla ilman ni sit vittu myös oon. Ei sitä kai voi mitenkään selittää miltä se tuntuu, niille joilla ei oo asiasta omaa kokemusta. Sortumisen jälkeen on aina muutama kuukaus vaikeempaa olla ilman. Polilla ne aina vertas viiltelyä huumeisiin, osuu varmaan aika lähelle. Sanon aina ettei se auta mitään, mut kyllä se oikeesti auttaa, sen pienen hetken. Yritän vaan huijata itellenikin aina, ettei siitä oo mitään hyötyä eikä siitä pidemmän päälle ookkaan. Toisaalta jos on niin paska olo, et
En oo saanu sinne lääkäriinkään vielä varattua aikaa, ehkä huomenna. Luulin, että mulla ois ollu mirtoja vielä lisää jossain, mutten ainakaan löydä. Vedän niitäkin puolet isompaa annosta kuin viikko-pari sitten, vähempikin saattas riittää, mutten uskalla kokeilla. Jaksa velloa missään sängyn pohjalla vaan oottamassa vaikuttaako ne vai ei.
Syömiset sentään sujuu suht ookoosti. Yleensä ne kusasee heti ekana.
Elämä on perseestä. Ainaki just nyt, mut ehkä tää tästä taas. Vois kai tässä huonommassaki jamassa olla.
perjantai 30. lokakuuta 2015
557: Pitäisi olla tikka, saisi elatuksensa takomalla päätä puuhun
Tulihan se sieltä, vähän oon miettinytkin missä se viipyy:
Mä. haluan. kuolla.
Here we go again. Mä kyllä ymmärrän miks reagoin näin, epävakaa on epävakaa ja tunteet on sen mukaset. Ja se epävakaa on osittain myös syy siihen, miks ees oon tässä tilanteessa. Ku oiskin joku kontrolli, mut ehei. Tai ois mulla, mutten jaksa tapella itteni kanssa koko ajan. Kun ei mua kiinnosta auttaa itteeni enää. Sille mä en voi mitään, etten yksinkertasesti kestä mitään erotilanteita ja syitä siihen on n. miljoona. Ois pitäny muistaa, siihen on syynsä miks oon pysytelly ja vittu myös tuun pysymään erossa kaikista seurustelukuvioista.
Oon ihan hiton kyllästyny hajoilemaan koko ajan. Talli on mun vakio hajoilupaikka, mut tallivuorojakin on enää vaan huomenna ja pari kertaa ens viikolla, sit se oli siinä. Ainaki väliaikasesti, mutta katotaan nyt. On mulla aina lupa palata sinne takasin jos tahdon, ja on noita muitakin hevosenhoitopestejä tarjottu, aina joku paikka löytyy jos tahtoo. Toisaalta uus talli ja uudet hevoset piristäis, mutta en nyt ainakaan ihan heti oo syöksymässä mihinkään. Hoitotammaa tulee kyllä ikävä, oonhan sen kanssa pelannu kuitenki 1,5 vuotta. Se on ollu mun terapeutti, naurattaja, vittupää, halien uhri ja mitä vielä. Oon hoitanu sitä kun se on ollu kipeenä, se on töniny mua turvallaan ku oon masistellu ja oon oppinu siltä vaikka ja mitä uutta. Mut aikansa kaikkea, jos mä haluan vielä hevostouhuja jatkaa ni kaipaan vähän lisää haasteita. Hevostelu on muutenki ollu mulle sellanen harrastus, et aina välillä haluu pitää hetken taukoa. Tauon jälkeen siitä saa aina paljon enemmän irti.
Pitäs varmaan uutta kämppääkin kattoo. Kun mun pää niin kestää muuttostressiä (not), etenki kun on muutaki paskaa tässä. Ei vaan jaksais. En ees tiiä missä haluisin asua. Lyltsin treenit on maksettu keväälle asti, tai siis oon ne sitoutunu maksamaan, ja haluun käydä Toren kanssa saman koutsin opeissa vielä. Ja tästä ei oo koulullekaan paha matka, et kai mä täällä jossain vielä pysyn. Sit vois repästä ja muuttaa vaikka lappiin, oispahan eri maisemat jos ei muuta.
Huomenna pitäs vähän jutella porukoiden kanssa, kun ne tulee käymään, mut en tie uskallanko. Ku lähin niiltä alkuviikolla, äiti tuli halaamaan ja sanoi tietävänsä, ettei se yks hali korvaa sitä, ettei se oo ollu 20 vuoteen melkein koskaan läsnä. Joo kyllä mä muistan vähän liiankin hyvin, miltä tuntu maata yksin sängyssä itkemässä, kuuntelemassa kuinka äiti jutteli veljen kanssa, autto sitä millon missäkin ja mun kaikki tunteet oli kielletty. Mä olin se, joka pärjää aina, joten ei mulla voinu olla mitään tarvetta millekään tuelle/avulle, vaikka vittu sitä niiltä monta kertaa pyysin, ja vaikka niiltä ei voinu jäädä näkemättä se, kuinka paska olo mulla oli. En mä niitä silti mistään syytä, haluisin vaan tietää et miksi. Miksi mun piti pärjätä aina itekseni, ja veli sai kaiken huomion.
Ei kai tässä silti mitään hätää oo, en oo kuolemassa mihinkään, vaikka se hyvältä vaihtoehdolta tuntuukin. Huomenna soittoa lekuriin, tarviin mirtoja lisää et sais nukuttua ja diapamejakin on hetkittäin aika kova ikävä, toivottavasti saan niihin respan, kaikki ei niitä kovin mielellään kirjota. Mun tiedoista kyllä näkee, et mulle on niitä kirjoteltu pari vuotta, ja vikasta respasta on jotain reilu vuosi kai. Menolippu takas polille ei kai ois paha sekään, vaikka hävettääkin jos meen sinne takas. Joo moi luulin et pärjään jo itekseni, mut en ookkaan niin vakaalla pohjalla ku luulin. Mut en oo eka jolle niin on käyny, ei kai se siellä kellekään mikään ongelma oo. Kunhan teen itelleni avun hakemisestaki ongelman taas. Pyydän sitä lähetettä varmaan kuitenki, ehtii siinä jonossa ootellessa miettiä tarviinko sitä oikeesti, sinne mitään heti pääse kuitenkaan. Enkä mä niinkään tarvi sieltä mitään vastauksia, kyllä mä tien miten tän elämän sais paremmalle mallille. Mut motivaatio siihen puuttuu, sieltä sais sopivasti potkuja perseelle ja pystyis ehkä tekeenki jotain. Yksin mä en ainakaan jaksa.
Pitäs varmaan tehä jotain tälle elämälle. Jotain oikeesti vakaata pohjaa, joka ei liity mitenkään siihen, mitä muut tekee tai jättää tekemättä. Sillonki monet asiat satuttas, mutta mikään ei romahduttais kokonaan ainakaan kovin helposti. Kokemuksesta tiiän, joskus mulla on ollu ihan kestävä pohja. Mut ei se kestäväkään sit ihan kaikkea kestäny, rajat oli silläki.
Joo valivalipäivä tänäänki. Pakko välillä johonki purkaa. Ja ei, en jaksa välittää siitä, kuinka pahasti hypin aiheesta toiseen ja mitä sanamuotoja käytän, kirjotusvirheitäkään jaksa nyt ettiä ja korjailla. Kunhan halusin valittaa.
Mä. haluan. kuolla.
Here we go again. Mä kyllä ymmärrän miks reagoin näin, epävakaa on epävakaa ja tunteet on sen mukaset. Ja se epävakaa on osittain myös syy siihen, miks ees oon tässä tilanteessa. Ku oiskin joku kontrolli, mut ehei. Tai ois mulla, mutten jaksa tapella itteni kanssa koko ajan. Kun ei mua kiinnosta auttaa itteeni enää. Sille mä en voi mitään, etten yksinkertasesti kestä mitään erotilanteita ja syitä siihen on n. miljoona. Ois pitäny muistaa, siihen on syynsä miks oon pysytelly ja vittu myös tuun pysymään erossa kaikista seurustelukuvioista.
Oon ihan hiton kyllästyny hajoilemaan koko ajan. Talli on mun vakio hajoilupaikka, mut tallivuorojakin on enää vaan huomenna ja pari kertaa ens viikolla, sit se oli siinä. Ainaki väliaikasesti, mutta katotaan nyt. On mulla aina lupa palata sinne takasin jos tahdon, ja on noita muitakin hevosenhoitopestejä tarjottu, aina joku paikka löytyy jos tahtoo. Toisaalta uus talli ja uudet hevoset piristäis, mutta en nyt ainakaan ihan heti oo syöksymässä mihinkään. Hoitotammaa tulee kyllä ikävä, oonhan sen kanssa pelannu kuitenki 1,5 vuotta. Se on ollu mun terapeutti, naurattaja, vittupää, halien uhri ja mitä vielä. Oon hoitanu sitä kun se on ollu kipeenä, se on töniny mua turvallaan ku oon masistellu ja oon oppinu siltä vaikka ja mitä uutta. Mut aikansa kaikkea, jos mä haluan vielä hevostouhuja jatkaa ni kaipaan vähän lisää haasteita. Hevostelu on muutenki ollu mulle sellanen harrastus, et aina välillä haluu pitää hetken taukoa. Tauon jälkeen siitä saa aina paljon enemmän irti.
Pitäs varmaan uutta kämppääkin kattoo. Kun mun pää niin kestää muuttostressiä (not), etenki kun on muutaki paskaa tässä. Ei vaan jaksais. En ees tiiä missä haluisin asua. Lyltsin treenit on maksettu keväälle asti, tai siis oon ne sitoutunu maksamaan, ja haluun käydä Toren kanssa saman koutsin opeissa vielä. Ja tästä ei oo koulullekaan paha matka, et kai mä täällä jossain vielä pysyn. Sit vois repästä ja muuttaa vaikka lappiin, oispahan eri maisemat jos ei muuta.
Huomenna pitäs vähän jutella porukoiden kanssa, kun ne tulee käymään, mut en tie uskallanko. Ku lähin niiltä alkuviikolla, äiti tuli halaamaan ja sanoi tietävänsä, ettei se yks hali korvaa sitä, ettei se oo ollu 20 vuoteen melkein koskaan läsnä. Joo kyllä mä muistan vähän liiankin hyvin, miltä tuntu maata yksin sängyssä itkemässä, kuuntelemassa kuinka äiti jutteli veljen kanssa, autto sitä millon missäkin ja mun kaikki tunteet oli kielletty. Mä olin se, joka pärjää aina, joten ei mulla voinu olla mitään tarvetta millekään tuelle/avulle, vaikka vittu sitä niiltä monta kertaa pyysin, ja vaikka niiltä ei voinu jäädä näkemättä se, kuinka paska olo mulla oli. En mä niitä silti mistään syytä, haluisin vaan tietää et miksi. Miksi mun piti pärjätä aina itekseni, ja veli sai kaiken huomion.
Ei kai tässä silti mitään hätää oo, en oo kuolemassa mihinkään, vaikka se hyvältä vaihtoehdolta tuntuukin. Huomenna soittoa lekuriin, tarviin mirtoja lisää et sais nukuttua ja diapamejakin on hetkittäin aika kova ikävä, toivottavasti saan niihin respan, kaikki ei niitä kovin mielellään kirjota. Mun tiedoista kyllä näkee, et mulle on niitä kirjoteltu pari vuotta, ja vikasta respasta on jotain reilu vuosi kai. Menolippu takas polille ei kai ois paha sekään, vaikka hävettääkin jos meen sinne takas. Joo moi luulin et pärjään jo itekseni, mut en ookkaan niin vakaalla pohjalla ku luulin. Mut en oo eka jolle niin on käyny, ei kai se siellä kellekään mikään ongelma oo. Kunhan teen itelleni avun hakemisestaki ongelman taas. Pyydän sitä lähetettä varmaan kuitenki, ehtii siinä jonossa ootellessa miettiä tarviinko sitä oikeesti, sinne mitään heti pääse kuitenkaan. Enkä mä niinkään tarvi sieltä mitään vastauksia, kyllä mä tien miten tän elämän sais paremmalle mallille. Mut motivaatio siihen puuttuu, sieltä sais sopivasti potkuja perseelle ja pystyis ehkä tekeenki jotain. Yksin mä en ainakaan jaksa.
Pitäs varmaan tehä jotain tälle elämälle. Jotain oikeesti vakaata pohjaa, joka ei liity mitenkään siihen, mitä muut tekee tai jättää tekemättä. Sillonki monet asiat satuttas, mutta mikään ei romahduttais kokonaan ainakaan kovin helposti. Kokemuksesta tiiän, joskus mulla on ollu ihan kestävä pohja. Mut ei se kestäväkään sit ihan kaikkea kestäny, rajat oli silläki.
Joo valivalipäivä tänäänki. Pakko välillä johonki purkaa. Ja ei, en jaksa välittää siitä, kuinka pahasti hypin aiheesta toiseen ja mitä sanamuotoja käytän, kirjotusvirheitäkään jaksa nyt ettiä ja korjailla. Kunhan halusin valittaa.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
556
21.10:
Valvottuja öitä, lääkkellä pakotettua unta. Kumilenkki ranteessa, vaikkei sen napsuttelu mitään auta. En mä edes tunne sitä nykyään, ei ees ponnarin metalliosa tunnu missään. Tekis mieli viiltää, mutta enhän mä voi. Tai voisin, een ees tiedä miksi kiellän sen iteltäni, itseni takia en ainakaan. En halua elää sen häpeän kanssa, jos joku pääsisi vahingossa näkemään ne, enkä halua huolestuttaa ketään. Enkä halua myöntää ees itelleni sitä, kuinka paska olo mulla on.
Tallistakaan ei tuu mitään. Laidunkausi on ohi, aamutalleille herääminen on tuskaa. En koskaan saa nukuttua ennen tallia, vaikka tekisi mitä. Meen sinne, teen hommat mahdollisimman nopeesti ja kiidän takas kotiin nukkumaan. Harvemmin ees ratsastan, vaikka se on mulle se palkka tehdyistä hommista. Ei vaan jaksa, kun ei oo pakko, vaikka se kivaa onkin. Näillä näkymin lopetan siellä käymisen varmaan ens kuun lopulla. En haluais, mutta ei tää näinkään toimi. Tyhmää maksaa bensoistakin vaan sen takia, että käy vähän lappamassa paskaa. Pidän kai ainakin talven taukoa, kattoo sit keväällä palaako tuonne, etsiikö kokonaan uuden paikan vai jätänkö koko hevostelun pidemmälle tauolle.
Hirveesti kaikkea hyvääkin, ei vaan tunnu oikeen missään. Toren kanssa toiset epäviralliset kisat takana, osasin ohjata ja ois napsahtanut voitto, jos ois kirmailtu oikeassa kokoluokassa. Oltiin siis vaan kisan ulkopuolisina siellä, kun ei toi vielä kisakorkeita hyppää, ei pidetä mitään kiirettä sen kanssa. Ollaan käyty treenaamassa Toren kasvattajan ja muiden saman rodun piireissä pyörivien kanssa. Lyltsi luustokuvattu terveeksi, ei nyt ihan priimaksi, mutta rodun keskivertoon verrattuna vähän paremmaksi. Saadaan jatkaa harrastuksia ihan normaalisti, ei tullut mitään rajoitteita sinne suuntaan :) Meen muutaman viikon päästä kattomaan yhtä urosta ja jos koirat tulee juttuun ja omistaja on mun kanssa samoilla linjoilla (miltä vahvasti vaikuttaa), niin saattaa olla keväällä pieniä koiralapsosia. Toivottavasti tullaan juttuun, koska tää on ainoo Suomesta tällä hetkellä löytyvä uros, joka täyttää mun vaatimukset.
Sain yhden vanhan ystävän takaisin. Ystävän, jonka kanssa meni välit poikki L:n kuoleman jälkeen, kun purettiin sitä paskaa oloa toisiimme, ja joka oli mulle melkein yhtä tärkeä kuin L. Ainakin netin välityksellä sen kanssa on ihan yhtä helppo puhua kuin ennenkin. Yritetään ehtiä näkemään joku kerta, kun oon siellä suunnilla. Siitä on niin monta vuotta kun ollaan viimeksi nähty.
Hyvistä asioista huolimatta... En oo pitkään aikaan halunnut kuolla, just nyt se tuntuis hetkittäin silti niiiinhyvältä helpolta vaihtoehdolta. Mut ei hätää, en päästä sitä yhtään pidemmälle ajatuksen tasolta, tiiän etten halua sitä oikeesti. Välillä on ihan hyväkin olla, yritän pitää niistä hetkistä kiinni ja huomata ne kaikki pienimmätkin hyvät asiat. Muulla ei oo mitään väliä, ei nyt.
Onneksi on koirat, tassuterapeutit♥
Sorruin sit kuitenkin viiltämään aika pian tuon kirjoittamisen jälkeen. Kaduttaa ja vituttaa, oon pärjänny niin hyvin ilman. Just sillä sekunnilla ei vaan keksinyt mitään muutakaan mikä auttais heti. Mut toi yks kerta sai kyllä riittää ja tää päätös pitää. Ainaki toivon niin. Ainahan siitä erossa pysyminen on sortumisten jälkeen vaikeempaa, mutta on se ennenki onnistunu. Kolhii vaan pikkasen luottoa siihen, että siitä vois päästä joskus kokonaan eroon, kun yli vuodenkin tauon jälkeen käy näin.
Nyt oon porukoilla, jotenki kuvittelin että täällä ois helpompi olla, kun on vähän etäisyyttä asioihin. Mut ei, koko ajomatkan oli järkyt ahdistukset päällä, eikä melkein konepellille hypännyt hirvi ainakaan auttanut asiaa (tulipahan todistettua, että mulla on vielä vähän itsesuojeluvaistoa jäljellä). Oon yrittäny olla porukoiden seurassa, mutta ääh. Pitäis muka pystyä nukkumaankin äidin kanssa samassa huoneessa, ei tuu yhtään mitään. Alkaa ahdistaa entistä enemmän.
Oon aika syvällä masennuksissa tällä hetkellä. En ees muista koska tää on viimeksi ollu näin pahana, kai joskus viime vuoden kesällä. Kai tää tästä taas joskus helpottaa, ei oo eka kerta kun painin tän paskan olon kanssa, eikä tähän oo ennenkään kuollu. Ei kuole nytkään.
Unipillerit alkaa vaikuttaa, ehkä sitä nukkumista pitäs vielä yrittää. Huomenna pääsee heti aamusta vaihtamaan kuulumisia lapsuudenystävän kanssa, se piristää onneksi aina. Ehti tässä välissä sentään pitkästä aikaa valittamaan tännekin.
