672.

Oon ihan helvetin väsyny tähän. Tulin viikko sitte takasin "kotiin", en siis kotona oo mut mun varastona toimivan läävän naapurissa kuitenki. Perjantaina pitää taaaaas lähtee takasin porukoille. Just ku tottu taas oleen täällä ja rupes saamaan jotain aikaseks ni koht pitääki taas lähtee. Sit oon siel ehkä viikon, sit ehin oleen täällä taas jonkun vajaa pari viikkoo ja pitää vittu taas mennä sinne tyyliin viikoks. Alkuperänen suunnitelma oli et oisin menny seuraavaks vast jouluna mut eläinlääkäriin kontrolliaika sinne, viikko sit lyltsi meni perus hammaskivenpoistoon mut siltä sit lähtiki hampaita veks ja pakko se on käydä tsekkaas et kaikki on parantunu niinku pitää. Vitun huono omatunto siitäki etten oo huomannu mitään eikä hajuukaan siitä kauanks se on ollu kipee. Vaik tiiän ettei hammasjutut useinkaan oireile ennen ku tilanne on ihan räjähtäny mut silti sellanen olo et ois pitäny huomaa ees jotain.

Haluis joskus olla ees hetken paikallaan jossain ilman et koko aika tietää et koht onki taas pidemmän aikaa jossain muualla. En oo saanu ees sitä koiran osteopaattiaikaa varattuu ku en vittu koskaan tiedä tarkkaan koska oon täällä ja sit on niin vitun vaikeeta puhelimes sanoo jos tarjotaan jotain aikaa mikä ei käy. Siit puhumattakaan et voisin muka ees miettii jotain polia, haha ei tällä tahdilla sinne pääse ikinä halus tai ei. Kavereitakaan nähny pitkään aikaan, ei ne enää kysy lenkeille ku en koskaan oo ollu täällä sillon ku ne on kysyny. Ja sit jotenki vaikeeta pitkän ajan jälkeen kysyy niitäkään. Tai yhtä kysyin mut tadaaaa sille sopis parhaiten sillon ku oon taas takas porukoilla.

Sit ei ees pysty oleen kotona ku ei pysty siivoon siellä mut täälläkään voi aina olla. Oispa ees kesä ni vois nukkuu autossa sillon ku ei oo muutakaan paikkaa. Mut ei ku piti tulla nää vitun pakkaset ja sit sen myötä lisästressii mm. siitä miten toi auto jaksaa käynnistyy pakkasella, kaikki talviajon ihanuudet ku toi on suoraan sanottuna vitun paska ajettava kesäkeleilläkin jos on vähänki urii tiessä. Ja sit tietty kaikki ääliöt liikenteessä, niit näkee joka kerta ku tota välii ajaa. Joskus vaan yks törttö, joskus kymmenen. Perjantaina pitäs uskaltaa tankkaamaanki jos en aikasemmin liiku autolla mihinkään, sil pitäs päästä viel tankille asti helposti mut pidemmälle ei uskalla lähtee. En ees tiedä jäätyyks tossa rottelossa tankkausläppä kiinni miten helposti, mut tuskin sitä muistan kattoo ennen ku vast siel tankkaamassa. Njoo, yks lisäaihe stressaa. En tie miks tankkaaminenki on niin kamalaa ku oon tehny sen niin monta kertaa aikasemminki eikä koskaan oo ollu mitään ongelmaa. Tai kerran se laite ei huolinu mun korttii mut sit en vaan tankannu, sillon olin fiksu enkä jättäny tankkaust mihinkään "nyt on viimeistään ihan pakko"-vaiheeseen.

Tekis vaan mieli paiskaa toi auto seisontaan mut sit stressaisin auton sijasta junailusta + siitä et porukat joutuis hakeen kaukaa asemalta aina eikä niillä oo koskaan ees aikaa mihinkään. Tai sit vois busseilla mut ainaki aikanaan tota välii ajo sellaset kuskit et huhhuh, ihme et pysyivät tiellä. Ja vitun pitkä vaihtoväli puolesvälissä matkaa. Sit ku on viel koira joka ei kestä kauheesti kylmää etenkään paikoillaan ni ei helvetissä, bussi ei käy.

Nyt ahistaa se et pitää pian lähtee porukoille. Sit porukoilla ahistaa se et pitää pian lähtee takas tänne. Jee.

Ain välil tuntuu siltä et ois helpompi vaan kuolla. Mut sit en haluu sitäkään ja seki vaihtoehto ahistaa. Mut ei yhtään sen enempää ku mikään muukaan vaihtoehto.

671.

Hassuja unia. Viime yön unessa laitoin vanhalle polin omahoitajalle viestiä ja se pyysi käymään. Unessa osasin jopa puhua sille ilman mun emmätiijä-vastausta :D Tosin esitin sille aluksi ja se luuli että olin mennyt sinne näyttämään miten hyvin mulla menee, sen jälkeen suutuin sille ja ilmoitin ettei todellakaan mene hyvin. Sit puhuttiin paljon mutten enää muista tarkalleen mistä ja se lupas auttaa mua hankkimaan uuden lähetteen sinne. Ei oo eka kerta kun nään jotain tonkaltasia unia.

On vähän ikävä sitä. Tai ei mitenkään vähän. Haluisin takas mut en jaksa enkä uskalla ku sinne ei voi vaan mennä vaan pitäs hommaa kaikki lähetteet ja muut enkä tiedä saisinko ees samaa omahoitajaa takasin. Oon aika varma et se on siellä kyl töissä edelleen. Sen kanssa ois vaan sata kertaa helpompaa ku jonkun uuden, vaikken tiedäkkään mitä se muistaa ja on asiat tässä välissä aika paljon muuttunutki. Mut se on kuitenki tuttu ja turvallinen ja sille uskaltas vähintään kirjottaa asiat just niinku ne on vaikkei pystyiskään sanoo ääneen. En koskaan tainnu saada sitä suuttuun vaik ois sillä aihetta ollu. Oli siel kyl muutki työntekijät kivoja, olin kai kaikkien kanssa tekemisissä ainaki jonkun verran.

Mut sit samaan aikaan hävettäs ihan helvetisti mennä sinne takas, oon kyllä täst tainnu kirjottaa ennenkin. Ehkä se on tavallaan vähän kammotuski et ne kaikki siellä tuntee mut, kaikki tietäs etten oo ekaa kertaa siellä ja et en pärjännytkään yksin vaik olin siitä joskus niin varma. Luulen kyl et neki oli. Mut tuntuis et oon jotenki pettymys niille kaikille ku kusin asiat uusiks vaikka kaiken piti ol hyvin.

Ja ku tiiän et ne ei antais mun vaan olla ja lojua kotona kaikki päivät vaan ne haluis aktivoida mua vielä enemmän ku työkkärin ämmät. Ja ku oon niin huono sanoon ei jos ne ehdottaa jotain mihin en pystyis. Jos en suostuis kuntouttavaan tai mihinkään ni sit alkas tuleen ehdotuksii kaikista ryhmistä. Joo oon ollu useemmassa ja ne oli ihan ok ja monista sai jotain apuakin, kaks oli kyl vaan ihan puhdasta ajantappoo mut hetkittäin ihan kivaa. Mut se niihin lähteminen oli aina jotain niin kamalaa etten haluu sitä enää. Mut sit toisaalta ne vois auttaa mua niin et pystyis tekeen niit koirahierontoja, mut ei nekään pysty taikoon mulle mitään paikkaa mis niitä vois tehdä.

Liian vaikeeta. Pyöritelly vaan välil päässä sitä et ois kiva jos ois joku täysin ulkopuolinen kelle vois ees yrittää puhuu. Sellanen et tietäs et se kuunteleminen on sen työtä ja et se saa siitä palkkaa ja et se istuis siellä samassa paikassa joka tapauksessa ni ei tuntuis siltä et tuhlaa kenenkään aikaa. Ja ku niit ei oikeen pysty kuormittaan samal tavalla ku jotain tosi läheistä pystyis ni ei tarttis miettii samal tavalla et onks joku juttu liian rankkaa toisen korville tai mitään.

Ehkä pelottaa vähän seki et ainaki sillon ku ekan kerran menin polille ni olo pahentu aika nopsaan ku joutu oikeesti käsitteleen niit asioita mitkä vaivas. Ku nykyään en oikeestaan kauheesti käsittele vaan koitan vaan unohtaa ja siirtää ajatukset muualle. Joo ei pitemmän päälle kauheen toimivaa aina (joskus kyllä) mut tavallaan paljon helpompaa.

En tiiä. En jaksas miettii ja tää poliajatuski on ollu mun päässä jo kaaauan mut usein oon vaan miettimättä sitä sen enempää.

670.

Mä en oikeen tiedä mitä täällä tapahtuu, mut en myöskään ihan tykkää siitä. Oon siis porukoilla käymässä ja tossa vieressä on sellanen pieni metsä mikä on ollu lapsesta asti mun turvapaikka. Mut ei se enää oo. Eka tuli korpit, sillee ihan kiva kun ne on yksiä mun suosikkilinnuista ollu aina mut ei ne kuulu tonne. Ei noin pieneen metsään eikä noin lähelle asutusta, ei se vaan oo niitten ympäristö. Sit kesällä siellä loikki peuroja, siel ei oo koskaan ennen ollu niitä. Ja viime viikolla ku olin siel pimeellä lenkillä tuli susi vastaan. En oo sen jälkeen uskaltanu sinne pimeellä. Ei sillä et itteni puolesta pelkäisin mut miksi mennä metsään jos siellä ei voi pitää koiria irti...

Muutenki kauheesti stressiä taas. En oikeen osaa nukkua, herään melkein joka yö neljältä siihen et on järkky huono olo ja tekis mieli vaan kiitää vessaan oksentaan. En tie miks. Vielki joka ilta tekis mieli viiltää. Pitäs tehä hirveesti kaikkea mut en jaksa enkä uskalla mitään.