Valvottuja öitä, lääkkellä pakotettua unta. Kumilenkki ranteessa, vaikkei sen napsuttelu mitään auta. En mä edes tunne sitä nykyään, ei ees ponnarin metalliosa tunnu missään. Tekis mieli viiltää, mutta enhän mä voi. Tai voisin, een ees tiedä miksi kiellän sen iteltäni, itseni takia en ainakaan. En halua elää sen häpeän kanssa, jos joku pääsisi vahingossa näkemään ne, enkä halua huolestuttaa ketään. Enkä halua myöntää ees itelleni sitä, kuinka paska olo mulla on.
Tallistakaan ei tuu mitään. Laidunkausi on ohi, aamutalleille herääminen on tuskaa. En koskaan saa nukuttua ennen tallia, vaikka tekisi mitä. Meen sinne, teen hommat mahdollisimman nopeesti ja kiidän takas kotiin nukkumaan. Harvemmin ees ratsastan, vaikka se on mulle se palkka tehdyistä hommista. Ei vaan jaksa, kun ei oo pakko, vaikka se kivaa onkin. Näillä näkymin lopetan siellä käymisen varmaan ens kuun lopulla. En haluais, mutta ei tää näinkään toimi. Tyhmää maksaa bensoistakin vaan sen takia, että käy vähän lappamassa paskaa. Pidän kai ainakin talven taukoa, kattoo sit keväällä palaako tuonne, etsiikö kokonaan uuden paikan vai jätänkö koko hevostelun pidemmälle tauolle.
Hirveesti kaikkea hyvääkin, ei vaan tunnu oikeen missään. Toren kanssa toiset epäviralliset kisat takana, osasin ohjata ja ois napsahtanut voitto, jos ois kirmailtu oikeassa kokoluokassa. Oltiin siis vaan kisan ulkopuolisina siellä, kun ei toi vielä kisakorkeita hyppää, ei pidetä mitään kiirettä sen kanssa. Ollaan käyty treenaamassa Toren kasvattajan ja muiden saman rodun piireissä pyörivien kanssa. Lyltsi luustokuvattu terveeksi, ei nyt ihan priimaksi, mutta rodun keskivertoon verrattuna vähän paremmaksi. Saadaan jatkaa harrastuksia ihan normaalisti, ei tullut mitään rajoitteita sinne suuntaan :) Meen muutaman viikon päästä kattomaan yhtä urosta ja jos koirat tulee juttuun ja omistaja on mun kanssa samoilla linjoilla (miltä vahvasti vaikuttaa), niin saattaa olla keväällä pieniä koiralapsosia. Toivottavasti tullaan juttuun, koska tää on ainoo Suomesta tällä hetkellä löytyvä uros, joka täyttää mun vaatimukset.
Sain yhden vanhan ystävän takaisin. Ystävän, jonka kanssa meni välit poikki L:n kuoleman jälkeen, kun purettiin sitä paskaa oloa toisiimme, ja joka oli mulle melkein yhtä tärkeä kuin L. Ainakin netin välityksellä sen kanssa on ihan yhtä helppo puhua kuin ennenkin. Yritetään ehtiä näkemään joku kerta, kun oon siellä suunnilla. Siitä on niin monta vuotta kun ollaan viimeksi nähty.
Hyvistä asioista huolimatta... En oo pitkään aikaan halunnut kuolla, just nyt se tuntuis hetkittäin silti niiiin
Onneksi on koirat, tassuterapeutit♥
Sorruin sit kuitenkin viiltämään aika pian tuon kirjoittamisen jälkeen. Kaduttaa ja vituttaa, oon pärjänny niin hyvin ilman. Just sillä sekunnilla ei vaan keksinyt mitään muutakaan mikä auttais heti. Mut toi yks kerta sai kyllä riittää ja tää päätös pitää. Ainaki toivon niin. Ainahan siitä erossa pysyminen on sortumisten jälkeen vaikeempaa, mutta on se ennenki onnistunu. Kolhii vaan pikkasen luottoa siihen, että siitä vois päästä joskus kokonaan eroon, kun yli vuodenkin tauon jälkeen käy näin.
Nyt oon porukoilla, jotenki kuvittelin että täällä ois helpompi olla, kun on vähän etäisyyttä asioihin. Mut ei, koko ajomatkan oli järkyt ahdistukset päällä, eikä melkein konepellille hypännyt hirvi ainakaan auttanut asiaa (tulipahan todistettua, että mulla on vielä vähän itsesuojeluvaistoa jäljellä). Oon yrittäny olla porukoiden seurassa, mutta ääh. Pitäis muka pystyä nukkumaankin äidin kanssa samassa huoneessa, ei tuu yhtään mitään. Alkaa ahdistaa entistä enemmän.
Oon aika syvällä masennuksissa tällä hetkellä. En ees muista koska tää on viimeksi ollu näin pahana, kai joskus viime vuoden kesällä. Kai tää tästä taas joskus helpottaa, ei oo eka kerta kun painin tän paskan olon kanssa, eikä tähän oo ennenkään kuollu. Ei kuole nytkään.
Unipillerit alkaa vaikuttaa, ehkä sitä nukkumista pitäs vielä yrittää. Huomenna pääsee heti aamusta vaihtamaan kuulumisia lapsuudenystävän kanssa, se piristää onneksi aina. Ehti tässä välissä sentään pitkästä aikaa valittamaan tännekin.
tiistai 22. syyskuuta 2015
555
Öää kirjotin tätä su-ma yönä, kännykkä sotki koko tekstin joten jäi julkaisematta:
"Oon pysytellyt poissa tältä bloggerin tililtä, tullut pyörittyä koirablogien puolella enemmän. Aattelin nyt kuitenkin näin unettomana yönä tulla päivittämään, että hengissä ollaan edelleen.
Ollut aika vuoristorataa olojen kanssa, oon pitänyt itteni aika kiireisenä sen takia. Tutustunut tallin uusiin hevosiin, toinen niistä vaikutti aluksi aika mahdottomalta, mutta hyvin me jo toimeen tullaan. Pyöriny koirien kanssa treeneissä, lyltsin kanssa vaihdettiin ryhmää ja mut otettiin pelottavan hyvin porukkaan mukaan, tykkään tosta uudesta ryhmästä ihan älyttömästi. Torenkin agiryhmään tuli yksi uusi tyyppi, vaikuttaa ihan mukavalta :) Käytiin Toren kanssa siellä agikisoissakin, eihän me mitään pärjätty, mutta oli kivaa ja tuli törmättyä tuttuihin sielläkin, päästään rodun tuntevien ihmisten kanssa treenaamaan satunnaisesti jatkossa, ei kuulemma olla ihan toivottomia :D
Oon nähny tosi paljon ihmisiä, käyty kimppalenkeillä milloin kenenkin kanssa. Huomasin tossa, että mua ei enää haittaa edes tuttuun porukkaan tulevat uudet ihmiset, ennen kai ajattelin, että ne jotenkin kiilaa mun ohi ja vie multa loputkin kaverit tai jotain. Mut ei kai muutama kohdalle osunut idiootti sitä tarkoita, et kaikki tekis niin. Ei sillä pelkäämisellä ainakaan mitään voita.
Oli jotain muutakin kirjoitettavaa, mutten nyt pysy ajatusten perässä :D Voi olla, että jatkan blogihiljaisuutta, mutta tuun kuitenkin välillä vähintään kurkkimaan, mitä teille kuuluu, kirjoitin tänne tai en. Vähän pidempi kirjoitustauko vois tehdä mulle ihan hyvää, mulla kuitenkin on nykyään ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, vaikka sen suhteen edelleen vammailenkin. Mut tarpeeks kauan kun on kirjoittamatta ja purkamatta tiettyjä asioita mihinkään, ni alkaa se puhuminenkin sujua, ainakin toivottavasti. En mä ikuisuuksia jaksa ihan kaikkea sisällä pitää, kokemuksesta tiiän. Joskus tää on ainakin toiminu, tullut testattua muutamaan kertaan ennenkin. Nytki oon käyny lähempänä sitä kuin ennen, jänistänyt vaan viimisellä hetkellä. Tyhmä pää, ihanku siihen kuolis."
Sunnuntaina iski "pienet" ahdistukset taas päälle, ei pystynyt olemaan sekuntiakaan paikallaan. En todellakaan tiedä, ahdistiko mua vaan ihan hitosti ja olin siksi koko ajan tekemässä jotain, vai menikö mulla niin lujaa, että paikallaan oleminen ahdisti. Sen takia sit tulikin se yö valvottua, miten muka vois nukkua, jos ei pysty olemaan paikoillaan... No, viime yönä sit lääkkeiden avulla ehkä vähän turhankin monta tuntia unta ja nyt kaikki on taas ihan ookoo, vois olla paremminkin mut en valita tästäkään.
"Oon pysytellyt poissa tältä bloggerin tililtä, tullut pyörittyä koirablogien puolella enemmän. Aattelin nyt kuitenkin näin unettomana yönä tulla päivittämään, että hengissä ollaan edelleen.
Ollut aika vuoristorataa olojen kanssa, oon pitänyt itteni aika kiireisenä sen takia. Tutustunut tallin uusiin hevosiin, toinen niistä vaikutti aluksi aika mahdottomalta, mutta hyvin me jo toimeen tullaan. Pyöriny koirien kanssa treeneissä, lyltsin kanssa vaihdettiin ryhmää ja mut otettiin pelottavan hyvin porukkaan mukaan, tykkään tosta uudesta ryhmästä ihan älyttömästi. Torenkin agiryhmään tuli yksi uusi tyyppi, vaikuttaa ihan mukavalta :) Käytiin Toren kanssa siellä agikisoissakin, eihän me mitään pärjätty, mutta oli kivaa ja tuli törmättyä tuttuihin sielläkin, päästään rodun tuntevien ihmisten kanssa treenaamaan satunnaisesti jatkossa, ei kuulemma olla ihan toivottomia :D
Oon nähny tosi paljon ihmisiä, käyty kimppalenkeillä milloin kenenkin kanssa. Huomasin tossa, että mua ei enää haittaa edes tuttuun porukkaan tulevat uudet ihmiset, ennen kai ajattelin, että ne jotenkin kiilaa mun ohi ja vie multa loputkin kaverit tai jotain. Mut ei kai muutama kohdalle osunut idiootti sitä tarkoita, et kaikki tekis niin. Ei sillä pelkäämisellä ainakaan mitään voita.
Oli jotain muutakin kirjoitettavaa, mutten nyt pysy ajatusten perässä :D Voi olla, että jatkan blogihiljaisuutta, mutta tuun kuitenkin välillä vähintään kurkkimaan, mitä teille kuuluu, kirjoitin tänne tai en. Vähän pidempi kirjoitustauko vois tehdä mulle ihan hyvää, mulla kuitenkin on nykyään ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, vaikka sen suhteen edelleen vammailenkin. Mut tarpeeks kauan kun on kirjoittamatta ja purkamatta tiettyjä asioita mihinkään, ni alkaa se puhuminenkin sujua, ainakin toivottavasti. En mä ikuisuuksia jaksa ihan kaikkea sisällä pitää, kokemuksesta tiiän. Joskus tää on ainakin toiminu, tullut testattua muutamaan kertaan ennenkin. Nytki oon käyny lähempänä sitä kuin ennen, jänistänyt vaan viimisellä hetkellä. Tyhmä pää, ihanku siihen kuolis."
Sunnuntaina iski "pienet" ahdistukset taas päälle, ei pystynyt olemaan sekuntiakaan paikallaan. En todellakaan tiedä, ahdistiko mua vaan ihan hitosti ja olin siksi koko ajan tekemässä jotain, vai menikö mulla niin lujaa, että paikallaan oleminen ahdisti. Sen takia sit tulikin se yö valvottua, miten muka vois nukkua, jos ei pysty olemaan paikoillaan... No, viime yönä sit lääkkeiden avulla ehkä vähän turhankin monta tuntia unta ja nyt kaikki on taas ihan ookoo, vois olla paremminkin mut en valita tästäkään.
perjantai 4. syyskuuta 2015
554: Pahakin päivä päättyy
Salasessa taas uutta!
Ollut vähän rankka viikko (ja viikonloppu). Pienet ahdistukset ollut päällä melkein koko ajan, tullu vähän hajoiltua. Viiltäminenkin kävi yks päivä mielessä, mutta kun oon kerran päättänyt että ei, niin se on sitten ei. Ja syömisissä nyt ei oo mitään kehumista. Joudun käsittelemään asioita, joihin en oo vielä valmis. En tosin tiedä voiko siihen valmis koskaan ollakaan, ehkä ihan hyvä hoitaa ne pois päästä pyörimästä. Saa nähdä onnistuuko, ainakin yritän.
Tavarat on sentään saatu raahattua uudelle kämpälle, vanhan kämpän avaimista päästy eroon, ei tarvii siellä enää ravata. Riittää tässä vielä tekemistä, mutta ei oo mitään kauheeta kiirettä enää jatkuvasti. Ja ylihuomenna saa lähteä hakemaan lyltsiä takasin porukoilta, vähän on ollu ikävä. Pitää vaan selvitä huomisista agikisoista Toren kanssa ensin, lupasin sellaisiinkin lähteä. Hupsista. Noh, mennään pitämään hauskaa ja naurattamaan ihmisiä Toren päähänpistoilla.
Hoitotammakin on taas paremmassa kunnossa, sille on tehty kunnon suunnitelmat, joiden avulla se toivottavasti nyt pysyy oireettomana, ei sen sairauksia mikään enää poista. Tallilla on kuitenkin saanut taas vähän nollata päätä, on päässyt pitkille maastolenkeille pyörimään. Sinne on nykyään niin kiva mennäkin, heti on hevonen tarhan portilla hörisemässä kun ajaa auton pihalle. Parin viikon päästä pääsee tutustumaan tallin uusiin asukkaisiin ja luultavasti myös niiden omistajaan, jonka pitäis kuuleman mukaan olla aika samoilla linjoilla mun kanssa hevosasioissa, et eiköhän me hyvin juttuun tulla.
On tässä paljon kaikkea muutakin hyvää, ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu.
Ollut vähän rankka viikko (ja viikonloppu). Pienet ahdistukset ollut päällä melkein koko ajan, tullu vähän hajoiltua. Viiltäminenkin kävi yks päivä mielessä, mutta kun oon kerran päättänyt että ei, niin se on sitten ei. Ja syömisissä nyt ei oo mitään kehumista. Joudun käsittelemään asioita, joihin en oo vielä valmis. En tosin tiedä voiko siihen valmis koskaan ollakaan, ehkä ihan hyvä hoitaa ne pois päästä pyörimästä. Saa nähdä onnistuuko, ainakin yritän.
Tavarat on sentään saatu raahattua uudelle kämpälle, vanhan kämpän avaimista päästy eroon, ei tarvii siellä enää ravata. Riittää tässä vielä tekemistä, mutta ei oo mitään kauheeta kiirettä enää jatkuvasti. Ja ylihuomenna saa lähteä hakemaan lyltsiä takasin porukoilta, vähän on ollu ikävä. Pitää vaan selvitä huomisista agikisoista Toren kanssa ensin, lupasin sellaisiinkin lähteä. Hupsista. Noh, mennään pitämään hauskaa ja naurattamaan ihmisiä Toren päähänpistoilla.
Hoitotammakin on taas paremmassa kunnossa, sille on tehty kunnon suunnitelmat, joiden avulla se toivottavasti nyt pysyy oireettomana, ei sen sairauksia mikään enää poista. Tallilla on kuitenkin saanut taas vähän nollata päätä, on päässyt pitkille maastolenkeille pyörimään. Sinne on nykyään niin kiva mennäkin, heti on hevonen tarhan portilla hörisemässä kun ajaa auton pihalle. Parin viikon päästä pääsee tutustumaan tallin uusiin asukkaisiin ja luultavasti myös niiden omistajaan, jonka pitäis kuuleman mukaan olla aika samoilla linjoilla mun kanssa hevosasioissa, et eiköhän me hyvin juttuun tulla.
On tässä paljon kaikkea muutakin hyvää, ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu.
lauantai 29. elokuuta 2015
553: Nyt on vielä jaksettava
Voi helv... Terveen päivän jos näkis. Tai jos voisi vittu olla ees pari päivää putkeen ilman mitään fyysistä vaivaa, vaikka pää hajoiskin. Oon ollut tän koko viikon kuumeessa, TAAS. Jatkuvasti huippaa, yks päivä meinas lähteä jalat alta kun kävelin pyykkituvalta takasin sisälle, eikä ollut ainoo kerta. Happi loppuu jos hengästyy vähänkin. Nilkankin onnistuin rikkomaan. Antibioottikuuri tais sittenkin jättää jälkensä sekin, sen aiheuttamat oireet on tosin mulle tuttuja ja tiedän niiden menevän viikossa-parissa ohi, mutta tää kaikki muu... Kai mä voin sen myöntää, että vitutuksen lisäksi tää jatkuva sairastelu pelottaa ihan hitosti, jatkuvasti odottaa mitä seuraavaksi ja miettii mistä tää johtuu ja äää.
Kivaa tehdä muuttoa tässä kunnossa. Eikä senkään suhteen oo mennyt kaikki ihan putkeen, järkyttävät stressit ollut päällä koko ajan. Oon nukkunut tällä viikolla varmaan kahtena yönä ihan siedettävästi, muuten menty valvomisella tai 1-4h unilla. Vetää aika koville. Syömisetkin tökkii, ei oo nälkä eikä jaksa välittää, enkä voi sanoa etteikö vanha syömishäiriömörkö yritä tunkea päälle myös, en vaan jaksa välittää siitäkään just nyt. Viiltäminenkin käynyt aika useeseen otteeseen mielessä, sen suhteen sentään osaan pitää päätöksestä kiinni vaikka mieli tekiskin.
Hoitotammakin on ontunut jo vähän aikaa, se elää muutenkin jatkoajalla. Jos ei saada sitä parempaan kuntoon syksyn aikana, ei se tule selviämään talvesta. Joka kerta tallille mennessä saa jännittää sitä, onko sen tilanne muuttunut ja mihin suuntaan. Mutta jotain hyvääkin tallielämään, ensi kuussa sinne kotiutuu pari uutta hevosta, ja vielä mulle tutuimmasta ja tärkeimmästä rodusta.
Sattuu, väsyttää ja vituttaa. Yritän vaan lohduttautua sillä, että muutaman päivän päästä tää muuttorumba on ohi, pääsee vihdoin vaihtamaan maisemaa, vaikka kaupunki samana pysyykin. Eikä tarvii enää asua yksin♥
Ei mulla onneksi valtaosaa ajasta oo nää paskat olot päällä, on tähän viikkoon paljon hyviäkin hetkiä mahtunut. Ja viikon päästä on jo paaaljon parempi olla.
Kivaa tehdä muuttoa tässä kunnossa. Eikä senkään suhteen oo mennyt kaikki ihan putkeen, järkyttävät stressit ollut päällä koko ajan. Oon nukkunut tällä viikolla varmaan kahtena yönä ihan siedettävästi, muuten menty valvomisella tai 1-4h unilla. Vetää aika koville. Syömisetkin tökkii, ei oo nälkä eikä jaksa välittää, enkä voi sanoa etteikö vanha syömishäiriömörkö yritä tunkea päälle myös, en vaan jaksa välittää siitäkään just nyt. Viiltäminenkin käynyt aika useeseen otteeseen mielessä, sen suhteen sentään osaan pitää päätöksestä kiinni vaikka mieli tekiskin.