Haluisin vaan kivan kämpän mis ois kiva asua ja mis pystyis samalla tekeen niit vitun koirahierontoja ettei tarttis tuhlata koko elämää siihen et vaan oottaa sitä ihmettä koska pystyis alottaan. Ku ei töihinkään mihinkään huolita, tai en oo pitkään aikaan jaksanu ees hakea ku kyl sen tietää ettei niistä mitään kuulu ni turha vaiva, eikä noit osa-aikasii hommia ees kauheesti oo. Enkä usko et musta ois mihinkään täyspäiväseen ainakaan nyt enkä oikeestaan ees haluu. Haluisin tehä jotain tällä vitun elämällä jos kert on joku pakko hengissä kituuttaa mut en pysty siihenkään. Tuhlaan vaan aikaa ja muitten tienaamia verorahoja eikä musta oo mihinkään muuhun.

669.

Toivon etten ois alottanu viiltelyä koskaan. Iski taas pari päivää sitten kamala himo viiltää (oon taas ollu jonkun aikaa ilman). Siis mä en varsinaisesti halunnut tehdä niin, mutta mulle tulee sellainen inha tunne iholle niihin kohtiin mihin oon viiltäny. Tai enimmäkseen vaan tohon ranteeseen, harvemmin jalkoihin vaik oon viiltäny niihin enemmän. Ei sitä oikeen pysty kuvailemaan, on vaan pakko vähintään raapia sitä rannetta että sais sen olon veks, tosin se raapiminen riittää auttaan vaan just siks ajaksi kun sitä tekee. Yks ilta tossa huomasin että jos sitä puristelee kynsillä riittävän kovaa ja riittävän laajalle alueelle, se tuntuu hetken samalta kuin se jos ois just viiltänyt. Ei pitkä helpotus, mut riitti siihen et pysty nukahtaan. Mut sillon oliki aika kauhee olo, yleensä ei tarvii mennä ihan niin pitkälle.

Joskus voi olla kuukausiakin niin ettei sitä tunnetta tule, tää on aika kausittaista. Nyt taas näemmä päivittäistä ja saa nähä kuinka pitkään tätä jatkuu. Pystyn ignooraamaan sen niin kauan ku mulla on tekemistä, mut nukkumaanmenot on pahimpia eikä aamut jää kovin kauas kakkoseksi. Ei oo kiva heti aamulla huomata et jahas tulossa on taas sellainen päivä et pitää raapia rannetta aina jos on tylsä hetki. Siitä tää on kans tosi vittumaista, et näin voi käydä sillonkin kun menee paremmin, se ei oo kauheesti sidoksissa siihen paljonko masentaa mut on kyl aika taitava aiheuttaan masennuksen sillonkin kun se ei oo valmiiksi pahana.

Oon kokeillu jääpalat, kylmän ja kuuman vaihtelut, kumilenkeillä napsuttelun, hakkaamisen, puristamisen, sen raapimisen, puremisen ja mitäköhän kaikkea muuta. Mut ei, se tunne vaan pysyy tossa ajan X eikä sille voi tehdä mitään. Paitsi viiltää mut ei sekään aina pitkäaikanen apu ole. Auttaa about sen aikaa kun se haava on auki. Joskus oon kokeillu jotain hieromista ja silittelyäkin mut en kyl koskaan kovin montaa sekuntia putkeen, mieluummin mä satutan itteäni siinä tilassa kun muutenki on kauhee vitutus päällä sen takia kun ei pysty vaikuttaan siihen mitenkään ja tuntuu niin hiton inhottavalta.

Vihaan tätä. Sit se lähtee tosta etenki iltasin aika helposti siihen et lähen syyllistään itteeni siitä et oon viillelly, sit alan miettiin sitä miten joudun elään noitten arpien kanssa ja niitä piilotellen koko loppuikäni, ja sit lopulta alan miettiin kaikkee mitä oon elämäni aikana mokannu ja sitä et niitten mokien takia mun on aika mahotonta enää saada sellasta elämää mistä joskus aikaan ennen masennusta haaveilin. Et oon ihan ite pilannu tän mun elämän. Ja sit vasta onkin paska fiilis ja tekee entistä enemmän mieli viiltää.

668.

Lueskelin vanhoja tekstejä mitä kirjoitin aikoinaan polikäyntien jälkeen. Kyllä mua aina hetkittäin houkuttaisi palata sinne takaisin. Mutta. Nyt mä muistan taas sen miten vaikeeta se mulle oli. Siis sain sieltä kyllä apua ja näin, mutta mulle se apu oli lähinnä se että mä tiesin että ne tutut ihmiset on siellä, se että oli pakko nähdä ihmisiä ja se että terpan kanssa sai hoidettua kauppa-asioita ja muita mihin ei yksin pystynyt. Kävin siellä kaksi vitun vuotta enkä oppinut puhumaan mistään vaikeemmista asioista sille. Vaikka luotin siihen kyllä täysin, vaikka se ymmärsi ja oli pelottavankin kärsivällinen mun kanssa. Mä pakenin silti jatkuvasti emmätiijän taa. Jossain vaiheessa olin kirjottanu et pystyin parina kertana vähän puhumaan mut sit olinki takas lähtöpisteessä. Samasta kerrasta olin kirjottanu et mulla oli terpalle joku teksti mukana mutten uskaltanu antaa sitä sille, en vaikka se huomas että mulla oli vielä jotain mielessä ja kysyi siitä.

"- Vieläkö sä mietit sanoisitko sen?
- Joo
- Olis tässä vielä hetki aikaa
- En mä pysty

Ja koko kotimatkan itkin."

Oon niin monta vuotta miettiny sitä miks tunteista yms. puhuminen on mulle niin vaikeeta. Ja mulla on ollu varmaan kymmeniä eri vaihtoehtoja, mut en sit tiedä onks niistä yksikään osunu oikeeseen. Tai kaikki varmaan osittain, mut mitään yksittäistä syytä en oo keksiny. Kai mä pelkään. Sitä et satutan (vaik tiedän et monesti satutan viel enemmän sillä et oon vaan hiljaa vaik pitäis puhuu), sitä et sanoisin jotain sellasta minkä takia mut jätettäs yksin, sitä mitä muut aattelee siitä et mulle jotkut muille mitättömältä tuntuvat asiat on ihan valtavan suuria. Sitä ettei sit kuitenkaan ymmärrettäis enkä uskaltais korjata ja sit toinen jäis johonki ihan väärään käsitykseen jostain tosi oleellisesta asiasta. Sitä et teen sen jotenkin väärin (miten sen voi tehdä väärin?). Oli miten oli, oon jo luovuttanu puhumisen suhteen enkä tiedä mitä hyötyä polista muka olis jos ei vieläkään pysty puhumaan mistään niistä asioista mistä pitäis.

Ehkä surullisinta tässä on se, et oon hukannu myös mun otteen kirjottamiseen. Ehkä ollu blogissakin havaittavissa, mut vielä vaikeempaa on yrittää kirjottaa kelle vaan viestiä jostain hankalasta aiheesta. Koitan vaan vältellä, väitän kaiken olevan ihan hyvin sellasillekin joille oon ennen uskaltanu kertoa paljonkin asioita. Nyt en enää uskalla laittaa ees viestiä ja sanoa et haluisin jutella. En haluu olla taakka, en haluu olla aina se joka ei pärjää yksin ja joka tarvii apua mut joka ei sit kuitenkaan osaa ees ottaa sitä vastaan.  


 Enkä jaksais enää olla itseni vanki. Omien pelkojeni vanki. en vaan jaksais.

667.

Haluaisin niin kovin vetää lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Harmi vaan mulla ei ole kumpaakaan, on vähän ikävä sitä aikaa kun molempia löytyi kotoa melkein aina ja sai pään sekaisin koska tahtoi. Niistä johtuneita päivistysreissuja ei kyllä ole ikävä, mutta turhia käyntejähän ne olikin aina jos en vetänyt mitään itsemurhatarkoituksessa. Kyllä mä rajani tiedän. Vaikka ei mua olisi tippaakaan haitannut jos olisikin käynyt vahinko ja lähtenyt henki pahan olon pakenemisen seurauksena. Ei mua haittaisi se nytkään, mutta ei täällä ole mitään hyödyllistä. Kossupullon pohjalla puoli senttiä, en jaksa vaivautua liikkumaan sen eteen, ei siitä saa mitään irti kuitenkaan.

Alkoholinkäyttö on ehkä vähän holtitonta ja liiallista nykyään, mutta ei mulla ole mitään syytä olla juomatta. Ja oon mä nyt kuitenkin vähintään pari päivää viikosta ilman mitään alkoholipitoista eikä se ole mikään ongelma. En mä koukussa ole, se vaan auttaa hetkeksi. Ja pahentaa seuraavan päivän mutta kestän sen jos sen ansiosta edes hetken on parempi.

Jalat on mustelmilla, mutta silti terä on houkuttanut jo useampana päivänä. Mut mulla ei oo laastaria eikä teippiä millä paikata itteeni sen jälkeen ni oon yrittäny hillitä ja ainakin toistaseks onnistunu siinä. Pitäs muistaa ostaa jotain jos joku päivä selviäis lähikauppaa pidemmälle.

Itkettää taas vaihteeks. En tiedä miks. Oon melkein koko päivän vaan maannu sängyssä sikiöasennossa itkemässä sitä miten en jaksa. Ei oo jaksanu edes ajatella mitään muuta, hokenu vaan sitä yhtä ja samaa lausetta. Kävin sentään koirien kanssa parin tunnin metsälenkin mut ei sekään auttanu mitään. No, ainaki koirilla oli kivaa. Haluis pystyä nauttimaan niitten ilosta vielä kun voi, mutten jaksa sitäkään. Lähinnä alkaa itkettää lisää aina kun tajuntaan iskee se, etten tiedä kauanko ne enää on mulla.

666.