Hoitotammakin on ontunut jo vähän aikaa, se elää muutenkin jatkoajalla. Jos ei saada sitä parempaan kuntoon syksyn aikana, ei se tule selviämään talvesta. Joka kerta tallille mennessä saa jännittää sitä, onko sen tilanne muuttunut ja mihin suuntaan. Mutta jotain hyvääkin tallielämään, ensi kuussa sinne kotiutuu pari uutta hevosta, ja vielä mulle tutuimmasta ja tärkeimmästä rodusta.
Sattuu, väsyttää ja vituttaa. Yritän vaan lohduttautua sillä, että muutaman päivän päästä tää muuttorumba on ohi, pääsee vihdoin vaihtamaan maisemaa, vaikka kaupunki samana pysyykin. Eikä tarvii enää asua yksin♥
Ei mulla onneksi valtaosaa ajasta oo nää paskat olot päällä, on tähän viikkoon paljon hyviäkin hetkiä mahtunut. Ja viikon päästä on jo paaaljon parempi olla.
maanantai 24. elokuuta 2015
552: Minä kaipaan kotiin, en vain ole löytänyt kotiani vielä
Välillä on niitä päiviä, jolloin olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, että saisi palata vanhoihin hyviin aikoihin edes hetkeksi. Siihen aikaan, kun koulun lisäksi treenasin agilityä pikkupiskin kanssa ja kiertelin sen kanssa aginäytöksiä plus asuin puoliksi tallilla. Koulussa osasin ignoorata kiusaajat ihan täysin, sekös niitä harmitti. En mä niiden sanoista sillon välittänyt tippaakaan. Tulevaisuus näytti selkeeltä, tiesin mitä halusin ja mulla oli selvät suunnitelmat unelmien saavuttamiseksi. Olin se yllytyshullu, joka kävi hakemassa estekisoista ruusukkeita, vaikken ennen ekoja kisoja ollutkaan koskaan hypännyt. Talliporukan luottotyyppi, välienselvittelijä, ongelmatilanteiden ratkaisija. Aina sanavalmis ja yleensä myös aina äänessä. Se, jonka käsissä nuorimmat roikkuivat hakemassa turvaa, kun käveltiin aina välillä öisin grillille pimeän metsän läpi. Yksi tallinomistajan suosikeista, oma-aloitteinen, aina valmiina auttamaan. Itsevarma, oikealla asenteella liikenteessä hevosten kanssa, sain aina hoitaa tallin vaikeimmat hevoset ja rakastin sitä hommaa. Aloittelijoiden lemppari, se, jolta uskalsi helpoiten tulla kysymään neuvoja, eikä mun opetustaitojakaan koskaan moitittu, kun joskus päädyin vetämään tunteja. Ja ai hitsi että mä nautin siitä aloittelijoiden opettamisesta, siinä oppi itsekin samalla ihan älyttömästi. Etenkin nuorimmilta sai sellaisia kysymyksiä, joita ei ollut aikaisemmin tajunnut miettiä ollenkaan.
Ehkä eniten mulla on ikävä niitä öitä, jolloin istuttiin tallinvintin ulkorappusilla L:n kanssa juttelemassa auringonnousuun asti. Silloin mä vielä osasin puhua ihan mistä vaan.
Jossain vaiheessa vaan romuttui kaikki. L kuoli, hoito- ja kisaponi myytiin ilman ennakkovaroitusta, tipuin yhdeltä tallin uudelta hevoselta aika pahasti, tosin ois siinä tilanteessa voinut käydä huonomminkin. Lopetin hevostelun, koko talli lopetti toimintansa, niin ei ollut muuta mahdollisuutta. Plus aloin pelkäämään hevosia. Yhtäkkiä en uskaltanut enää kiertää edes aginäytöksissä (kiitos paniikkihäiriö), joten koko lajin treenaaminen jäi siihen. Aloin kuuntelemaan kiusaajia ja uskomaan niiden sanoja. Kotona oli jatkuvasti riitaa, missään ei ollut hyvä olla. Siihen soppaan vielä muutamia ihmisiä, joihin ei ois pitänyt koskaan luottaa, plus asioita joista en vieläkään aio kirjoittaa edes salaisen puolelle. Ei ihme että vähän hajotti.
Nousin sieltä masennuskuopasta vielä reiluksi vuodeksi ylös. Siedätin itseni uudestaan hevosiin, oon ihan älyttömän kiitollinen siitä, että vanha talliporukka houkutteli mut takaisin, kun saatiin vanhalle tallille uusi omistaja. Muistan vieläkin sen, miten mut istutettiin heti tallin isoimman hevosen selkään ja meinasin pyörtyä kauhusta :D Meni pari viikkoa, ja olin taas hevosten kanssa yhtä varma kuin ennenkin. Aika nopeesti kuitenkin vaihdoin tallia, en kestänyt sitä paikkaa enää, liikaa muistoja kai. Lapsuudenystävä seuras mua yksityistallille ja muutettiinkin melkein kokonaan sinne, ei mua paljoa kotona näkynyt. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Kävin siellä kyllä vielä masennuksen aikaankin, mutta aina vaan harvemmin. Uusista kouluista vähän lisää paskaa niskaan, opettajien ja muun henkilökunnankin suunnalta, kiitos vaan vitusti ja suuret pahoittelut siitä, etten osannut kaikkea jo valmiiksi ennen koulun alkua, eikä musta ollutkaan ilmaiseksi työntekijäksi. Sen koulun lopettamisen jälkeen lojuinkin 6kk sängynpohjalla miettimässä, että vois tappaa ittensä, mutten jaksanut nousta ylös tehdäkseni sitä.
Päädyin sit pakenemaan ongelmia ja muuttamaan kauemmas, kaikki oli taas hetken kivaa, mutta kyllä ne ongelmat perässä aina tulee, vaikka kuinka juoksis karkuun. Ehkä pieni välimatka on tehnyt ihan hyvää, oon saanut sentään aika ison osan menneisyydestä käsiteltyä. Koulusta löytyi onneksi hyvä terkkarikin, joka sai mut puolpakolla polille, sain ekaa kertaa elämässäni apua tän pään kanssa.
Oon päässyt aika pitkälle. Pystyn jo olemaan lapsuudenystävän seurassa se sama melkein aina äänessä oleva itsevarma yllytyshullu, joka olin ennen. Ehkä vähän aikuismaisempi, vaikken ole siitäkään aina ihan varma... Kun vielä pystyis olemaan yhtä täysillä oma itsensä muidenkin seurassa, niin alkais jo olemaan voiton puolella. Eiköhän sekin vielä joskus onnistu. Koska mulla on myös ikävä sitä, mitä mä olin itse ennen, ei pelkästään sitä, mitä mun ympärillä oli.
Ei pitänyt kirjottaa näin pitkästi, mutten osannut lopettaa ajoissa, hukkasin koko testin pointinkin jossain vaiheessa :D Mulla siis oli joku hyvä idea mielessä, mutta kadotin sen kun en osannut pysyä pelkästään aiheessa x.
Ehkä eniten mulla on ikävä niitä öitä, jolloin istuttiin tallinvintin ulkorappusilla L:n kanssa juttelemassa auringonnousuun asti. Silloin mä vielä osasin puhua ihan mistä vaan.
Jossain vaiheessa vaan romuttui kaikki. L kuoli, hoito- ja kisaponi myytiin ilman ennakkovaroitusta, tipuin yhdeltä tallin uudelta hevoselta aika pahasti, tosin ois siinä tilanteessa voinut käydä huonomminkin. Lopetin hevostelun, koko talli lopetti toimintansa, niin ei ollut muuta mahdollisuutta. Plus aloin pelkäämään hevosia. Yhtäkkiä en uskaltanut enää kiertää edes aginäytöksissä (kiitos paniikkihäiriö), joten koko lajin treenaaminen jäi siihen. Aloin kuuntelemaan kiusaajia ja uskomaan niiden sanoja. Kotona oli jatkuvasti riitaa, missään ei ollut hyvä olla. Siihen soppaan vielä muutamia ihmisiä, joihin ei ois pitänyt koskaan luottaa, plus asioita joista en vieläkään aio kirjoittaa edes salaisen puolelle. Ei ihme että vähän hajotti.
Nousin sieltä masennuskuopasta vielä reiluksi vuodeksi ylös. Siedätin itseni uudestaan hevosiin, oon ihan älyttömän kiitollinen siitä, että vanha talliporukka houkutteli mut takaisin, kun saatiin vanhalle tallille uusi omistaja. Muistan vieläkin sen, miten mut istutettiin heti tallin isoimman hevosen selkään ja meinasin pyörtyä kauhusta :D Meni pari viikkoa, ja olin taas hevosten kanssa yhtä varma kuin ennenkin. Aika nopeesti kuitenkin vaihdoin tallia, en kestänyt sitä paikkaa enää, liikaa muistoja kai. Lapsuudenystävä seuras mua yksityistallille ja muutettiinkin melkein kokonaan sinne, ei mua paljoa kotona näkynyt. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Kävin siellä kyllä vielä masennuksen aikaankin, mutta aina vaan harvemmin. Uusista kouluista vähän lisää paskaa niskaan, opettajien ja muun henkilökunnankin suunnalta, kiitos vaan vitusti ja suuret pahoittelut siitä, etten osannut kaikkea jo valmiiksi ennen koulun alkua, eikä musta ollutkaan ilmaiseksi työntekijäksi. Sen koulun lopettamisen jälkeen lojuinkin 6kk sängynpohjalla miettimässä, että vois tappaa ittensä, mutten jaksanut nousta ylös tehdäkseni sitä.
Päädyin sit pakenemaan ongelmia ja muuttamaan kauemmas, kaikki oli taas hetken kivaa, mutta kyllä ne ongelmat perässä aina tulee, vaikka kuinka juoksis karkuun. Ehkä pieni välimatka on tehnyt ihan hyvää, oon saanut sentään aika ison osan menneisyydestä käsiteltyä. Koulusta löytyi onneksi hyvä terkkarikin, joka sai mut puolpakolla polille, sain ekaa kertaa elämässäni apua tän pään kanssa.
Oon päässyt aika pitkälle. Pystyn jo olemaan lapsuudenystävän seurassa se sama melkein aina äänessä oleva itsevarma yllytyshullu, joka olin ennen. Ehkä vähän aikuismaisempi, vaikken ole siitäkään aina ihan varma... Kun vielä pystyis olemaan yhtä täysillä oma itsensä muidenkin seurassa, niin alkais jo olemaan voiton puolella. Eiköhän sekin vielä joskus onnistu. Koska mulla on myös ikävä sitä, mitä mä olin itse ennen, ei pelkästään sitä, mitä mun ympärillä oli.
Ei pitänyt kirjottaa näin pitkästi, mutten osannut lopettaa ajoissa, hukkasin koko testin pointinkin jossain vaiheessa :D Mulla siis oli joku hyvä idea mielessä, mutta kadotin sen kun en osannut pysyä pelkästään aiheessa x.
tiistai 18. elokuuta 2015
551: Keskeneräinen voi olla myös melkein valmis
Oon taas miettinyt, onkohan mulla ADD. Nettitestien mukaan on, mutta iso osa oireista pätee myös epävakaaseen. Toisaalta oon tehnyt noita testejä aika nuoresta asti, ja aina niistä pamahtaa isot pistemäärät. Aina välillä on tullut mietittyä, pitäskö asia selvittää, mutten oo koskaan jaksanut välittää, enkä taida välittää nytkään. Ei mua kauheesti kiinnosta mitä diagnooseja mun tiedoista löytyy, eikä lääkkeet kiinnosta, niin eipä sillä kai suuremmin väliäkään ole.
Ihanaa kun ei satu mihinkään! Oon saanut suunnitelmia taas vähän edistymään, huomenna pitäis vielä lainata vähän porukoiden tulostinta ennen kotiinlähtöä, ei tarvii omia musteita tuhlata. Jos nää yrityshommat sais tästä vielä pyörimään, vaikka alku onkin aina vaikeeta. Onneksi en oo mitään luovuttajatyyppiä, muuten olisin varmaan lyönyt jo hanskat tiskiin. Löysin tänään kaks kiinnostavaa koulutusta lisää ja se hevoshierontapuolikin ois kiva alottaa ens vuonna, jos vaan saan siihen rahat jostain. Musta tulis hyyvin kiireinen ihminen, jos toteuttaisin ihan kaikki suunnitelmat. Pitäis varmaan kehittää yritys, jossa kehittäisin yritysideoita, kun niitä näyttää tästä päästä löytyvän. Koitan olla ahnehtimatta liikaa hommia itelleni, vaikka kuinka nyt innostaisikin. Oon vetänyt sen linjan, että ns. pakollista tekemistä saa olla vaan sen verran, mitä tiedän jaksavani vaikka masennus painaiskin päälle. Elän muuten vähän liikaa tulevassa, vois yrittää keskittyä nykyhetkeen vähän enemmän. Jos vaikka sais asioita vietyä paremmin eteenpäin.
Tälläkin hetkellä haluais tehdä vaikka ja mitä, mutta pitäis kohta olla jo nukkumassa. Huomisellekin on aika paljon tekemistä vielä ennen lähtöä, pitää olla aikasin hereillä. Elättelen vähän toiveita siitäkin, että tän ab-kuurin ja vikan hammaslääkärikäynnin jälkeen pääsis vihdoin taas liikkumaan kunnolla, se auttaa mulla aika moneen vaivaan ja oon ollut tän kesän aika pulassa, kun koko ajan on jostain kipeä.
Iski jostain järkyttävä hevoskuumekin. Tosi vaarallinen tauti, onneks mulla ei oo rahaa. Ois vaan niin huippu (lue: ongelmatapaus) myynnissä, mutta ei nyt. Jos mietin asiaa uudestaan vaikka parin vuoden päästä, kai niitä mun käsiin sopivia hevosia sillonkin löytyy. Toi nykynen hoidokki on tosi kiva joo, mutta mä tarviin haastetta tai innostus hiipuu, ja se vanhus ei haastetta kauheesti tarjoa, ainakaan enää näin 1,5 vuoden tuntemisen jälkeen. Mut en silti halua vaihtaa tallia, vaikka mulla aina onkin hevospuolella vaihtoehtoja mistä valita. Enkä tiiä riittäiskö jaksaminen kahdella tallilla käyntiin, vaikka on se ollut jo hetken harkinnassa...
Nyt lopetan tän aiheesta toiseen hyppimisen (ette arvaa kuinka montaa asiaa oon tehnyt samalla kun oon kirjottanut, ei ihme että ajatuksetkin hyppii) ja painun kiltisti nukkumaan.
Ihanaa kun ei satu mihinkään! Oon saanut suunnitelmia taas vähän edistymään, huomenna pitäis vielä lainata vähän porukoiden tulostinta ennen kotiinlähtöä, ei tarvii omia musteita tuhlata. Jos nää yrityshommat sais tästä vielä pyörimään, vaikka alku onkin aina vaikeeta. Onneksi en oo mitään luovuttajatyyppiä, muuten olisin varmaan lyönyt jo hanskat tiskiin. Löysin tänään kaks kiinnostavaa koulutusta lisää ja se hevoshierontapuolikin ois kiva alottaa ens vuonna, jos vaan saan siihen rahat jostain. Musta tulis hyyvin kiireinen ihminen, jos toteuttaisin ihan kaikki suunnitelmat. Pitäis varmaan kehittää yritys, jossa kehittäisin yritysideoita, kun niitä näyttää tästä päästä löytyvän. Koitan olla ahnehtimatta liikaa hommia itelleni, vaikka kuinka nyt innostaisikin. Oon vetänyt sen linjan, että ns. pakollista tekemistä saa olla vaan sen verran, mitä tiedän jaksavani vaikka masennus painaiskin päälle. Elän muuten vähän liikaa tulevassa, vois yrittää keskittyä nykyhetkeen vähän enemmän. Jos vaikka sais asioita vietyä paremmin eteenpäin.
Tälläkin hetkellä haluais tehdä vaikka ja mitä, mutta pitäis kohta olla jo nukkumassa. Huomisellekin on aika paljon tekemistä vielä ennen lähtöä, pitää olla aikasin hereillä. Elättelen vähän toiveita siitäkin, että tän ab-kuurin ja vikan hammaslääkärikäynnin jälkeen pääsis vihdoin taas liikkumaan kunnolla, se auttaa mulla aika moneen vaivaan ja oon ollut tän kesän aika pulassa, kun koko ajan on jostain kipeä.
Iski jostain järkyttävä hevoskuumekin. Tosi vaarallinen tauti, onneks mulla ei oo rahaa. Ois vaan niin huippu (lue: ongelmatapaus) myynnissä, mutta ei nyt. Jos mietin asiaa uudestaan vaikka parin vuoden päästä, kai niitä mun käsiin sopivia hevosia sillonkin löytyy. Toi nykynen hoidokki on tosi kiva joo, mutta mä tarviin haastetta tai innostus hiipuu, ja se vanhus ei haastetta kauheesti tarjoa, ainakaan enää näin 1,5 vuoden tuntemisen jälkeen. Mut en silti halua vaihtaa tallia, vaikka mulla aina onkin hevospuolella vaihtoehtoja mistä valita. Enkä tiiä riittäiskö jaksaminen kahdella tallilla käyntiin, vaikka on se ollut jo hetken harkinnassa...
Nyt lopetan tän aiheesta toiseen hyppimisen (ette arvaa kuinka montaa asiaa oon tehnyt samalla kun oon kirjottanut, ei ihme että ajatuksetkin hyppii) ja painun kiltisti nukkumaan.
maanantai 17. elokuuta 2015
550: Elämään opetteluun menee koko elämä
Istuin viimeyönä mökin pihalla tuijottamassa tähtiä ja miettimässä. Nyt on paljon parempi olla, kun ei enää satu jatkuvasti ja voin jopa syödä normaalisti. Torstaina vielä yks hammaslääkärikäynti ja kaiken pitäis taas olla kunnossa. Hammaslääkäri löysi jopa mulle sopivat antibiootit, vaikka luettelinkin sille aika pitkän listan lääkkeistä, joita mun kroppa ei kestä. Kuumekin on vihdoin laskusuunnassa, tänään illalla ei ollut enää edes lämpöä, ehkä tää tästä. Saa tota selkääkin hoidettua taas, sen pitäis olla ihan helppo juttu nyt. Nään taas mun ympärille, elämään mahtuu muutakin kuin se järkyttävä kipu.