Se tunne kun illalla on ihan järkyttävän väsymys ja kiva päänsärkykin väsymyksen takia, mutta silti pyörii sängyssä monta tuntia ennen kuin onnistuu nukahtamaan. Ja se toinen tunne, kun lyhyistä yöunista huolimatta onnistuu kerrankin repimään itsensä sängystä ylös riittävän aikaisin soittaakseen tärkeän puhelun jota ei voi hoitaa kuin aamulla, yrittää soittaa useamman kerran tunnin sisään mutta sieltä ei vastata. Turhaan heräsin saatana. Nyt yritän arpoa luovutanko ja painunko takaisin nukkumaan vai yritänkö sinnitellä hereillä iltaan asti siinä toivossa et onnistuis nukahtaan aikasin. Mut eilisen perusteella hereillä pysyminen ois kyllä aika turhaa. Päivisin on paljon helpompi nukahtaa.

Yks yö lenkillä ollessa känninen tuli rapsuttamaan koiria. Känninen ja vieras mies eli yks pahimmista mahdollisista vaihtoehdoista. Mut siitä huolimatta et olin koko sen ajan kauheessa hälytystilassa ja vahdin sen liikkeitä tarkkaan, meinasin takertua siihenkin. Mut ihminen joka puhui mulle ja huomas mun olemassaolon. En tie huomasko se et oli muutenkin pienet paniikit päällä, yritin kyl parhaani mukaan näyttää siltä et kaikki ois ok mut matkaa jatkaessa se selitti koirille miten niiden pitää pitää musta huolta. Jäi hetkeks vaivaamaan. Oli muutenki hiton vaikeeta lähtee meneen siitä. Ennen oon ollu lähinnä helpottunu ku on päässy kännisistä eroon jos on erehtyny päästään ne koskeen koiriin mut nyt vaan ahisti se et jäi taas yksin.

Muutenki kotiin lähteminen on aina niin helvetin hankalaa, oli sit missä tahansa. Paitsi kauppaa ei lasketa se on viel pahempi ku koti. Joskus tänne oli kiva tulla mut nyt lähinnä vihaan tätä kämppää ja viel enemmän vihaan tätä oloa mikä mulla on aina täällä. Mut ei voi mitään ku ei eroonkaan pääse, pakko vaan jotenki kestää. Viel vähän aikaa.

Tiiän sentään jo mihin voin lykkää koirat. Pitäs selvii viel yhestä käynnistä porukoilla ja lyltsin lekurikäynnistä, sen aikaa ne joutuu viel sietämään mua. Vaik ois niitten varmaan nytki jo parempi jossain muualla mut en uskalla viedä niit suht vieraalle tyypille jos ne ei oo täysin kunnossa. Ku ei ihmisiin voi luottaa eikä siihen et ne tekis mitä ne lupaa ni pakko hoitaa kaikki eka itte.

665.

Ja näin mä taas huomaan miten yölliset lenkit alkaa suuntautumaan rautatien suuntaan. Miten mä taas löysin itseni radan vierestä istumasta ja tuijottamasta tyhjyyteen. Öisin menee ihan liian vähän junia. Jos niitä menis enemmän vois vasta siellä päättää mitä tekee. Aina tulis seuraava mahdollisuus. Nyt tuli vaan kylmä. Ei ehtiny tuleen toista mahollisuutta ennen sitä. Mut ehkä niitä vielä tulee. Ei vaan tänään.

Oon vaan niin kyllästynyt siihen miten onnistun aina pilaamaan kaiken. Jos mulla joskus onki jotain hyvää mun elämässä ni ajan sen hyvän kyllä pois tavalla tai toisella ellei se häivy itekseen. Ja mitä enemmän yritän pitää kiinni sen kauemmas kaikki vaan katoo. Enkä voi tehdä yhtään mitään muuta ku kattoa miten menetän kaiken. Taas kerran.

Oon useemman kerran täs vuosien aikana uskonu et täst elämästä vois vielä tulla jotain. Viimeks keväällä ja kesällä. Piti olla mun vika kokonaan vapaa kesä, piti reissata paljon, viettää aikaa rakkaimpien ihmisten kanssa, käydä uusissa paikoissa ja kokeilla uusii juttuja et sit niitten muistojen voimilla jaksais alkaa tekeen jotain sen eteen et sais töitä. Mut ei, muutaman yön nukuin autossa, telttaretkille en päässy ku en saanu seuraa millon mistäkin syystä enkä uskalla nukkuu teltassa yksin. Oli monet reissut suunniteltu mut kaikki peruuntu. Ja sit oli niin helvetin kuumaki ettei oikeen ees jaksanu tehä mitään. Ja sit loppukesästä kaikki vikatki asiat hajos, en oo nukkunu yhtään yötä kunnolla heinäkuun jälkeen, menetin kaikki tärkeimmät asiat mun elämässä, menetin kaiken sen avun mitä mulle oli luvattu ja mitä olisin tarvinnu et mulla ois ollu ees joku mahis saada itteni työllistettyy.