Päivät on jees. Yöt näemmä ei, mutta ihan syystä. Mähän otan kaikki pienetkin mokat, tai "mokat" niin hirveen vakavasti ja ne saattaa pyöriä mielessä ties kuinka pitkään. Jos haluisin, voisin tehdä aika pitkän "epäonnistumislistan", muistan sellasia reilun kymmenenkin vuoden takasia juttuja, joilla ei oikeasti ole yhtään mitään väliä. Mun on pakko käsitellä kaikki tollaset jutut heti, tai ne kummittelee mielessä etenkin just iltaisin, mutta vähän on asioiden käsittely viimisten viikkojen ajalta jäänyt. Ei oo pystynyt ja toisekseen taisin vähän ajatella, ettei mitkään pikkujutut jää sellasessa tilanteessa mieleen, mutta ilmeisesti olin väärässä. Tän kirjottaminen muuten just selitti mulle pari asiaa mun käyttäytymisestä välillä, mutten nyt jaksa lähteä siihen sen syvemmälle, kai se riittää että ite tiiän.
Pitäs varmaan olla itteään kohtaan kiltimpi. Oonkin entiseen verrattuna, mutta ehkei tääkään vielä riitä. Oon toisinaan tosi ilkeä itteäni kohtaan edelleen, en oo jaksanut ees työstää koko asiaa aikoihin. Varmaan siks koska oon niin ilkeä, etten anna itelleni lupaa siihen. Hiton pää :D
Nyt katkes ajatus, taidan yrittää kömpiä takas nukkumaan.
Päivät on jees. Yöt näemmä ei, mutta ihan syystä. Mähän otan kaikki pienetkin mokat, tai "mokat" niin hirveen vakavasti ja ne saattaa pyöriä mielessä ties kuinka pitkään. Jos haluisin, voisin tehdä aika pitkän "epäonnistumislistan", muistan sellasia reilun kymmenenkin vuoden takasia juttuja, joilla ei oikeasti ole yhtään mitään väliä. Mun on pakko käsitellä kaikki tollaset jutut heti, tai ne kummittelee mielessä etenkin just iltaisin, mutta vähän on asioiden käsittely viimisten viikkojen ajalta jäänyt. Ei oo pystynyt ja toisekseen taisin vähän ajatella, ettei mitkään pikkujutut jää sellasessa tilanteessa mieleen, mutta ilmeisesti olin väärässä. Tän kirjottaminen muuten just selitti mulle pari asiaa mun käyttäytymisestä välillä, mutten nyt jaksa lähteä siihen sen syvemmälle, kai se riittää että ite tiiän.
Pitäs varmaan olla itteään kohtaan kiltimpi. Oonkin entiseen verrattuna, mutta ehkei tääkään vielä riitä. Oon toisinaan tosi ilkeä itteäni kohtaan edelleen, en oo jaksanut ees työstää koko asiaa aikoihin. Varmaan siks koska oon niin ilkeä, etten anna itelleni lupaa siihen. Hiton pää :D
Nyt katkes ajatus, taidan yrittää kömpiä takas nukkumaan.
torstai 13. elokuuta 2015
549: Kun täytyy, niin jaksaa
Oon koko tän viikon lähinnä kironnut mun elämää. Monta kertaa oon käpertynyt sohvalle liikuntakyvyttömänä tän kivun takia. Potkinut itteäni perseelle, yrittänyt selvitä edes lääkekaapille asti, hokenut että on vaan pakko nousta jos haluaa jotain helpotusta kipuun. Käyttänyt koiria itkua pidätellen muutaman minuutin kusetuslenkeillä, kun ei muuhunkaan pysty. Potenut huonoa omaatuntoa siitä, kuinka oon paska koiranomistaja, kun mun koirat ei pääse edes lenkille. Parempina hetkinä oon sentään saanut istuttua hetken jossain ulkona, niin ovat saaneet vähän rällätä siinä vieressä, mutta ei se mitään lenkkejä korvaa. Eikä treenejä, mutta ei niihinkään tässä kunnossa pääse. En uskaltais ees ajaa hallille asti. Ajoin tänään lyhyen matkan kauppaan, havainnointikyky 0, keskittymiskyky 0, sattui koko ajan niin saatanasti, vaikka olevinaan lähdin kauppaan vähän normia kivuttomampana hetkenä.
Selkäkin hajoo taas, kun en oo voinut liikkua, ja liikunta on se, mikä pitää sen kivuttomana. Jos nyt huomenna käviskin tuuri ja pääsis tästä hammaskivusta eroon siellä lääkärissä, ni on heti seuraava vaiva hoidettavana. Kivuttoman päivän jos näkis, ei sellasta oo ainakaan viimiseen kolmeen viikkoon mahtunut yhtäkään. No, osaa ainakin arvostaa niitä hetkiä kun ei satu mihinkään, ne on vaan aika harvassa.
Raha-asiat kusee vielä pahemmin kuin luulinkaan, eikä siitä muutostakaan oo vielä mitään tietoa. Koirahierontasuunnitelmat ei edisty mihinkään suuntaan, niillä sitä rahaa sais, mutta kun ei uskalla sopia mitään päivää kenenkään kanssa, kun ei tiedä onko edes kykeneväinen poistumaan kotoa. Eikä niiden miettimiseen mitään energiaakaan riitä, haha. Pitäs kyllä repiä asiakkaita enskuulle jostain, jos sillon vaikka olis jo kykeneväinen johonkin.
Pakko jaksaa. Silloin kun ei kestä tätä kipua tai ajatuksia, voi onneksi napata unilääkkeet naamaan ja painua ainakin muutamaksi tunniksi nukkumaan. Niin aattelin nytkin tehdä, halusin vaan tehdä pitkästä aikaa kunnon valitusvinkunan bloginkin puolelle ensin.
En mä oo hukannut toivoa mihinkään, vaikka ehkä siltä kuulostaakin. Siitä mä pidän kiinni. Oon yllättävän hyvässä kunnossa henkisesti, joskus vaan tekee mieli valittaa. Nyt nukkumaan ja aamulla hammaslääkärin tuoliin, josko sais ees osan kivuista pois. Ainakin hetkeksi koska puudutus♥ Sais kyllä tuikata yhden puudutuksen tohon selkäänkin, sit oisin onnellinen.
Selkäkin hajoo taas, kun en oo voinut liikkua, ja liikunta on se, mikä pitää sen kivuttomana. Jos nyt huomenna käviskin tuuri ja pääsis tästä hammaskivusta eroon siellä lääkärissä, ni on heti seuraava vaiva hoidettavana. Kivuttoman päivän jos näkis, ei sellasta oo ainakaan viimiseen kolmeen viikkoon mahtunut yhtäkään. No, osaa ainakin arvostaa niitä hetkiä kun ei satu mihinkään, ne on vaan aika harvassa.
Raha-asiat kusee vielä pahemmin kuin luulinkaan, eikä siitä muutostakaan oo vielä mitään tietoa. Koirahierontasuunnitelmat ei edisty mihinkään suuntaan, niillä sitä rahaa sais, mutta kun ei uskalla sopia mitään päivää kenenkään kanssa, kun ei tiedä onko edes kykeneväinen poistumaan kotoa. Eikä niiden miettimiseen mitään energiaakaan riitä, haha. Pitäs kyllä repiä asiakkaita enskuulle jostain, jos sillon vaikka olis jo kykeneväinen johonkin.
Pakko jaksaa. Silloin kun ei kestä tätä kipua tai ajatuksia, voi onneksi napata unilääkkeet naamaan ja painua ainakin muutamaksi tunniksi nukkumaan. Niin aattelin nytkin tehdä, halusin vaan tehdä pitkästä aikaa kunnon valitusvinkunan bloginkin puolelle ensin.
En mä oo hukannut toivoa mihinkään, vaikka ehkä siltä kuulostaakin. Siitä mä pidän kiinni. Oon yllättävän hyvässä kunnossa henkisesti, joskus vaan tekee mieli valittaa. Nyt nukkumaan ja aamulla hammaslääkärin tuoliin, josko sais ees osan kivuista pois. Ainakin hetkeksi koska puudutus♥ Sais kyllä tuikata yhden puudutuksen tohon selkäänkin, sit oisin onnellinen.
tiistai 11. elokuuta 2015
548: Nyt aion ottaa vähän rennommin, olen huolissani vain päivän kerrallaan
Unipillereiden ja kipulääkkeiden vaikutusta odottaessa on taas hyvä päivitellä vähän tännekin. Tultiin just koirien kanssa 2,5h pullojenkeräysreissulta (tuli sekin koettua), saa taas muutamaksi päiväksi ruokaa. Vois opettaa koirat etsimään pulloja, saisivat tienata itse ruokansa :D
Rahastressi siis jatkuu edelleen. Ja hammassärky, olispa jo perjantai, ootan innolla sitä puudutuspiikkiä. Mulla ei ole hajuakaan siitä, riittääkö mulla edes bensa loppuviikon treenimatkoihin, mutta eipä ole millä tankata. Pitäis saada jollain tavalla raahauduttua mökillekin viikonloppuna, lyltsi näyttää merkkejä alkavista juoksuista enkä voi sitä täällä Toren kanssa juoksuisena pitää... Kehtais taas porukoiltakaan rahaa pyytää, toivotaan että sossusta saisivat joskus hakemuksen käsiteltyä ja tällä viikolla rahat tilille, muuten menee tosi hankalaksi taas vaihteeksi. Sossukäynti ei mennyt ihan putkeen, sotki vaan rahatilannetta vähän lisää. Elän silti siinä toivossa, että saan sieltä edes vähän jotain tässä kuussa. Ens kuussa asun varmaan ojassa, mutta samapa tuo. Pitäis varmaan kehittää jotain muuta. Jos jaksais ajatella.
Kouluviikonloppu oli ja meni. Vähän oli ajatukset muualla, mutta oli ihan kivaa kuitenkin. Taas on vähän uutta tietoa päässä ja Tore pääsi siellä selkähoitoon, tais tehdä sille aika hyvää. On edes yksi selästään terve tässä kämpässä, kun oma selkä siinä hoitoja tehdessä sanoi taas sopimuksen irti... Vois se kyllä olla huonommassakin kunnossa, saan sen varmaan parissa päivässä ihan kivuttomaksi hoidettua :)
Otti silti vähän koville viikonloppu, vaikka kivaa olikin. Nukuin vahingossa koko illan, piti nukkua vaan lyhyet päikkärit siinä toivossa, että hammassärky olisi mennyt ohi. Menihän se, mutta jatkoin silti unia. Silti väsyttää taas, johan tässä on muutama tunti hereillä oltukin välissä.
Josko huomenna sais jotain tehtyäkin.
Rahastressi siis jatkuu edelleen. Ja hammassärky, olispa jo perjantai, ootan innolla sitä puudutuspiikkiä. Mulla ei ole hajuakaan siitä, riittääkö mulla edes bensa loppuviikon treenimatkoihin, mutta eipä ole millä tankata. Pitäis saada jollain tavalla raahauduttua mökillekin viikonloppuna, lyltsi näyttää merkkejä alkavista juoksuista enkä voi sitä täällä Toren kanssa juoksuisena pitää... Kehtais taas porukoiltakaan rahaa pyytää, toivotaan että sossusta saisivat joskus hakemuksen käsiteltyä ja tällä viikolla rahat tilille, muuten menee tosi hankalaksi taas vaihteeksi. Sossukäynti ei mennyt ihan putkeen, sotki vaan rahatilannetta vähän lisää. Elän silti siinä toivossa, että saan sieltä edes vähän jotain tässä kuussa. Ens kuussa asun varmaan ojassa, mutta samapa tuo. Pitäis varmaan kehittää jotain muuta. Jos jaksais ajatella.
Kouluviikonloppu oli ja meni. Vähän oli ajatukset muualla, mutta oli ihan kivaa kuitenkin. Taas on vähän uutta tietoa päässä ja Tore pääsi siellä selkähoitoon, tais tehdä sille aika hyvää. On edes yksi selästään terve tässä kämpässä, kun oma selkä siinä hoitoja tehdessä sanoi taas sopimuksen irti... Vois se kyllä olla huonommassakin kunnossa, saan sen varmaan parissa päivässä ihan kivuttomaksi hoidettua :)
Otti silti vähän koville viikonloppu, vaikka kivaa olikin. Nukuin vahingossa koko illan, piti nukkua vaan lyhyet päikkärit siinä toivossa, että hammassärky olisi mennyt ohi. Menihän se, mutta jatkoin silti unia. Silti väsyttää taas, johan tässä on muutama tunti hereillä oltukin välissä.
Josko huomenna sais jotain tehtyäkin.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
547: Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu
Huhhuh. Uskaltauduin perjantaina vihdoin hammaslääkäripäivystykseen, aika pitkään jaksoin viisurin vittuilua katsoa, tulehtunuthan se on ollut jo vähän aikaa. Vaan ei ole enää, sinne se jäi. Tää hammaslääkärikammoinen tais just saada elämänsä ekan hyvän kokemuksen hammaslääkäristä, juteltiin siinä hetki ihan rauhassa ja mietittiin yhdessä mikä ois järkevintä, ja sain luvan lyödä sitä lääkäriä jos sattuu :D Se lupas myös korjata mun toisen hampaan, josta kaikki muut on sanoneet, että se on pakko poistaa. Parin viikon päästä siis uudestaan sinne, mutta ehkä siitä selvitään.
Yksi stressinaihe vähemmän. Sain vielä treeneissä yhden ryhmäläisen tekemään rataa Toren kanssa, ei tarvinnut jättää agiakaan välistä. Ja oikeestaan oli ihan kiva nähdä, miten Tore tekee muiden kanssa, ehkä keksin pari uutta ohjausniksiäkin nyt, kun kerrankin ehti katsomaan koiraa eikä vaan miettimään, kuinka pahasti omat ohjaukset on myöhässä...
Oon käynyt myös naapurissa, mun vanhassa kämpässä pyörähtämässä. En mä niitä siellä asuvia tuntenut, jotenkin vaan päädyin koirien kanssa sinne. Nytpähän tunnen. Tekee varmaan ihan hyvää saada vähän uusia ihmisiä elämään, vaikka en haluaiskaan tuntea liikaa naapureita. No, ei ne onneksi kauaa naapureita ole, kun kuukauden päästä muutetaan (taas) :P Vuosi yksinasumista on ihan tarpeeksi mulle, vaikka koirat onkin seurana.
Nukkuminen on sujunut pelottavan hyvin hammaslääkärin jälkeen, enää ei satu mistään eikä pahemmin ahdistakaan. Mutta ei vaan oo mahollista, että oisin vetänyt niin pahat ahdistukset päälle pelkästään hampaan takia, joten kai se jossain taustalla kummittelee edelleen. Ei onneksi mitenkään rajoittavasti, joten olkoot.
Elämä on taas kivaa. Huomenna saa vielä löhötä, maanantaina hieromaan treenikaverin koirat, tiistaina Toren treenit, keskiviikkona talli, torstaina sossukäynti, talli ja treenit, perjantain treenejä unohtamatta... Ja viikonloppuna taas kouluun kesätauon jälkeen. Paaaljon kaikkia pikkujuttujakin hoidettavana. Ei lopu tekeminen kesken :)
Saattaa olla blogin puolella aika hiljaista taas hetken, mutta en katoa minnekään.
Yksi stressinaihe vähemmän. Sain vielä treeneissä yhden ryhmäläisen tekemään rataa Toren kanssa, ei tarvinnut jättää agiakaan välistä. Ja oikeestaan oli ihan kiva nähdä, miten Tore tekee muiden kanssa, ehkä keksin pari uutta ohjausniksiäkin nyt, kun kerrankin ehti katsomaan koiraa eikä vaan miettimään, kuinka pahasti omat ohjaukset on myöhässä...
Oon käynyt myös naapurissa, mun vanhassa kämpässä pyörähtämässä. En mä niitä siellä asuvia tuntenut, jotenkin vaan päädyin koirien kanssa sinne. Nytpähän tunnen. Tekee varmaan ihan hyvää saada vähän uusia ihmisiä elämään, vaikka en haluaiskaan tuntea liikaa naapureita. No, ei ne onneksi kauaa naapureita ole, kun kuukauden päästä muutetaan (taas) :P Vuosi yksinasumista on ihan tarpeeksi mulle, vaikka koirat onkin seurana.
Nukkuminen on sujunut pelottavan hyvin hammaslääkärin jälkeen, enää ei satu mistään eikä pahemmin ahdistakaan. Mutta ei vaan oo mahollista, että oisin vetänyt niin pahat ahdistukset päälle pelkästään hampaan takia, joten kai se jossain taustalla kummittelee edelleen. Ei onneksi mitenkään rajoittavasti, joten olkoot.
Elämä on taas kivaa. Huomenna saa vielä löhötä, maanantaina hieromaan treenikaverin koirat, tiistaina Toren treenit, keskiviikkona talli, torstaina sossukäynti, talli ja treenit, perjantain treenejä unohtamatta... Ja viikonloppuna taas kouluun kesätauon jälkeen. Paaaljon kaikkia pikkujuttujakin hoidettavana. Ei lopu tekeminen kesken :)
Saattaa olla blogin puolella aika hiljaista taas hetken, mutta en katoa minnekään.
maanantai 27. heinäkuuta 2015
546: Uni on vain kofeiinin korvike
Kuinkakohan monta yötä tällä kertaa pitää valvoa ennen kuin saa nukuttua ilman lääkkeitä..? Kai se kolmannen vuorokauden kohdalla alkaa taas tuntumaan siltä, että onnistumisen mahdollisuus nousee edes vähän. Oon niin kyllästynyt tähän. Tänään ei ilmeisesti nukuta edes lääkkeiden avulla, joten antaa olla. Kai se joskus taas onnistuu.
Kaikki on aina suht ookoo niin kauan, kun on jatkuvasti tekemistä. Silloin menee todella huonosti, kun oon jopa siivonnut (ja tiskannut!) sen takia, ettei tarvii koko ajan ajatella, ainakaan ihan niin paljon kuin ilman mitään tekemistä. Vajaan parin viikon päästä pääsee onneksi taas pariksi päiväksi istumaan koulunpenkille, jos sieltä vaikka sais jotain mukavempaa ajateltavaa matkaan mukaan.
Tää on vielä joku normaalia ärsyttävämpi ahdistus, tuntuu enemmän fyysisenä. Joku varmaan vaihtais omansa innolla tähän, mutta mä ottaisin sen enemmän pääkopassa tuntuvan mieluummin, oon tottunut pärjäämään sen kanssa ja se ei rajoita mitään. Lähe tässä nyt edes kauppaan, kun tuntuu siltä, että oksentaa pelkästä ajatuksestakin. Jos se ois "vaan" henkistä, osaisin ignoorata sen aika taitavasti, eikä tarttis stressata siitä, mitä muut ajattelee kun näkevät mun pyörivän tuolla ahdistuksissani. Pään sisälle ei näe kukaan, ja ilman mitään isompia fyysisiä oireita osaan piilottaa ahdistuksen aika taitavasti niin halutessani.
Tosin en oo ihan varma. Ehkä oon tottunut sulkemaan ahistuksen aina mielen ulkopuolelle, ehkä tää on ihan itseaiheutettua tämäkin. Jos teen sitä jotenkin alitajuntaisesti jo ja fyysiset oireet tunkee päälle kun ei muutakaan huomaa. Joo en tiiä onko toi edes mahdollista, kävi vaan mielessä.
Törmäsin tossa vielä muiden tekemiä soittolistoja selatessa L:n suosikkibändiin ja pakkohan sitä oli mennä kuuntelemaan. Ei varmaan mikään yllätys, että pamahti vähän turhan paljon muistoja mieleen kaiken muun ahdistusmasennusmikäliekäänpaskan päälle.
En vaan jaksais tätä. Tehnyt tässä lähiaikoina taas mieli viiltää ja tehdä ties mitä tyhmää. Vaikka mun pitäis jo tietää, että se ei vittu auta mitään. Okei, minuutiksi ehkä ja sit kaikki on entistä huonommin ja tadaa oonkin siinä samassa kierteessä taas. Ei kiitos, se on jo nähty mihin se vie. Vihaan noita arpia muutenkin, tartte yhtään lisää enää.
On tässä onneks paljon kaikkea hyvääkin, saa niiden avulla pidettyä elämästä kiinni. Vaikka ne hyvät onkin omiaan lisäämään stressiä, mutta silti.
Kaikki on aina suht ookoo niin kauan, kun on jatkuvasti tekemistä. Silloin menee todella huonosti, kun oon jopa siivonnut (ja tiskannut!) sen takia, ettei tarvii koko ajan ajatella, ainakaan ihan niin paljon kuin ilman mitään tekemistä. Vajaan parin viikon päästä pääsee onneksi taas pariksi päiväksi istumaan koulunpenkille, jos sieltä vaikka sais jotain mukavempaa ajateltavaa matkaan mukaan.
Tää on vielä joku normaalia ärsyttävämpi ahdistus, tuntuu enemmän fyysisenä. Joku varmaan vaihtais omansa innolla tähän, mutta mä ottaisin sen enemmän pääkopassa tuntuvan mieluummin, oon tottunut pärjäämään sen kanssa ja se ei rajoita mitään. Lähe tässä nyt edes kauppaan, kun tuntuu siltä, että oksentaa pelkästä ajatuksestakin. Jos se ois "vaan" henkistä, osaisin ignoorata sen aika taitavasti, eikä tarttis stressata siitä, mitä muut ajattelee kun näkevät mun pyörivän tuolla ahdistuksissani. Pään sisälle ei näe kukaan, ja ilman mitään isompia fyysisiä oireita osaan piilottaa ahdistuksen aika taitavasti niin halutessani.
Tosin en oo ihan varma. Ehkä oon tottunut sulkemaan ahistuksen aina mielen ulkopuolelle, ehkä tää on ihan itseaiheutettua tämäkin. Jos teen sitä jotenkin alitajuntaisesti jo ja fyysiset oireet tunkee päälle kun ei muutakaan huomaa. Joo en tiiä onko toi edes mahdollista, kävi vaan mielessä.
Törmäsin tossa vielä muiden tekemiä soittolistoja selatessa L:n suosikkibändiin ja pakkohan sitä oli mennä kuuntelemaan. Ei varmaan mikään yllätys, että pamahti vähän turhan paljon muistoja mieleen kaiken muun ahdistusmasennusmikäliekäänpaskan päälle.
En vaan jaksais tätä. Tehnyt tässä lähiaikoina taas mieli viiltää ja tehdä ties mitä tyhmää. Vaikka mun pitäis jo tietää, että se ei vittu auta mitään. Okei, minuutiksi ehkä ja sit kaikki on entistä huonommin ja tadaa oonkin siinä samassa kierteessä taas. Ei kiitos, se on jo nähty mihin se vie. Vihaan noita arpia muutenkin, tartte yhtään lisää enää.
On tässä onneks paljon kaikkea hyvääkin, saa niiden avulla pidettyä elämästä kiinni. Vaikka ne hyvät onkin omiaan lisäämään stressiä, mutta silti.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
545: Linnut voivat laulaa silloinkin kun oksa katkeaa, koska ne tietävät, että niillä on siivet
Salasessa taas uutta luettavaa :)
Bloggerin kirjoituspalkin tuijottaminen pää tyhjänä on yksi mun vakioharrastuksista. Tein sitä ikuisuuden ennen ja jälkeen edellisen lauseen.
Joko mulla menee taas paremmin tai sitten tää parempi vointi johtuu taas vaan siitä, että oon koko ajan menossa ja tekemässä jotain. Toisaalta ihan hyvä näin, tuleepahan kaikki pakolliset asiat hoidettua jossain välissä, kun ei muutakaan tekemistä keksi. Ja koirat tykkää, kun kehittelen niidenkin arkeen vähän vaihtelua tylsyyksissäni. "Vahingossa" taisin löytää myös uusia hierottavia koiria netin suuresta maailmasta, jos vaan saadaan aikataulut sopimaan.
Tosta aikataulujen sopimisesta tuli mieleen, että mun on näiden hierontajuttujen takia pakko suunnitella kaikki menemiset etukäteen. Etenkin, kun muutamia kiinnostais varata aikaa porukoiden läheltä. Pitää etukäteen tietää koska on menossa sinne. Kauhee muutos, kun oon viimiset vuodet saanut mennä ja tulla ihan oman pääni mukaan, eikä oo tarvinnut miettiä mitään etukäteen. Alkoiko vähän ahdistaa kun aloin miettimään tota. Pitää vaan totutella, menee aluksi vähän ympäriinsä ravaamiseksi koko homma, mutta sen pitäis tasottua aika nopeesti, olettaen että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ostin tällä viikolla jo kunnon kalenterin, hui!
Sain muuten vihdoin ekat kasvilääkintäpuolen uutteet testiin! Olin laiska ja ostin osan, mutta onhan noita muutamia itekkin tehtyjä tuloillaan. Nokkosuute ekana testissä, mutta näin epävakaana en sano siitä vielä muutaman päivän käytön jälkeen yhtään mitään. Ehkä on auttanut, ehkä ei. Pidemmällä aikavälillä pystyn aika varmasti sanomaan, onko siitä mulle mitään hyötyä.
Joo ei onnistu kirjottaminen tänään, ehkä meen vaan kiltisti nukkumaan :D
Bloggerin kirjoituspalkin tuijottaminen pää tyhjänä on yksi mun vakioharrastuksista. Tein sitä ikuisuuden ennen ja jälkeen edellisen lauseen.
Joko mulla menee taas paremmin tai sitten tää parempi vointi johtuu taas vaan siitä, että oon koko ajan menossa ja tekemässä jotain. Toisaalta ihan hyvä näin, tuleepahan kaikki pakolliset asiat hoidettua jossain välissä, kun ei muutakaan tekemistä keksi. Ja koirat tykkää, kun kehittelen niidenkin arkeen vähän vaihtelua tylsyyksissäni. "Vahingossa" taisin löytää myös uusia hierottavia koiria netin suuresta maailmasta, jos vaan saadaan aikataulut sopimaan.
Tosta aikataulujen sopimisesta tuli mieleen, että mun on näiden hierontajuttujen takia pakko suunnitella kaikki menemiset etukäteen. Etenkin, kun muutamia kiinnostais varata aikaa porukoiden läheltä. Pitää etukäteen tietää koska on menossa sinne. Kauhee muutos, kun oon viimiset vuodet saanut mennä ja tulla ihan oman pääni mukaan, eikä oo tarvinnut miettiä mitään etukäteen. Alkoiko vähän ahdistaa kun aloin miettimään tota. Pitää vaan totutella, menee aluksi vähän ympäriinsä ravaamiseksi koko homma, mutta sen pitäis tasottua aika nopeesti, olettaen että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ostin tällä viikolla jo kunnon kalenterin, hui!
Sain muuten vihdoin ekat kasvilääkintäpuolen uutteet testiin! Olin laiska ja ostin osan, mutta onhan noita muutamia itekkin tehtyjä tuloillaan. Nokkosuute ekana testissä, mutta näin epävakaana en sano siitä vielä muutaman päivän käytön jälkeen yhtään mitään. Ehkä on auttanut, ehkä ei. Pidemmällä aikavälillä pystyn aika varmasti sanomaan, onko siitä mulle mitään hyötyä.
Joo ei onnistu kirjottaminen tänään, ehkä meen vaan kiltisti nukkumaan :D
torstai 16. heinäkuuta 2015
544: Ehkäpä elämä onkin pienen pienen pieni kupillinen teetä
Hörpin tässä mäntyteetä ja odottelen melatoniinin vaikutusta (tänään ei toivottavasti tarvii mitään vahvempia uninappeja), niin aattelin piipahtaa taas bloggerin puolella.
Kotiuduttiin just koirien kanssa parin tunnin metsäreissulta ja jaloista kyllä huomaa, että kävelty on. Enemmän kuin hetkeen. Sain ennen lenkille lähtöä idean, että mennäänkin pitkästä aikaa autolla vähän kauemmas vakiometsän sijaan, siellä kun alkoi eilen lenkillä ahdistaa ihan helvetisti, kai ne on nää samat vanhat paikat vaan. Oon viimeksi käynyt siellä joskus talvella hiihtämässä Toren kanssa, eli siitä tosiaan on aikaa.
Pyörittiin siellä ympäriinsä, aluksi mulla oli musiikit mukana, mutta tulin siihen tulokseen, että kuuntelen kerrankin mieluummin hiljaisuutta. Varmaan tunnin kävelyn jälkeen musta alkoi pitkästä aikaa tuntua siltä, että oon elossa. Jalkojen väsyessä etsin lähimmän penkin ja makoilin siinä hetken tuijottamassa pilviä ja niiden välistä pilkottavia tähtiä, ja näin tähdenlennonkin siinä maatessa. Kotimatkalla keräilin mukaan ilmaisia luonnon antimia, niistä saa kehitettyä kaikkea kivaa ja vähän erilaista, eikä maksa mitään.
Muistin taas, miksi olin välillä niin hyvässä kunnossa - etsin ne kaikki pienet onnen hetket ja osasin tarttua niihin kiinni, unohtaa hetkeksi yliajattelun ja vaan olla. Nyt oon taas unohtanut miten se tehdään. Olin unohtanut ihan kokonaan. Reissussa niitä hyviä hetkiä tuli jatkuvasti vastaan kuin itsestään, kotona kaikki on niin tuttua, ettei siitä osaa nauttia samalla tavalla, ellei tee välillä jotain erilaista. Tänään lenkkimetsän vaihtaminen riitti.
Tossa aika lähellä ois 30km kävelypolku, en oo koskaan vielä käynyt siellä. Jos sitä joku aamu pakkaisi kamat ja koirat, hyppäisi autoon ja viettäisi koko päivän siellä. Nyt ihan heti siihen ei ole aikaa, mutta tänä vuonna kuitenkin. Sais vähän muistutusta siitä, että vaihtelua voi saada ilman mitään pidemmälle reissaamistakin.
Kotiuduttiin just koirien kanssa parin tunnin metsäreissulta ja jaloista kyllä huomaa, että kävelty on. Enemmän kuin hetkeen. Sain ennen lenkille lähtöä idean, että mennäänkin pitkästä aikaa autolla vähän kauemmas vakiometsän sijaan, siellä kun alkoi eilen lenkillä ahdistaa ihan helvetisti, kai ne on nää samat vanhat paikat vaan. Oon viimeksi käynyt siellä joskus talvella hiihtämässä Toren kanssa, eli siitä tosiaan on aikaa.
Pyörittiin siellä ympäriinsä, aluksi mulla oli musiikit mukana, mutta tulin siihen tulokseen, että kuuntelen kerrankin mieluummin hiljaisuutta. Varmaan tunnin kävelyn jälkeen musta alkoi pitkästä aikaa tuntua siltä, että oon elossa. Jalkojen väsyessä etsin lähimmän penkin ja makoilin siinä hetken tuijottamassa pilviä ja niiden välistä pilkottavia tähtiä, ja näin tähdenlennonkin siinä maatessa. Kotimatkalla keräilin mukaan ilmaisia luonnon antimia, niistä saa kehitettyä kaikkea kivaa ja vähän erilaista, eikä maksa mitään.
Muistin taas, miksi olin välillä niin hyvässä kunnossa - etsin ne kaikki pienet onnen hetket ja osasin tarttua niihin kiinni, unohtaa hetkeksi yliajattelun ja vaan olla. Nyt oon taas unohtanut miten se tehdään. Olin unohtanut ihan kokonaan. Reissussa niitä hyviä hetkiä tuli jatkuvasti vastaan kuin itsestään, kotona kaikki on niin tuttua, ettei siitä osaa nauttia samalla tavalla, ellei tee välillä jotain erilaista. Tänään lenkkimetsän vaihtaminen riitti.
Tossa aika lähellä ois 30km kävelypolku, en oo koskaan vielä käynyt siellä. Jos sitä joku aamu pakkaisi kamat ja koirat, hyppäisi autoon ja viettäisi koko päivän siellä. Nyt ihan heti siihen ei ole aikaa, mutta tänä vuonna kuitenkin. Sais vähän muistutusta siitä, että vaihtelua voi saada ilman mitään pidemmälle reissaamistakin.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
543: Juuri kun aloin tottua eiliseen, tulikin tämä päivä
Reissulta kotiuduttu muutama päivä sitten. Oli ihan huippua, vaikka muutamat riidat ja suru-uutiset reissun päällä saatiinkin. Paljon ulkoilua ja kameran kanssa leikkimistä, tosi vähän koneella istumista, enkä montaa tupakkaakaan polttanut. Piti olla koko viikko polttamatta ja jatkaa samaan malliin kotona, mutta ei se nyt ihan suunnitelmien mukaan mennyt. Yllättävän hyvin kuitenkin.
Kotiinpaluu taas... Heti ekana rööki huulessa masentelemassa, "kiva" tulla reissulta suoraan paskaiseen kämppään ja löytää joku haiseva homehtunut sitruunakin pöydältä. Pari päivää meni masennellessa, nyt vaikeita on enää yöt ja aamut. Ei oo tullut kauheesti nukuttua, ja aamuisin eka ajatus on tyyliä miks oon taas täällä. En viihdy en. Viime yönä meni hermot tähän valvomiseen, ja lopulta viiden aikaan tein lääkecoctailin, jolla sai kunnon nuijanukutuksen. Nukkui sen avulla viitisen tuntia sentään.
Mun on tosi vaikea uskoa, että viimeisimmästä sairaalakeikasta on jo yli vuosi. Sen jälkeen oon tainnut pari kertaa nappailla lääkkeitä viinan kanssa (tänä vuonna en kai kertaakaan?), mutta ne on pysyneet suht hyvin hallinnassa. Ennen tota sairaalakeikkaa lääkkeiden kanssa pelleily oli melkein päivittäistä, ja nyt oon lopettanut sen tavallaan vahingossa, ei vaan oo enää tehnyt mieli. Ehkä se "sulta ois voinut lähteä henki"-kommentti tai joku muu juttu säikäyttikin vähän, vaikka toisaalta hengenlähtöhän mulla tais tavoitteena olla loppujen lopuksi, vaikken niin erikseen suunnitellutkaan. No, hyvä vaan, että on päässyt niistäkin sekoiluista eroon. Ei ollut millään tavalla hyväksi ne, vaikka pariksi minuutiksi paremman olon saikin.
Vikasta viillostakin on pian vuosi. Viimeksi kun olin näin pitkällä sen lopettamisen kanssa, sai aika usein tapella itseään vastaan. Nyt en oo kauheen montaa kertaa ees harkinnut koko asiaa.
Nyt tekis vähän mieli heittää kamat autoon ja lähteä mökille, pois kaupungista. Mut kai tähän kaupunkielämäänkin taas tottuu.
Kotiinpaluu taas... Heti ekana rööki huulessa masentelemassa, "kiva" tulla reissulta suoraan paskaiseen kämppään ja löytää joku haiseva homehtunut sitruunakin pöydältä. Pari päivää meni masennellessa, nyt vaikeita on enää yöt ja aamut. Ei oo tullut kauheesti nukuttua, ja aamuisin eka ajatus on tyyliä miks oon taas täällä. En viihdy en. Viime yönä meni hermot tähän valvomiseen, ja lopulta viiden aikaan tein lääkecoctailin, jolla sai kunnon nuijanukutuksen. Nukkui sen avulla viitisen tuntia sentään.
Mun on tosi vaikea uskoa, että viimeisimmästä sairaalakeikasta on jo yli vuosi. Sen jälkeen oon tainnut pari kertaa nappailla lääkkeitä viinan kanssa (tänä vuonna en kai kertaakaan?), mutta ne on pysyneet suht hyvin hallinnassa. Ennen tota sairaalakeikkaa lääkkeiden kanssa pelleily oli melkein päivittäistä, ja nyt oon lopettanut sen tavallaan vahingossa, ei vaan oo enää tehnyt mieli. Ehkä se "sulta ois voinut lähteä henki"-kommentti tai joku muu juttu säikäyttikin vähän, vaikka toisaalta hengenlähtöhän mulla tais tavoitteena olla loppujen lopuksi, vaikken niin erikseen suunnitellutkaan. No, hyvä vaan, että on päässyt niistäkin sekoiluista eroon. Ei ollut millään tavalla hyväksi ne, vaikka pariksi minuutiksi paremman olon saikin.
Vikasta viillostakin on pian vuosi. Viimeksi kun olin näin pitkällä sen lopettamisen kanssa, sai aika usein tapella itseään vastaan. Nyt en oo kauheen montaa kertaa ees harkinnut koko asiaa.
Nyt tekis vähän mieli heittää kamat autoon ja lähteä mökille, pois kaupungista. Mut kai tähän kaupunkielämäänkin taas tottuu.
tiistai 30. kesäkuuta 2015
542: Ennen olin päättämätön, tänään en ole enää niin varma
Auttoihan se viikonlopun ajatusten setviminen taas. Oon sen jälkeen molempina aamuina jäänyt löhöilemään sänkyyn vaan siksi, kun siinä on ollut niin hyvä olla. Napannut koirat kainaloon ja jatkanut unia, kun ei oo ollut mitään kiirettä mihinkään. Oon saanut asioitakin hoidettua taas pelottavan paljon, kouluhommia pääasiassa. Onnistuin saamaan opettajankin kiinni, sain siltä vähän jeesiä ja vihdoin mulla riitti rahat siihen, että sain siltä tilattua laserlaitteen. Se meinaan nostaa mun koirahierontojen hintoja ihan kivasti ja tuonee asiakkaitakin enemmän, kaikilla kun ei sellaista ole. Ja se tepsii omiinkin jumituksiin ja kipuihin. Agikoutsin kanssa tehtiin suunnitelmia Toren pään menoksi (tai enemmän mun, ei Torella mitään ongelmaa ole), tän vuoden loppuun asti on taas treenipaikkakin varmistettu. Josko päästäis ens vuonna jo virallisiin kisaamaan, katotaan kestääkö mun pää. Lapsuudenystävääkin sain jeesittyä ihan kivasti :)
Yrityssuunnitelmat eteni siihen pisteeseen, ettei mun tarvii siihen enää montaa ajatusta uhrata tän vuoden puolella. Yks stressinaihe vähemmän, nyt tiiän mitä kaikkea oon tekemässä sen suhteen. Ainahan sitä voi eteenpäin viedä, mutta en halua haukata liian suurta palaa kerralla, ni yritän olla innostumatta tän enempää. Vaikka onhan noita "sit vois tehdä sitä ja tätä ja voishan toikin ihan kivaa olla"-ajatuksia kerääntynyt paperille aika paljon. Eikä tarvii omasta jaksamisestakaan enää kauheesti stressailla, alan nyt jo keräämään asiakkaita ja lisäilen niiden määrää ihan rauhassa, ei tarvii alottaa millään kaheksan tunnin päivillä. Alkuun vaikka 1-2 asiakasta viikkoon on ihan hyvä, siitä sit otetaan uusia sitä mukaa kun jaksaa ja uusia löytyy. Onneks noita on valmiina tiedossa jo muutamia.