Ei sitä kesällä aatellu et syksyllä oon taas vaan oottamassa sitä hetkee et kuolen. Ku kaiken piti olla hyvin. Mut joskus jonkun muun tekemä valinta voi tuhoo kaiken sen mitä on ite halunnu eniten ikinä. Enkä haluu sillee syyllistää (okei tavallaan haluan ja ihan helvetisti koska oli se nyt ihan saatanan itsekästä ja mua vituttaa et sen takia kaikki suunnitelmat meni paskaks), ei kellään muulla oo mitään vastuuta mun hyvinvoinnista ku mulla itelläni. Mut siltä se tuntuu et sillä valinnalla multa vietiin kaikki. Ja mä en vaan pääse siitä yli vaik tekisin mitä. Enkä jaksa elää tän tuskan kanssa enää. En jaksa sitä et mun pitäis taas alottaa kaikki alusta ja tällä kertaa viel yksinäisempänä ku koskaan. En mä uskalla. Eikä enää ees kiinnosta. Tien etten pysty siihen yksin mut en enää uskalla luottaa siihen et kukaan sellanenkaan pysyis joka ois luvannu auttaa ja pysyy. Ku ei ihmisiin vaan voi luottaa. Oon ihan tarpeeks monta kertaa tehny sen mokan ja joka kerta oon joutunu kärsimään sen takia.

Tarviin aika paljon omaa tilaa ja aikaa. Mut tarviin myös ihmisii mun ympärille. Jos en nää ihmisii useempana päivänä viikossa ni alkaa aika villi alamäki aika nopeesti, oon huomannu sen niin monta kertaa. Lääkkeet ei tähän auta, ei oo mitään sellasta pilleriä joka taikois mulle ystäviä. Poli ei auta, ei ne siellä pysty ikinä korvaamaan mitään ystäväsuhdetta eikä se oo niitten tarkotuskaan. Muut ihmiset ei auta koska noh, en enää anna niitten auttaa, en uskalla tutustuu uusiin ihmisiin enkä haluu päästää ketään tuttuakaan enää liian lähelle. Satuttanu ihan tarpeeks monta kertaa enkä uskalla enää ottaa sitä riskiä. Ni en vaan nää enää mitään mahista siihen et voisin koskaan olla onnellinen tai ees jotenkuten tyytyväinen. Eikä mulla oo enää mitään mahollisuutta saada niitä asioita mitä oon aina halunnu eniten. Siks mä oon valinnu kuoleman.

Sori sekava teksti, en aio lukee mitä kirjotin ja kirjotin vaan sitä mitä mieleen sattu tulemaan ilman et pääs liikku mitään.

664.

Pakko kuolla. Ei oo enää mitään muuta vaihtoehtoo. Ei tästä saa enää elämisen arvosta mitenkään. Yritin siivookki mut voimat loppu parin roskan jälkeen. Mut ahistaa tää saatanan paskanen kämppä. Vihaan tätä muutenki mut täst on mahoton päästä eroon niin kauan ku ei pysty siivoon.

Oon erakoitunu sen verran pahasti et lähikauppaki alkaa oleen liian vaikee. Loppuu koht tää lihominen ku ei pysty enää hakeen mitään ruokaa mistään. Pitäny ikuisuus tilaa koirillekki ruokaa mut ne pitäs hakee autolla enkä uskalla ku en oo pitkään aikaan käyny siel puolla kaupunkii.

Jos onnistun nukkuun ni kattelen vaan unii mis joko kuolen ite tai sit joku mun vierestä kuolee. Unirytmi ihan päin persettä mikä vie vikatki mahikset hoitaa ees ne pakolliset asiat ku ei koskaan oo hereillä siihen aikaan ku ne pitäs hoitaa.

Oon vitun kyllästyny tähän jatkuvaan itkemiseenki. Koskaan pääse lähteen ees lenkille ilman et pitää vetää joku itkukohtaus eka. Kotona olles en mitään muuta teekkään.

Vihaan itteeni. Ihan oikein mulle et joudun kuoleen pois.

663.

Ärsyttää. Tänään oli pitkästä aikaa lenkillä sellanen olo et ois tehny mieli juosta. Mut syke on taivaissa jo reippaasta kävelystä ni ei oikeen uskalla. En tie johtuuko se tosta vitun selästä, ku joudun hengittään tosi pinnallisesti koko ajan tai alkaa sattuu, raudanpuutteesta vai jostain muusta. Samaan aikaan taas toivon ja pelkään et on tyyliin sydämessä jotain, ei kyllä yhtään haittais jos ois joku vakava vika ja kuolis sen takia pois ni säästyis itsarin vaivalta. Oli mikä syy tahansa ni mulla ei oo kauheesti mahiksia vaikuttaa siihen. Rautaa vedän purkista mut tien et sillä kestää ikuisuus ennen ku se alkaa vaikuttaa. Yläselälle on vaikee tehä mitään ite, jotain pallopyörittelyä vaan ja sen parempaan en sen suhteen pysty. Aattelin et oisin menny testaan osteopatiaa tai jotain nyt ku ois siihen rahaa mut ihan oikeesti jos en uskalla yksin ees kauppaan. Parempi etten ees yritä, tulis vaan entistä pahempi mieli jos sais jotenki ajan varattuu ja sit ei pystyis kuitenkaan meneen sinne.