Piuu, mitähän muuta mun piti kirjottaa. Lähdetään lauantaina porukoiden ja koiralauman kanssa taas asuntoautolla kiertelemään varmaan reiluksi viikoksi. Tekee tälle päälle ihan hyvää vaihtuvat maisemat. Näin omaan rauhaan tottuneena vaan se asuminen porukoiden kanssa pienessä kopperossa ei oo ajatuksena mikään ihanin, mutta onneksi on noi koirat. Aina voi lähteä lenkittämään niitä, jos kaipaa pientä taukoa porukoiden seurasta. Se vaan stressaa, että mun pitää edelleen piilotella noita arpia niiltä. Oon joka kerta porukoille mennessä päättänyt, että lopetan sen saatanan piilottelun, mutten oo koskaan pystynyt. Kai suojelen niitä edelleen mun pään sisällöltä. Onneksi oon muiden seurassa oppinut jo vähän relaamaan senkin suhteen, porukoiden seurassa se on vielä aika vaikeeta. Ehkä sekin onnistuu joskus.
Äh, haluun mennä ulos, jaksa istua kauempaa sisällä. Oon kirjottanut tänkin ennätysajassa, en koskaan kirjota blogiin näin nopeella tahdilla. Toivottavasti tää teksti ei oo täynnä kirjotusvirheitä. Taidan käydä vähän ylikierroksilla tällä hetkellä, pelottavan hyvä olo kun sai niin paljon asioita hoidettua :D En mä mitenkään maaninen silti onneksi ole. Mulla on vaan niin harvoin aikaansaava olo, niin revin siitä kaiken ilon irti. Keksin kuitenkin pian taas jotain masentavaa.
Yrityssuunnitelmat eteni siihen pisteeseen, ettei mun tarvii siihen enää montaa ajatusta uhrata tän vuoden puolella. Yks stressinaihe vähemmän, nyt tiiän mitä kaikkea oon tekemässä sen suhteen. Ainahan sitä voi eteenpäin viedä, mutta en halua haukata liian suurta palaa kerralla, ni yritän olla innostumatta tän enempää. Vaikka onhan noita "sit vois tehdä sitä ja tätä ja voishan toikin ihan kivaa olla"-ajatuksia kerääntynyt paperille aika paljon. Eikä tarvii omasta jaksamisestakaan enää kauheesti stressailla, alan nyt jo keräämään asiakkaita ja lisäilen niiden määrää ihan rauhassa, ei tarvii alottaa millään kaheksan tunnin päivillä. Alkuun vaikka 1-2 asiakasta viikkoon on ihan hyvä, siitä sit otetaan uusia sitä mukaa kun jaksaa ja uusia löytyy. Onneks noita on valmiina tiedossa jo muutamia.
Piuu, mitähän muuta mun piti kirjottaa. Lähdetään lauantaina porukoiden ja koiralauman kanssa taas asuntoautolla kiertelemään varmaan reiluksi viikoksi. Tekee tälle päälle ihan hyvää vaihtuvat maisemat. Näin omaan rauhaan tottuneena vaan se asuminen porukoiden kanssa pienessä kopperossa ei oo ajatuksena mikään ihanin, mutta onneksi on noi koirat. Aina voi lähteä lenkittämään niitä, jos kaipaa pientä taukoa porukoiden seurasta. Se vaan stressaa, että mun pitää edelleen piilotella noita arpia niiltä. Oon joka kerta porukoille mennessä päättänyt, että lopetan sen saatanan piilottelun, mutten oo koskaan pystynyt. Kai suojelen niitä edelleen mun pään sisällöltä. Onneksi oon muiden seurassa oppinut jo vähän relaamaan senkin suhteen, porukoiden seurassa se on vielä aika vaikeeta. Ehkä sekin onnistuu joskus.
Äh, haluun mennä ulos, jaksa istua kauempaa sisällä. Oon kirjottanut tänkin ennätysajassa, en koskaan kirjota blogiin näin nopeella tahdilla. Toivottavasti tää teksti ei oo täynnä kirjotusvirheitä. Taidan käydä vähän ylikierroksilla tällä hetkellä, pelottavan hyvä olo kun sai niin paljon asioita hoidettua :D En mä mitenkään maaninen silti onneksi ole. Mulla on vaan niin harvoin aikaansaava olo, niin revin siitä kaiken ilon irti. Keksin kuitenkin pian taas jotain masentavaa.
When you feel like you’re lost, can’t be found
When you feel like the sky is falling down
No point in sitting and waiting around
Keep your head up high, get your feet off the ground.
Just get back up when you fall
Don’t hold back, free for all.
You’ve come too far to lose it all,
It’s too late to turn back.
Even when all your feeling is pain
Even when things ain’t going your way
Is a test that we all have to take
You gotta fall before you can learn how to fly.
If you’re falling apart, close your eyes,
When you’re down, you can still touch the sky
Your heart stops, but you still feel alive
Don’t be afraid, fear only lives in your mind.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
541: Jos aikoo saavuttaa jotakin suurta, rohkeutta koetellaan monta kertaa
Lukemisesta ei tänään tule mitään, ajatukset hyppii ja luen tajuamatta lukemastani mitään. Yritin kuitenkin, onnistuihan se hetken. Kaivoin kaapista siellä jo pidempään lojuneen muutokseen kannustavan kirjan, mutta ei siitä vielä sen enempää. Muutaman sivun jälkeen on paha sanoa onko tuosta mitään apua. Aika monista onneksi on, oon niitä joskus vuosia sitten lueskellut enemmänkin. Nyt on vähän jäänyt, mutta kaipaan pientä tsemppausta, katotaan löytyiskö sitä tuosta riittämiin. Kun on sellasia asioita, joita haluaa tehdä, mutta mielessä pyörii kuitenkin kaikki mahdolliset asiat, jotka voi mennä pieleen. Vaikka tiiän, että musta oikeasti on siihen. Ei taaskaan osaa luottaa ja vaan mennä ja tehdä, niinhän se helpointa olisi.
Mulla on taas aika hyvä motivaatio kaikkeen, kun oon tän päivän ja ison osan eilisestäkin vaan miettinyt ja selvittänyt ajatuksia. On tää aika rankkaa, mutta hyödyt voittaa silti haitat. Tiiän taas missä mennään ja mihin ollaan menossa. Stressiä on vieläkin riittämiin, mutta aikaisempaa vähemmän kuitenkin.
Jos sitä huomenna sais taas vietyä asioita vähän eteenpäin. Tänään ei tarvii tehdä enää yhtään mitään. Rauhallinen lenkki koirien kanssa, lämmin suihku ja aivotonta telkkarin tuijottamista, siitä taitaa olla mun loppuilta tehty. Siis jos saan pidettyä ajatukset kurissa.
Keksin muuten taas yhden syyn sille, miksen kauheesti puhunut polilla. Mulla oli sinne lähtiessä aina joku aihe valmiina, kuten pyydettiin, mutta... Käsittelin sen mielessä olevan asian aina polille kävellessä ja omahoitajaa odotellessa itsekseni. Ei sitä samaa jaksanut sit enää kenenkään kanssa siellä jauhaa, ja taitavasti jotain asiaa käsitellessäni tyhjennän pään kaikesta muusta, ni en kovin usein keksinyt mitään uutta aihetta tilalle. En tiiä miten en tajunnut tota aikasemmin.
On aika hassua, että en oo käynyt siellä yli puoleen vuoteen. Pärjään näemmä ilmankin, enää en epäile sitä yhtään. Joskus on ikävä omahoitajaa ja joitain ryhmäläisiäkin, mutta ei mitenkään pahasti. Lienee ihan ymmärrettävää, kuitenkin kävin siellä pari vuotta viikoittain, joskus useemmankin kerran viikossa. Tai oikeestaan kaikkien ryhmien aikaan, eli melkein jatkuvasti sen vähintään kaks kertaa viikossa.
Mulla on taas aika hyvä motivaatio kaikkeen, kun oon tän päivän ja ison osan eilisestäkin vaan miettinyt ja selvittänyt ajatuksia. On tää aika rankkaa, mutta hyödyt voittaa silti haitat. Tiiän taas missä mennään ja mihin ollaan menossa. Stressiä on vieläkin riittämiin, mutta aikaisempaa vähemmän kuitenkin.
Jos sitä huomenna sais taas vietyä asioita vähän eteenpäin. Tänään ei tarvii tehdä enää yhtään mitään. Rauhallinen lenkki koirien kanssa, lämmin suihku ja aivotonta telkkarin tuijottamista, siitä taitaa olla mun loppuilta tehty. Siis jos saan pidettyä ajatukset kurissa.
Keksin muuten taas yhden syyn sille, miksen kauheesti puhunut polilla. Mulla oli sinne lähtiessä aina joku aihe valmiina, kuten pyydettiin, mutta... Käsittelin sen mielessä olevan asian aina polille kävellessä ja omahoitajaa odotellessa itsekseni. Ei sitä samaa jaksanut sit enää kenenkään kanssa siellä jauhaa, ja taitavasti jotain asiaa käsitellessäni tyhjennän pään kaikesta muusta, ni en kovin usein keksinyt mitään uutta aihetta tilalle. En tiiä miten en tajunnut tota aikasemmin.
On aika hassua, että en oo käynyt siellä yli puoleen vuoteen. Pärjään näemmä ilmankin, enää en epäile sitä yhtään. Joskus on ikävä omahoitajaa ja joitain ryhmäläisiäkin, mutta ei mitenkään pahasti. Lienee ihan ymmärrettävää, kuitenkin kävin siellä pari vuotta viikoittain, joskus useemmankin kerran viikossa. Tai oikeestaan kaikkien ryhmien aikaan, eli melkein jatkuvasti sen vähintään kaks kertaa viikossa.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
540: Ratkaisu on vain hetki, jolloin väsyt ajattelemiseen
Mun pitäs kai olla nukkumassa. Olinkin hetken, mutta ei siitä taas mitään tule. Oon ignoorannut ahdistuksen aika taitavasti koko päivän, tai oikeestaan koko viikon, mutta ei sitäkään ikuisuutta voi tehdä. Liikaa ajateltavaa, liian vähän aikaa. Viimiset kolme viikkoa on ollut joka päivä jotain menoa, eikä mun pää taida koskaan alkaa kestämään sitä. Ja oon tosi huono käyttämään aikaa, mua stressaa jo se, jos on talli aamulla ja treenit illalla, kun muka aika loppuu kesken. Vaikka oon kotona yleensä ainakin 6 tuntia siinä välissä. Mut oon mä kai siinäkin vähän edistynyt. Ei jotkut pikkujutut peräkkäin enää haittaa mitään.
Oon taas pyöritellyt niitä yritysjuttuja mielessä. Lähinnä miettinyt just sitä, että miten mä ikinä pystyn siihen, kun oon näin paska ajankäyttäjä. Miten mä ikinä pystyn antamaan peräkkäisiä aikoja kenellekään, kun koskaan ei voi sanoa täysin varmaksi, kauanko minkäkin koiran kanssa kestää. Ja menis aika kellon kyttäilyksi se. Mutta ei haluis mitään ylimäärästä aikaa siihen väliinkään jättää. Täytyy keksiä jotain alkuun, kai siihen ajan kanssa tottuu...
En oikeesti tiedä, miten oon joskus pystynyt käymään koulussa ja harrastuksissa, ja siihen päälle vielä hoitanut koirat. Miten hitossa oon jaksanut sitä, vaikka en sit lopulta jaksanutkaan. Aika monta vuotta kuitenkin.
Ja raha, ah se ainainen stressin aihe. Tällä hetkellä mun raha-asiat ois suht ok, en oo sössinyt mitään ja rahojen pitäs riittää. Ainoa ongelma tässä on se, että saan ne joko tässä kuussa tai ensi kuussa tai herra ties koska, ottaa tosta kelasta käsittelyaikoineen taas selvää. Kai sieltä on hetkeen turha odottaa mitään, enhän oo tässä vielä paljoa yli kahta viikkoa ootellut, ei mitään hoppua kela.
Aika moni muukin asia stressaa, mutta ei niistä nyt sen enempää, vois taas yrittää sitä nukkumista välillä.
Oli sentään sikakivat treenit Toren kanssa tänään, vaikka meinasinkin kuolla yskään. Noh, pikkujuttuja. Tore oli huippu ja mäkin ehkä osasin jotain.
Sunnuntai on vaan mulle ja mun päälle. Sillon ei oo mitään pakollista menoa, eikä tule. Vaikka tekemistä ois siellä, täällä ja varmaan tuollakin, niin ei. Sunnuntai on tän ahdistuksen karkottamiselle varattu, ihan kokonaan.
Oon taas pyöritellyt niitä yritysjuttuja mielessä. Lähinnä miettinyt just sitä, että miten mä ikinä pystyn siihen, kun oon näin paska ajankäyttäjä. Miten mä ikinä pystyn antamaan peräkkäisiä aikoja kenellekään, kun koskaan ei voi sanoa täysin varmaksi, kauanko minkäkin koiran kanssa kestää. Ja menis aika kellon kyttäilyksi se. Mutta ei haluis mitään ylimäärästä aikaa siihen väliinkään jättää. Täytyy keksiä jotain alkuun, kai siihen ajan kanssa tottuu...
En oikeesti tiedä, miten oon joskus pystynyt käymään koulussa ja harrastuksissa, ja siihen päälle vielä hoitanut koirat. Miten hitossa oon jaksanut sitä, vaikka en sit lopulta jaksanutkaan. Aika monta vuotta kuitenkin.
Ja raha, ah se ainainen stressin aihe. Tällä hetkellä mun raha-asiat ois suht ok, en oo sössinyt mitään ja rahojen pitäs riittää. Ainoa ongelma tässä on se, että saan ne joko tässä kuussa tai ensi kuussa tai herra ties koska, ottaa tosta kelasta käsittelyaikoineen taas selvää. Kai sieltä on hetkeen turha odottaa mitään, enhän oo tässä vielä paljoa yli kahta viikkoa ootellut, ei mitään hoppua kela.
Aika moni muukin asia stressaa, mutta ei niistä nyt sen enempää, vois taas yrittää sitä nukkumista välillä.
Oli sentään sikakivat treenit Toren kanssa tänään, vaikka meinasinkin kuolla yskään. Noh, pikkujuttuja. Tore oli huippu ja mäkin ehkä osasin jotain.
Sunnuntai on vaan mulle ja mun päälle. Sillon ei oo mitään pakollista menoa, eikä tule. Vaikka tekemistä ois siellä, täällä ja varmaan tuollakin, niin ei. Sunnuntai on tän ahdistuksen karkottamiselle varattu, ihan kokonaan.
maanantai 22. kesäkuuta 2015
539: Ota neuvoja kaikilta, mutta päätä itse
Oli ja meni sekin juhannus, ei mitenkään kehuttavissa fiiliksissä. Oli niitä hyviäkin hetkiä onneksi, mökillä niitä nyt on aina. Tuijotuskisa lähistöllä asuvan ketun kanssa, ihan kelpo peuran kuvausyritys (pääsin 50m päähän siitä, tuijoteltiin hetki toisiamme, mutta perkeleen hyttyset söi jalkaa niin kipeesti, että oli pakko liikkua, sinne men se peura), uuden kirjasarjan löytäminen, koirien leikkien tuijottaminen...
Ei vaan pystynyt tekemään paljoakaan, luulin selättäneeni tän taudin, mutta ehei. Pää täynnä räkää, järkyttävä yskä jos liikun vähänkin, ja onhan tuota kuumettakin ollut ihan riittämiin. Piti keräillä niitä kasveja testiin, mutta arvatkaa jaksoinko. Tosin ei niitä muutenkaan suositella sateella kerättäväksi, niin sama kai tuo, ehtii sitä myöhemminkin. Mökillä vaan ois parhaat apajat.
Eilen illalla meni taas hermot, olin just selvinnyt mökiltä porukoille, 40min ajomatka tuntui aika kuolemalta. Valmiiksi paska olo, siihen päälle vähän erimielisyyttä porukoiden, lyllerön ja jonkun randomin miehen kanssa (joka sai mun raivot niskaansa, sorry). Tuli siinä sen jälkeen hetki pyöriteltyä vanhaa terää kädessä samalla, kun yritin puhua itelleni järkeä. Järki voitti tän erän, tosin vieläkin se houkuttaa, kun päästin sen ajatuksen mun mieleen. Mut en mä lähe siihen enää.
Onneksi on muutakin ajateltavaa. Oon laskenut rahajuttuja, pyörinyt netissä kyselemässä ja tehny vähän suunnitelmia, josko niistä sais ihan toteuttamiskelpoisia... Sais samalla taas vähän kokeilla rajoja, testata mitä pää kestää ja mihin pisteeseen asti työnteko tuntuu hyvältä. Eikä se tekeminen ja uusien ihmisten näkeminen (hui!) varmaan haitaksi ole sekään.
Äh, en jaksa kirjottaa enempää tänään, ei pysy ajatukset koossa.
Ei vaan pystynyt tekemään paljoakaan, luulin selättäneeni tän taudin, mutta ehei. Pää täynnä räkää, järkyttävä yskä jos liikun vähänkin, ja onhan tuota kuumettakin ollut ihan riittämiin. Piti keräillä niitä kasveja testiin, mutta arvatkaa jaksoinko. Tosin ei niitä muutenkaan suositella sateella kerättäväksi, niin sama kai tuo, ehtii sitä myöhemminkin. Mökillä vaan ois parhaat apajat.
Eilen illalla meni taas hermot, olin just selvinnyt mökiltä porukoille, 40min ajomatka tuntui aika kuolemalta. Valmiiksi paska olo, siihen päälle vähän erimielisyyttä porukoiden, lyllerön ja jonkun randomin miehen kanssa (joka sai mun raivot niskaansa, sorry). Tuli siinä sen jälkeen hetki pyöriteltyä vanhaa terää kädessä samalla, kun yritin puhua itelleni järkeä. Järki voitti tän erän, tosin vieläkin se houkuttaa, kun päästin sen ajatuksen mun mieleen. Mut en mä lähe siihen enää.
Onneksi on muutakin ajateltavaa. Oon laskenut rahajuttuja, pyörinyt netissä kyselemässä ja tehny vähän suunnitelmia, josko niistä sais ihan toteuttamiskelpoisia... Sais samalla taas vähän kokeilla rajoja, testata mitä pää kestää ja mihin pisteeseen asti työnteko tuntuu hyvältä. Eikä se tekeminen ja uusien ihmisten näkeminen (hui!) varmaan haitaksi ole sekään.
Äh, en jaksa kirjottaa enempää tänään, ei pysy ajatukset koossa.
torstai 18. kesäkuuta 2015
538: Tulevaisuus tulee. Vain sinä voit päättää, mihin se menee.
Maanantaina raapustelin taas salaseen uutta, en vaan jaksanut tulla tänne enää huutelemaan asiasta.
Kai mulla ihan hyvin menee. Epävakaa vähän pompottaa, mutta pääsääntöisesti kaikki on ihan okei mun päässä just nyt. Vois olla paremminkin toki, mutta turha kai odottaa älytöntä edistystä, kun en oo taas jaksanut tehdä asioiden eteen paljoakaan. Vähän tulee aina tehtyä ihan huomaamattaan, "korjaan" mun ajatuksiakin joskus niin, että vasta jälkeenpäin tajuan koko jutun. Helpompi näin, pahimmat olot ei kovin helposti pääse päälle asti.
Joskus olisi silti helppoa, jos tunteet sais vaan lukittua pois päältä. Osasinkin sen joskus, mutta ei taida enää onnistua. En oo tarvinnut sitä hetkeen, kun kuitenkin siedän nykyään kaikki olot ilman mitään typeryyksiä. Ja osaan kuitenkin siirtää huomion muualle, silläkin saa käännettyä tunteet aika nopeesti. Se ei vaan toimi aina, mutta pienemmissä jutuissa ihan kiva taito.
Puhuttiin viikonloppuna taas koululla ihmismielen kummallisesta maailmasta. Siitä, että kaikilla on mitä mielenkiintoisempia ajatuksia, muttei sillä ole mitään väliä niin kauan, kun niihin ajatuksiin ei liity tunnereaktiota. Joka taas aikaansaa toiminnan. Mä en ehkä opi hallitsemaan mun ajatuksia, osittain ehkä, mutta kai se on ihan yhtä hyvä vaihtoehto, että opettelee hallitsemaan niistä johtuvia tunnereaktioita. Oon ehkä vähän edistynytkin tässä jo, mutta tosi vähän. Pitäis antaa itelleen enemmän omaa aikaa miettiä ja kokeilla, jos vaikka alkais onnistua paremmin.
Eksyttiin koulussa myös kasvilääkinnän ja homeopatian maailmaan. Homeopatiaan en usko, mutta lupasin kokeilla kuitenkin. Kasvilääkintä vaikutti aika mielenkiintoiselta, siihen tulee varmaan perehdyttyä enemmänkin. Harmi, ettei sieltä löydy täsmälääkettä epävakaaseen :D Mutta jotain mieleen vaikuttavia ajattelin kokeilla, helppo ja halpa tehdä niitä itse. Reilun viikon päästä pitäis olla ekat kokeilua vaille valmiina, jos en mokaa mitään. Raportoin tänne sitten, mitä oon kokeillut ja onko ne vaikuttaneet mihinkään. Toivottavasti niistä nyt löytyis edes vähän apua johonkin, kokeilemalla ei ainakaan mitään menetä.
Oon muuten ilmeisesti aloittamassa vieraidenkin koirien hieronnan, johan tässä on tarpeeksi kouluja käyty. Meni hermot sossuun, piti taas soitella miljoonaan paikkaan ennen kuin sai rahat tilille, ja kivasti myöhässä tietenkin. Ois ihan jees tienata itsekin jotain, ettei aina tarvii jännittää jotain kelan ja sossun rahojen saamisia, kun ei niistä koskaan tiedä. Vähän stressaa, mutta tekemällä oppii ja tekemättä ei, joskus se pitää aloittaa.
Kai mulla ihan hyvin menee. Epävakaa vähän pompottaa, mutta pääsääntöisesti kaikki on ihan okei mun päässä just nyt. Vois olla paremminkin toki, mutta turha kai odottaa älytöntä edistystä, kun en oo taas jaksanut tehdä asioiden eteen paljoakaan. Vähän tulee aina tehtyä ihan huomaamattaan, "korjaan" mun ajatuksiakin joskus niin, että vasta jälkeenpäin tajuan koko jutun. Helpompi näin, pahimmat olot ei kovin helposti pääse päälle asti.
Joskus olisi silti helppoa, jos tunteet sais vaan lukittua pois päältä. Osasinkin sen joskus, mutta ei taida enää onnistua. En oo tarvinnut sitä hetkeen, kun kuitenkin siedän nykyään kaikki olot ilman mitään typeryyksiä. Ja osaan kuitenkin siirtää huomion muualle, silläkin saa käännettyä tunteet aika nopeesti. Se ei vaan toimi aina, mutta pienemmissä jutuissa ihan kiva taito.
Puhuttiin viikonloppuna taas koululla ihmismielen kummallisesta maailmasta. Siitä, että kaikilla on mitä mielenkiintoisempia ajatuksia, muttei sillä ole mitään väliä niin kauan, kun niihin ajatuksiin ei liity tunnereaktiota. Joka taas aikaansaa toiminnan. Mä en ehkä opi hallitsemaan mun ajatuksia, osittain ehkä, mutta kai se on ihan yhtä hyvä vaihtoehto, että opettelee hallitsemaan niistä johtuvia tunnereaktioita. Oon ehkä vähän edistynytkin tässä jo, mutta tosi vähän. Pitäis antaa itelleen enemmän omaa aikaa miettiä ja kokeilla, jos vaikka alkais onnistua paremmin.
Eksyttiin koulussa myös kasvilääkinnän ja homeopatian maailmaan. Homeopatiaan en usko, mutta lupasin kokeilla kuitenkin. Kasvilääkintä vaikutti aika mielenkiintoiselta, siihen tulee varmaan perehdyttyä enemmänkin. Harmi, ettei sieltä löydy täsmälääkettä epävakaaseen :D Mutta jotain mieleen vaikuttavia ajattelin kokeilla, helppo ja halpa tehdä niitä itse. Reilun viikon päästä pitäis olla ekat kokeilua vaille valmiina, jos en mokaa mitään. Raportoin tänne sitten, mitä oon kokeillut ja onko ne vaikuttaneet mihinkään. Toivottavasti niistä nyt löytyis edes vähän apua johonkin, kokeilemalla ei ainakaan mitään menetä.
Oon muuten ilmeisesti aloittamassa vieraidenkin koirien hieronnan, johan tässä on tarpeeksi kouluja käyty. Meni hermot sossuun, piti taas soitella miljoonaan paikkaan ennen kuin sai rahat tilille, ja kivasti myöhässä tietenkin. Ois ihan jees tienata itsekin jotain, ettei aina tarvii jännittää jotain kelan ja sossun rahojen saamisia, kun ei niistä koskaan tiedä. Vähän stressaa, mutta tekemällä oppii ja tekemättä ei, joskus se pitää aloittaa.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
537: Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne
Joskus on vaan pakko käpertyä nurkkaan itkemään ahdistuksia ulos. Oon ollutkin pelottavan tasanen lähiaikoina, mutta ehkä se johtuu vaan siitä, etten oo taaskaan suostunut käsittelemään mitään asioita kunnolla hetkeen, oon vaan jumittanut tässä tasasessa kaikki on suht ok-olossa tekemättä asialle mitään... Sen takia en oo vähään aikaan taas kirjottanutkaan. Onneks(?) mulla on tää kroppa joka pakottaa välillä pysähtymään hetkeksi, ollu vähän kipee olo. Eikä oo eka kerta, kun tuun kipeeksi siinä vaiheessa, kun asiat on lojuneet liian pitkään käsittelemättä...
En mä kyllä nyt ehtis sairastaa. Viikonloppuna on taas koulua, ja sunnuntainkin 3h käytäntöpäivä on tällä kertaa 8h teoriaa. Nyt just ei kauheesti innosta, mutta eiköhän se ala taas huomenna aamulla kiinnostaa, kun näkee sen porukan siellä ja pääsee juttelemaan, mistäs muustakaan kuin koirista :D
Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Aamutallit on tältä erää hoidettu, jatketaan aamuherätyksiä sit syksyllä. Viime viikolla yks aamu ratsastuksen jälkeen kävin päästämässä hoitotamman laitumelle ja sain nauraa hetken sen ilohyppelylle. Nyt on tallivuorojen tilalla vaan ratsastukset ihan mihin aikaan vaan haluaa. Niistäkin pidän heinäkuussa parin viikon tauon ihan omasta halustani, onhan siellä kiva käydä, mut joskus on kiva pitää hetki taukoakin. Samat viikot on taukoa koirien treeneistä, saa hetken ihan vaan olla ilman mitään aikataulujen suunnittelua.
Koirien kanssa treenit menee ihan älyttömän hyvin. Toren kanssa tehdään jo aika haastavia ratoja ja sehän on epävirallisiin kisoihin jo ihan valmis. Niihin mua on sen kanssa houkuteltukin jo vähän aikaa, mutta katotaan. Parit kisat meni vähän ohi, taisin jänistää, mutta josko sitä seuraaviin lähellä oleviin jo uskaltais parin viikon päästä. Treenikaveri lupas lähteä oman koiransa kanssa messiin, ni ei tarvii ihan yksin lähteä kuitenkaan.
Tällänen pikapäivitys tällä kertaa. Ens viikolla on pakko ottaa joku päivä ihan vaan ajatusten setvimiseen ja sillon varmaan tulee kirjotettuakin enemmän.
En mä kyllä nyt ehtis sairastaa. Viikonloppuna on taas koulua, ja sunnuntainkin 3h käytäntöpäivä on tällä kertaa 8h teoriaa. Nyt just ei kauheesti innosta, mutta eiköhän se ala taas huomenna aamulla kiinnostaa, kun näkee sen porukan siellä ja pääsee juttelemaan, mistäs muustakaan kuin koirista :D
Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Aamutallit on tältä erää hoidettu, jatketaan aamuherätyksiä sit syksyllä. Viime viikolla yks aamu ratsastuksen jälkeen kävin päästämässä hoitotamman laitumelle ja sain nauraa hetken sen ilohyppelylle. Nyt on tallivuorojen tilalla vaan ratsastukset ihan mihin aikaan vaan haluaa. Niistäkin pidän heinäkuussa parin viikon tauon ihan omasta halustani, onhan siellä kiva käydä, mut joskus on kiva pitää hetki taukoakin. Samat viikot on taukoa koirien treeneistä, saa hetken ihan vaan olla ilman mitään aikataulujen suunnittelua.
Koirien kanssa treenit menee ihan älyttömän hyvin. Toren kanssa tehdään jo aika haastavia ratoja ja sehän on epävirallisiin kisoihin jo ihan valmis. Niihin mua on sen kanssa houkuteltukin jo vähän aikaa, mutta katotaan. Parit kisat meni vähän ohi, taisin jänistää, mutta josko sitä seuraaviin lähellä oleviin jo uskaltais parin viikon päästä. Treenikaveri lupas lähteä oman koiransa kanssa messiin, ni ei tarvii ihan yksin lähteä kuitenkaan.
Tällänen pikapäivitys tällä kertaa. Ens viikolla on pakko ottaa joku päivä ihan vaan ajatusten setvimiseen ja sillon varmaan tulee kirjotettuakin enemmän.
tiistai 2. kesäkuuta 2015
536: Eivät ihmiset vuoriin kompastu, vaan kiviin
Mä rakastan yöllisiä kävelylenkkejä keskustaan. Kun ketään ei tule vastaan, voi vaan keskittyä siihen, mitä näkee, kuulee ja tuntee (ulkoisesti!). Kaukaa kuuluvat yksittäisten autojen hurinat, tuuli, puiden lehtiin osuvat katuvalot, asfaltti jalkojen alla, milloin mitäkin. Kaikki muut ajatukset voi sulkea hetkeksi pois mielestä.
Teen samaa usein muuallakin. Kerran kesässä "vuora"mökillä on ihana istua yksin laiturilla auringonlaskua katsomassa, uittamassa varpaita viileässä vedessä, laineiden liplatusta ja mökistä kuuluvaa puhetta kuunnellen. Rakastan.
Joskus metsässä lenkkeillessä on kiva vain pysähtyä istumaan. Puron viereen, suolle, tiheään metsikköön, pellon laidalle... Katsomaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään. Joskus omien ajatusten kanssa, joskus vain ympäristöön keskittyen.
Joskus öisin makaan sängyssä tuijottamassa kattoa, kuuntelemassa radiota täysin musiikkiin keskittyen. Joko ilman ajatuksia, kappaleita tulkiten tai miettien, mitä tunteita, muistoja ja ajatuksia mikäkin kappale herättää ja miksi.
Välillä on hyvä vain rentoutua ja antaa kaiken muun olla. Elää tässä ja nyt, ainoastaan meneillään olevan hetken tuntien. Unohtaa stressi, kiireet ja murheet, edes hetkeksi. Hyvää terapiaa, josta DKT-ryhmässäkin aikoinaan puhuttiin. Toisaalta tää kuului mun harrastuksiin jo ennen ryhmää, mutta ehkä sen jälkeen oon tehnyt tätä vielä vähän tarkemmin, oppinut huomaamaan ne pienimmätkin asiat. Oppinut ehkä arvostamaankin niitä hetkiä entistä enemmän.
Yleensä niiden hetkien jälkeen herää kirjoitusinto. Siitä voinette päätellä, etten ole tehnyt tätä hetkeen, onneksi sentään tänään jaksoin. Jatkossa taas useammin, toivoisin. Jaksaa taas huomattavasti paremmin käsitellä asioita, jaksaa ajatella, kun on saanut hetken taukoa ajatuksiltaan.
Teen samaa usein muuallakin. Kerran kesässä "vuora"mökillä on ihana istua yksin laiturilla auringonlaskua katsomassa, uittamassa varpaita viileässä vedessä, laineiden liplatusta ja mökistä kuuluvaa puhetta kuunnellen. Rakastan.
Joskus metsässä lenkkeillessä on kiva vain pysähtyä istumaan. Puron viereen, suolle, tiheään metsikköön, pellon laidalle... Katsomaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään. Joskus omien ajatusten kanssa, joskus vain ympäristöön keskittyen.
Joskus öisin makaan sängyssä tuijottamassa kattoa, kuuntelemassa radiota täysin musiikkiin keskittyen. Joko ilman ajatuksia, kappaleita tulkiten tai miettien, mitä tunteita, muistoja ja ajatuksia mikäkin kappale herättää ja miksi.
Välillä on hyvä vain rentoutua ja antaa kaiken muun olla. Elää tässä ja nyt, ainoastaan meneillään olevan hetken tuntien. Unohtaa stressi, kiireet ja murheet, edes hetkeksi. Hyvää terapiaa, josta DKT-ryhmässäkin aikoinaan puhuttiin. Toisaalta tää kuului mun harrastuksiin jo ennen ryhmää, mutta ehkä sen jälkeen oon tehnyt tätä vielä vähän tarkemmin, oppinut huomaamaan ne pienimmätkin asiat. Oppinut ehkä arvostamaankin niitä hetkiä entistä enemmän.
Yleensä niiden hetkien jälkeen herää kirjoitusinto. Siitä voinette päätellä, etten ole tehnyt tätä hetkeen, onneksi sentään tänään jaksoin. Jatkossa taas useammin, toivoisin. Jaksaa taas huomattavasti paremmin käsitellä asioita, jaksaa ajatella, kun on saanut hetken taukoa ajatuksiltaan.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
535: Aika parantaa haavat, mutta ei auta unohtamaan
Salaseen raapustelin taas luettavaa.
Viimeiset pari päivää oon lähinnä maannut lattialla koirat kainalossa miettimässä kaikkea mahdollista turhaa. Yritin jossain välissä kirjoittaa tänne, jos ois saanut ajatuksia vähän selkeytettyä, mutta en sitten jaksanut sitäkään, jämähdin vain tuijottamaan tyhjää tekstikenttää ja ajatukset lensi karkuun.
Illalla alkoi taas mennä hermot tähän masisteluun ja siihen, että annan muiden vaikuttaa ihan liikaa mun mielentiloihin. Kuulokkeet korville ja pariksi tunniksi koirien kanssa koluamaan metsiä, koirat kylläkin kolusi lähinnä kuralätäkköjä, mutta piristi nähdä ne niin iloisina. Kotona kuuma suihku ja musiikit täysille, toimii melkeinpä aina. Ois varmaan toiminut jo eilen, mutta enhän mä mitään jaksanut, edes laittaa musiikkeja päälle.
Pitäis keksiä siihen vielä jotain, miten sais sen perseen nostettua ylös sohvalta (tai lattialta...), ettei tarttis jäädä niin pitkäksi aikaa masisteluihin kiinni. Koirat nyt onneksi pakottaa käymään ulkona, mutta se onkin asia erikseen, saanko potkittua itteäni niiden kanssa mihinkään kunnon lenkille. Jos se masentelu alkais edes vituttaa aikaisemmin, sen vitutuksen voimalla nyt tekee mitä tahansa. Mä jotenkin aina käännän sen vihaksi, aika usein vielä itseäni kohtaan. Sen vihan voimalla on helppo päättää, että nyt vittu nostan tän perseen ylös ja lähden lenkille, väliäkö sillä ettei muka jaksa. Ja se viha yleensä myös jää sinne lenkille.
No, nyt oon taas takaisin elävien kirjoissa. Ainakin tän yön, oletettavasti menee valvomiseksi, joten huominen saattaa mennä yliväsyneenä koomaillessa. Paitsi jos vedän unilääkkeet naamaan kohta ja painun nukkumaan, mutta sit oon lääketokkurassa huomisen. Tiedä sitten, kumpi ois parempi. Lääketokkura ei ainakaan palauttaisi masentelemaan, väsyneenä koomailu taas saattaa tehdä niin.
Onneksi saa vaan relata torstaihin asti, sen jälkeen pitääkin olla taas reilu viikko jatkuvasti jossain. Väsyttää jo ajatuskin siitä, mutta ehkä selviän.
Viimeiset pari päivää oon lähinnä maannut lattialla koirat kainalossa miettimässä kaikkea mahdollista turhaa. Yritin jossain välissä kirjoittaa tänne, jos ois saanut ajatuksia vähän selkeytettyä, mutta en sitten jaksanut sitäkään, jämähdin vain tuijottamaan tyhjää tekstikenttää ja ajatukset lensi karkuun.