Ollu kauhee nälkäki jatkuvasti jo monta päivää. Koht painan jonkun 200kg. Hyi helvetti oikeesti noita mun syömisiä mut en jaksa tehä asialle mitään. On aina ees hetken jotain tekemistä ku syö jotain vähän väliä.

Joko tää "elämä" vois kohta loppuu. Oon niin vitun kyllästyny tähän paskaan. Tänäänki vaan itkeny ja syöny vuorotellen ja sit raahautunu mettään ja kävelly niin pitkään ettei enää jaksanu ja sit itkeny seuraavaks sitä et oli pakko lähtee laahustaan takas kotiin. Ihan normipäivä.

662.

Vihaan itteeni. Sitä miten kerta toisensa jälkeen meen siihen samaan ansaan, vaik miten oikeesti tietäsin et asiat ei tuu meneen niin ku on suunnitellu. Vaik sitä hokis itelleen kuin monta kertaa et ei saa odottaa liikaa ja et muistaa ettei muihin saa luottaa ni silti joku osa päästä on sillee hähähäää luotat kuitenki ja tuut taas pettyyn.

Pysyn vaan mun masennusluolassa enkä enää ees harkitte sitä et sopisin kenenkään kanssa ikinä mitään tai suunnittelisin mitään yksinänikään. Jos sovin muitten kanssa ni ne peruu joka tapauksessa, jos suunnittelen itteni kanssa ni vähintään sotken unirytmin niin et menee suunnitelmat perseelleen. Asiat on ollu näin jo ihan helvetin pitkään mut silti mä aina meen ja takerrun niihin mahiksiin et pääsis ees hetkeksi muualle. Pitäs alkaa vittu päähän uppoomaan et sattuu vaan enemmän jos menee ajatteleen niin.

Mut hei ennakoin sentään vähän ja koukkasin päivällä siiderihyllyn kautta ja nyt saan vetää vitutuskännit. Ja koirat saa liikkua suht normaalisti taas molemmat ni pääs ennen kännejä sentään käymään mettässä vähän rauhottuus. Valosalla ois ollu kivempi mut koko valosan ajan odotin ihmettä ni piti sit tyytyy pimeeseen. Viikonloppuki pitää tyytyy pimeeseen ku seuraavat kaks päivää siel on valosaan aikaan kauheesti porukkaa. Arkisin puolenpv maissa saa olla aika itekseen onneks, jos ens viikolla pääsis pitkästä aikaa valosalla sinne ees hetkeks. Siel saa ajatukset sentään hetkeks irti täst paskasta ja kuolemasta.

661.

En pysty tähän enää. Piti käydä tänään prismalla mutten uskaltanu yksin. Mikä vittu siinä on ettei pysty käymään ees kaupassa enää. Mitä pidempään on yksin sitä vaikeemmaks kaikki menee. Huomenna meen kiertään pari apteekkia ja alkon. Pakko pystyy siihen.

Tää yksinäisyys tappaa mut. Mut ei kai sillä oo mitään väliä. Parempi näin ni kukaan ei ainakaan jää itkeen perään. Kukaan ei varmaan ees huomaa mitään.

660.

Ei oo ollu mitään kirjotettavaa. Eikä oikeestaan oo nytkään. Samaa paskaa päivästä toiseen vaan.

Yksinäisyys on kaikista pahinta. Mut en enää osaa enkä uskalla tutustuu uusiin ihmisiin. Koirapiirituttuja en osaa pyytää muualle ku koirajuttuihin mut koirat saikkuilee edelleen ajan X ni en voi pyytää niitäkään. Tai ne olikin ainoot joita saattaa ehkä joskus kiinnostaa nähä. Ehkä niilläki on jo paremmat uudet lenkkiseuralaiset. Kyl mä ymmärrän miksei ketään kiinnosta nähä mua koskaan, en mä itekkään ois itteni seurassa jos ei ois pakko. Vihaan itteeni niin paljon etten voi syyttää ketään muuta siitä et neki vihaa mua.

Kaikki hyvät asiat elämästä on kadonnu jonnekin. Eikä mulla oo enää mitään mahista saada niitä takas. Oon pilannu kaiken. Miks pitää olla näin vitun idiootti.

659.

Alkaa oleen voimat aika loppu. Tässä mun jokainen päivä tiivistettynä: herään pari kertaa aamulla mutta jatkan unia, puolenpäivän maissa vihdoin heräilen kunnolla. Sit itken sitä et piti taas herätä ja et taas on uus päivä eessä mistä pitäis selvii. Koirat tulee rapsutettavaks ja kasaan itteni ku on pakko lähtee käyttään niitä ulkona. Ulkovaatteita pukiessa hajoon uusiks ku en vaan jaksais. Taas rapsuttelen koiria ja koitan kasaa itteni, en kehtaa mennä rappuun itkeneen näkösenä. Laahustetaan joku lenkki, sisälle tullessa rupee viimeistään rapussa itkettään se miten joutuu tuleen takas kotiin yksinään. Ovi äkkii perässä kiinni ennen ku hajoon, ulkokamppeet pois ja takas sänkyyn koomaamaan. Taas koitan kasaa itteni et pystyis syömään ees vähän jotain. Sen jälkeen istun tässä koneen vieressä ajan X ja yritän vaan keksiä koko ajan jotain tekemistä etten taas hajois ja et pystyis unohtaan ahistuksen ees hetkeksi.