Illalla alkoi taas mennä hermot tähän masisteluun ja siihen, että annan muiden vaikuttaa ihan liikaa mun mielentiloihin. Kuulokkeet korville ja pariksi tunniksi koirien kanssa koluamaan metsiä, koirat kylläkin kolusi lähinnä kuralätäkköjä, mutta piristi nähdä ne niin iloisina. Kotona kuuma suihku ja musiikit täysille, toimii melkeinpä aina. Ois varmaan toiminut jo eilen, mutta enhän mä mitään jaksanut, edes laittaa musiikkeja päälle.
Pitäis keksiä siihen vielä jotain, miten sais sen perseen nostettua ylös sohvalta (tai lattialta...), ettei tarttis jäädä niin pitkäksi aikaa masisteluihin kiinni. Koirat nyt onneksi pakottaa käymään ulkona, mutta se onkin asia erikseen, saanko potkittua itteäni niiden kanssa mihinkään kunnon lenkille. Jos se masentelu alkais edes vituttaa aikaisemmin, sen vitutuksen voimalla nyt tekee mitä tahansa. Mä jotenkin aina käännän sen vihaksi, aika usein vielä itseäni kohtaan. Sen vihan voimalla on helppo päättää, että nyt vittu nostan tän perseen ylös ja lähden lenkille, väliäkö sillä ettei muka jaksa. Ja se viha yleensä myös jää sinne lenkille.
No, nyt oon taas takaisin elävien kirjoissa. Ainakin tän yön, oletettavasti menee valvomiseksi, joten huominen saattaa mennä yliväsyneenä koomaillessa. Paitsi jos vedän unilääkkeet naamaan kohta ja painun nukkumaan, mutta sit oon lääketokkurassa huomisen. Tiedä sitten, kumpi ois parempi. Lääketokkura ei ainakaan palauttaisi masentelemaan, väsyneenä koomailu taas saattaa tehdä niin.
Onneksi saa vaan relata torstaihin asti, sen jälkeen pitääkin olla taas reilu viikko jatkuvasti jossain. Väsyttää jo ajatuskin siitä, mutta ehkä selviän.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
534: Parempi epäonnistua jonkun tekemisessä, kuin onnistua siinä, ettei tee mitään
Ei mulla ole enää mitään pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Siihen päälle vielä paljon muuta tekemistä, niin ei tule paljoa bloggerissa pyörittyä. Oon yrittänyt olla miettimättä asioita liikaa, joten ei tule senkään takia mitään pakkoa purkaa niitä asioita johonkin. Satunnaisten yliajatteluiden kanssa pärjää itsekin.
Aattelin silti tulla vähän päivittelemään kuulumisia. Joskus menee hyvin, joskus vähän huonommin. Eilen tuli täyteen 300 päivää ilman viiltämistä, joskus harvoin (ei siis edes joka viikko) on viiltäminen kyllä käynyt mielessä, mutta ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta siihen enää. Oon ollut porukoilla, lapsuudenystävällä, koiranäyttelyssä (ihan hyvällä menestyksellä), tää viikonloppu hujahti taas koulussa, joka on muuten ihan älyttömän kiva paikka! Aika meni pelottavan nopeasti ja oon taas paaaljon viisaampi. Ja mulla on selkeä kaava Toren ontumisiin, oon aika varma siitä, ettei se ole mistään rikki, ei tarvii kamalasti stressata siitäkään enää. Eikä se nyt kuukauteen ole ontunutkaan kertaakaan, kun tietää miten hoitaa. Salilla en oo pariin viikkoon ehtinyt käymään, mutta josko tää elämä tästä taas tasottuis ja ehtis ensi viikolla sinnekin.
Pakolliset aamuherätykset vähenee, aamutalleja on enää arviolta pari viikkoa, sit hepat pääsee kesäksi laitsalle ja voi käydä tallilla höntsäilemässä just siihen aikaan kun huvittaa. En ole jättänyt yhtään ratsastusta välistä, en edes torstaina, vaikka selkä tekikin kuolemaa ja jo pelkkä paikallaan oleminen oli tuskaa. Nyt alan olemaan onneksi aika elävien kirjoissa taas selän suhteen.
Unirytmikin on suht hyvässä kunnossa, eikä nukkumisten kanssa olisi mitään ongelmaa, jos naapurissa ei asuisi idioottia, jolle oon kovaa vauhtia hankkimassa häätöä. Melkein joka päivä saa vittuuntua sen takia, mutta saan sen aika vikkelään kyllä muuttamaan pois.
Oli miten oli, on mulla elämän palikat aika hyvin käsissä. Vois olla paremminkin, muttei kai koskaan ennen ole ollut näinkään hyvin. Ainakin tiedän mitä haluan tehdä ja mulla on selkeä suunnitelma siihen. Jos vaan kärsivällisyys riittää, enkä ala oikomaan lyhyemmän kautta, siitä oo ennenkään seurannut mitään hyvää...
Aattelin silti tulla vähän päivittelemään kuulumisia. Joskus menee hyvin, joskus vähän huonommin. Eilen tuli täyteen 300 päivää ilman viiltämistä, joskus harvoin (ei siis edes joka viikko) on viiltäminen kyllä käynyt mielessä, mutta ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta siihen enää. Oon ollut porukoilla, lapsuudenystävällä, koiranäyttelyssä (ihan hyvällä menestyksellä), tää viikonloppu hujahti taas koulussa, joka on muuten ihan älyttömän kiva paikka! Aika meni pelottavan nopeasti ja oon taas paaaljon viisaampi. Ja mulla on selkeä kaava Toren ontumisiin, oon aika varma siitä, ettei se ole mistään rikki, ei tarvii kamalasti stressata siitäkään enää. Eikä se nyt kuukauteen ole ontunutkaan kertaakaan, kun tietää miten hoitaa. Salilla en oo pariin viikkoon ehtinyt käymään, mutta josko tää elämä tästä taas tasottuis ja ehtis ensi viikolla sinnekin.
Pakolliset aamuherätykset vähenee, aamutalleja on enää arviolta pari viikkoa, sit hepat pääsee kesäksi laitsalle ja voi käydä tallilla höntsäilemässä just siihen aikaan kun huvittaa. En ole jättänyt yhtään ratsastusta välistä, en edes torstaina, vaikka selkä tekikin kuolemaa ja jo pelkkä paikallaan oleminen oli tuskaa. Nyt alan olemaan onneksi aika elävien kirjoissa taas selän suhteen.
Unirytmikin on suht hyvässä kunnossa, eikä nukkumisten kanssa olisi mitään ongelmaa, jos naapurissa ei asuisi idioottia, jolle oon kovaa vauhtia hankkimassa häätöä. Melkein joka päivä saa vittuuntua sen takia, mutta saan sen aika vikkelään kyllä muuttamaan pois.
Oli miten oli, on mulla elämän palikat aika hyvin käsissä. Vois olla paremminkin, muttei kai koskaan ennen ole ollut näinkään hyvin. Ainakin tiedän mitä haluan tehdä ja mulla on selkeä suunnitelma siihen. Jos vaan kärsivällisyys riittää, enkä ala oikomaan lyhyemmän kautta, siitä oo ennenkään seurannut mitään hyvää...
tiistai 12. toukokuuta 2015
533: Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä
Mielialanvaihtelut on tasottuneet ihan pirusti viimeisten kuukausien aikana. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun on oppinut hyväksymään ne. Päättänyt vaan opetella elämään niiden kanssa. Hyväksynyt sen tosiasian, ettei epävakaa luultavasti koskaan katoa mihinkään, vaikka toivottavasti lievemmäksi muuttuukin pidemmällä aikavälillä. Vielä viime vuonna toivoin jotain ihmeparantumista, ja sillä itse pahensin oireita. Olihan se aina iso pettymys huomata, että sitä samaa paskaa tämä on edelleen. Sitähän tämä elämä on toisinaan, aika paskaa. Ei onneksi aina.
Mullahan ei ole (enää) läheskään kaikkia epävakaan oireita, en tiedä saisinko edes diagnoosia enää. Oon muutenkin vähän kyseenalaistanut koko epävakaata mun kohdalla, koska mielialanvaihteluita lukuunottamatta kaikille oireille on jokin selkeä syy lapsuudessa/nuoruudessa, ja niitä käsittelemällä oireet vähenee heti. Ja mitä muistan ja mulle on kerrottu, oon ihan kakarasta asti vaihtanut mielentilaa tosi nopeasti ihan pikkujuttujenkin takia. Joko oon syntynyt epävakaana, tai sitten mä vaan oon tällänen. Mistä sitä tietää, ehkä olisin sen asian suhteen ihan samanlainen, vaikka mulla olisikin ollut "täydellinen" lapsuus.
Nyt mennään yliajattelumoodiin joten pieni aiheenvaihdos, jaksa nyt lähteä siihen rumbaan.
Oon miettinyt mun suhdetta ah niin rakkaaseen alkoholiin. Tai oikeestaan oon miettinyt sitä jo kauan sitten, mutten oo koskaan tainnut kirjoittaa siitä kunnolla, jotain pientä vaan. Yritän nyt välttää sitä yliajattelua, joten en nytkään ala kaivautumaan kovin syvälle.
Mähän oon joskus (alaikäsenä...) ollut juomiseen koukussa. Nykyäänkin lähtee aika helposti lapasesta, jos vaan viinaa on tarjolla tarpeeksi. En mä yksin kovin usein juo, ja on mulla lojuneet samat viinat joskus jääkaapissa kuukausia, ei se oo mikään ongelma että tulis juotua liian usein. Mutta se, että on pakko vetää överiksi (lähes) aina kun juo. Tiiän nykyään mistä se johtuu. Ei pelkästään siitä, että haluaa relata kunnolla, vaikka se aika painava syy onkin. Vaan aika paljon myös siitä, että haluan edes välillä olla ihan vaan minä. Kunnon kännissä tulee jätettyä kaikki roolit, silloin ei jaksa välittää paskaakaan siitä, mitä muut musta ajattelee, eikä sillon tule ylianalysoitua ihan kaikkea. Mut mun kohdalla se vaatii oikeasti tosi kovan kännin että ees vähennän ylianalysointia.
Oon ihan varma siitä, että ainakin vähentäisin överikännien vetämistä, jos uskaltaisin olla oma itteni muulloinkin. Oon vähän edistynyt sen asian kanssa tässä, mutta nyt on taas joku jumitusvaihe. Enkä todellakaan tiedä miten päästä tästä jumituksesta ohi. En mä enää kamalasti esitä mitään, siitä oon päässyt eroon melkein kokonaan. Oon vaan aika usein tosi tylsä (ei toi nyt oo oikee sana, mutten keksi parempaakaan), kun oon rajannut esittämisen pois vaihtoehdoista, enkä silti uskalla olla minä. Sit vaan jotenkin jään jumittamaan esittämisen ja omana itsenä olemisen väliin enkä osaakkaan enää olla kukaan. Kuulostipa oudolta, mutta siltä se tuntuu. Enkäpysty osaa tehdä sille mitään. Tota käy aika usein, varmaan monta kertaa päivässä, muttei koskaan kännissä.
Välillä kestokänni kuulostaa ihan hyvältä idealta. Jos en jo kokemuksesta tietäis ettei se pidemmän päälle olekaan hyvä, varmasti kokeilisin.
Joo nyt lopetan ja yritän painua nukkumaan. Jos lähden jatkamaan tästä, istun samassa paikassa vielä aamullakin kirjottamassa.
Mullahan ei ole (enää) läheskään kaikkia epävakaan oireita, en tiedä saisinko edes diagnoosia enää. Oon muutenkin vähän kyseenalaistanut koko epävakaata mun kohdalla, koska mielialanvaihteluita lukuunottamatta kaikille oireille on jokin selkeä syy lapsuudessa/nuoruudessa, ja niitä käsittelemällä oireet vähenee heti. Ja mitä muistan ja mulle on kerrottu, oon ihan kakarasta asti vaihtanut mielentilaa tosi nopeasti ihan pikkujuttujenkin takia. Joko oon syntynyt epävakaana, tai sitten mä vaan oon tällänen. Mistä sitä tietää, ehkä olisin sen asian suhteen ihan samanlainen, vaikka mulla olisikin ollut "täydellinen" lapsuus.
Nyt mennään yliajattelumoodiin joten pieni aiheenvaihdos, jaksa nyt lähteä siihen rumbaan.
Oon miettinyt mun suhdetta ah niin rakkaaseen alkoholiin. Tai oikeestaan oon miettinyt sitä jo kauan sitten, mutten oo koskaan tainnut kirjoittaa siitä kunnolla, jotain pientä vaan. Yritän nyt välttää sitä yliajattelua, joten en nytkään ala kaivautumaan kovin syvälle.
Mähän oon joskus (alaikäsenä...) ollut juomiseen koukussa. Nykyäänkin lähtee aika helposti lapasesta, jos vaan viinaa on tarjolla tarpeeksi. En mä yksin kovin usein juo, ja on mulla lojuneet samat viinat joskus jääkaapissa kuukausia, ei se oo mikään ongelma että tulis juotua liian usein. Mutta se, että on pakko vetää överiksi (lähes) aina kun juo. Tiiän nykyään mistä se johtuu. Ei pelkästään siitä, että haluaa relata kunnolla, vaikka se aika painava syy onkin. Vaan aika paljon myös siitä, että haluan edes välillä olla ihan vaan minä. Kunnon kännissä tulee jätettyä kaikki roolit, silloin ei jaksa välittää paskaakaan siitä, mitä muut musta ajattelee, eikä sillon tule ylianalysoitua ihan kaikkea. Mut mun kohdalla se vaatii oikeasti tosi kovan kännin että ees vähennän ylianalysointia.
Oon ihan varma siitä, että ainakin vähentäisin överikännien vetämistä, jos uskaltaisin olla oma itteni muulloinkin. Oon vähän edistynyt sen asian kanssa tässä, mutta nyt on taas joku jumitusvaihe. Enkä todellakaan tiedä miten päästä tästä jumituksesta ohi. En mä enää kamalasti esitä mitään, siitä oon päässyt eroon melkein kokonaan. Oon vaan aika usein tosi tylsä (ei toi nyt oo oikee sana, mutten keksi parempaakaan), kun oon rajannut esittämisen pois vaihtoehdoista, enkä silti uskalla olla minä. Sit vaan jotenkin jään jumittamaan esittämisen ja omana itsenä olemisen väliin enkä osaakkaan enää olla kukaan. Kuulostipa oudolta, mutta siltä se tuntuu. Enkä
Välillä kestokänni kuulostaa ihan hyvältä idealta. Jos en jo kokemuksesta tietäis ettei se pidemmän päälle olekaan hyvä, varmasti kokeilisin.
Joo nyt lopetan ja yritän painua nukkumaan. Jos lähden jatkamaan tästä, istun samassa paikassa vielä aamullakin kirjottamassa.
tiistai 5. toukokuuta 2015
532: Kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.
Oho, taas viikko vierähtänyt kirjoittamatta. Ei tää vaan oo mulle enää yhtä tärkeetä kuin ennen. Tai tärkeetä edelleen, mut pärjään ilmankin enkä oo muutenkaan koneen vieressä yhtä paljon kuin ennen, ni ei tuu eksyttyä bloggeriinkaan jatkuvasti.
Vappu oli aika jees. Koiria, heppailua, kavereita ja kännäämistä. Lyltsin agilitykin tuli alotettua, en jaksanut kauheesti stressata siitäkään ja turhaan oisin stressanutkin, oli kivaa. Jatkossa saan olla kaks iltaa viikossa agihallilla. Siihen vielä päälle kouluviikonloput, talleilut, salikäynnit ja mitä millonkin, ni eiköhän tuu poistuttua kotoakin ihan riittävästi. Yritän vaan taas tasapainotella sen kanssa, mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa, se raja ei oo mulle vieläkään mitenkään selkeä. Kai se menee vähän voinninkin mukaan. Liikaa tekemistä vie yöunet ja lopulta romahduttaa kokonaan, mutta saman tekee myös liian vähä tekeminen. Ärsyttävää.
Alkoi vituttaa se työkkärin moka taas, kun maksoin laskuja. Mulla on rahaa, mutta ei sillä vuokraa makseta. Kävin vähän sossussa kitisemässä (ja nyt vasta tajusin, että mun ois kuulunu jännittää sitäkin), josko sieltä sais ees sen vuokran verran. Tekis mieli käydä kelassakin vähän valittamassa, mutta en taida jaksaa. Voisivat pistää vähän vauhtia sen mun valituksen käsittelyyn, ei oo kivaa kituuttaa ilman rahaa muitten mokaamisen takia. Argh.
Piuff, oon nukkunut liikaa (kerranki näinpäin), en oo taaskaan kykeneväinen tuottamaan järkevää tekstiä. Taidan valua tästä piirtämään, josko siihen pystyis keskittymään. Vaikka oikeestaan haluaisin napata kameran mukaan ja painua pihalle, jos vaan jaksaisin nousta ylös. Vaikeeta.
En ees tiedä mitä vittua mun elämässä taas tapahtuu.
Ainiin, raapustelin salaseenkin uutta taas.
Vappu oli aika jees. Koiria, heppailua, kavereita ja kännäämistä. Lyltsin agilitykin tuli alotettua, en jaksanut kauheesti stressata siitäkään ja turhaan oisin stressanutkin, oli kivaa. Jatkossa saan olla kaks iltaa viikossa agihallilla. Siihen vielä päälle kouluviikonloput, talleilut, salikäynnit ja mitä millonkin, ni eiköhän tuu poistuttua kotoakin ihan riittävästi. Yritän vaan taas tasapainotella sen kanssa, mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa, se raja ei oo mulle vieläkään mitenkään selkeä. Kai se menee vähän voinninkin mukaan. Liikaa tekemistä vie yöunet ja lopulta romahduttaa kokonaan, mutta saman tekee myös liian vähä tekeminen. Ärsyttävää.
Alkoi vituttaa se työkkärin moka taas, kun maksoin laskuja. Mulla on rahaa, mutta ei sillä vuokraa makseta. Kävin vähän sossussa kitisemässä (ja nyt vasta tajusin, että mun ois kuulunu jännittää sitäkin), josko sieltä sais ees sen vuokran verran. Tekis mieli käydä kelassakin vähän valittamassa, mutta en taida jaksaa. Voisivat pistää vähän vauhtia sen mun valituksen käsittelyyn, ei oo kivaa kituuttaa ilman rahaa muitten mokaamisen takia. Argh.
Piuff, oon nukkunut liikaa (kerranki näinpäin), en oo taaskaan kykeneväinen tuottamaan järkevää tekstiä. Taidan valua tästä piirtämään, josko siihen pystyis keskittymään. Vaikka oikeestaan haluaisin napata kameran mukaan ja painua pihalle, jos vaan jaksaisin nousta ylös. Vaikeeta.
En ees tiedä mitä vittua mun elämässä taas tapahtuu.
Ainiin, raapustelin salaseenkin uutta taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)