Joskus illalla hajoon taas sitä et pitää jaksaa käyttää koirat ulkona ja yritän raahautuu pidemmän lenkin, ihan aina en jaksa ku en saa siitäkään enää mitään irti. Välil saatan olla jopa niin villi et treenataan muutama minuutti jotain, mut jossain vaiheessa alkaa ärsyttää ni lopetetaanki aika nopeesti aina. En tie mihin mun kärsivällisyys on menny. Taas lenkin jälkeen äkkii ovi kiinni ettei naapurit nää ku hajoon, ja takas koneelle koomaamaan. Ehkä lisää ruokaa jos jaksaa ja koirien ruoka kanssa johonki väliin. Tän jälkeen koitan usein mennä nukkuun mut en nukahda vaan alkaa taas hajottaa ja luovutan ja avaan koneen takas. Hipsitään joskus yöllä 2-3 aikaan joku lenkki, taas hajoon ennen ja jälkeen. Sit ehkä jossain kohtaa pystyy nukahtaan, joskus valvon aamuun asti.

Sillon ku hajottaa liikaa pahoinpitelen itteeni mut ei se oikeestaan mitään auta. Mut ei siitä oo mitään haittaakaan ja saan sentään purettua vähän vihaa itteeni siinä samalla. Jos pitää käydä kaupassa tai jossain ni hajoon toki taas ennen ja jälkeen ja käyn siellä mahd. nopeesti hirveissä ahistuksissa. Ja sit hajoomisiin mahtuu aina niitä hetkiä ku ei pysty ajatteleen mitään muuta ku sitä et haluaa kuolla. Se on tavallaan vähän pelottavaakin.

En tiiä miten tätä pitäs muka pitää jotenki elämisen arvosena. Mut hei selkä on sentään parempi. Ainoo vaan et nyt ne pahimmat jumit on yläselässä mikä taas aiheuttaa sen, et jo hengästyn vähänki alkaa heti rintaan pistää. Et ei harrasteta mitään juoksulenkkejä, ei kyl oo tehny mielikään. Ei vaan jaksa.

658.

En ymmärrä miks ihan kaiken pitää mennä pieleen. Se et koira kipeyty melkein heti ku kelit ois vihdoin sallinu canicrossin joka on yks ainoista asioista jotka auttaa tähän oloon. Ei sitä voi laittaa vetämään viel ainakaan pariin viikkoon, ei välttämättä ens kuussa ollenkaan. Mun tuurilla sen jälkeen on sit jo sen verran jäätikköistä ettei sen takia voi ja tän vuoden treenit meni sit siinä. Se et alotin samaisen koiran kanssa yhen nettivalmennuksen joka alko tottakai samana vitun päivänä kun se kipeyty. Tänään käytiin ekaa kertaa treenaamassa sen takia ku piti ottaa pari videota sinne kurssille, mut arvatkaa vaan alkoks kunnon kaatosade just ku olin päässy kuvauspaikalle ja saanu kaiken valmiiks, ja sen lisäks toi koira onnistu rehaamaan itteensä taas vähän kipeemmäks. Jäi harvinaisen paska fiilis siitäki treenistä sitten. Itkien sit raahauduin kotiin. Mietin saiskohan sen treenipaikan myytyy tai annettuu jollekki joka jaksas ja pystyis treenaa.

Ihmisiiki on pitäny nähä muutaman päivänä mut kaikki on perunu. No oon sen takia sentää käyny suihkussa pari kertaa, mut samalla sit tuhlannu vikatki puhtaat vaatteet. Pitäs pestä pyykkiä mut en jaksa. Enkä haluu kuunnella mun melupyykkikonetta, etenkään ku aina kuvittelen et se hajoo kesken kaiken ja valuttaa vedet lattialle tai syttyy palamaan ja kauhee stressi siitä koko sen ajan ku se käy. Onneks on pikaohjelma mut seki on liian hidas mulle. Ei käsinkää jaksas pestä vai mökillä siihen tottuki. Toisaalt mitä mä puhtailla vaatteilla yksinäni ees teen.

Varmaan siirryn kirjottaan enemmän salasen blogin puolelle. Tulee huono omatunto siitä et huolestutan muita näillä teksteillä, ni parempi kirjottaa paikkaan mistä kukaan ei niitä lue. Enköhän jotain tännekki blogiin keksi mut ei tarvii ihmetellä jos kirjotan harvemmin.

Ainii, jotain hyvääki. Kela makso mulle vihdoin mun pitkän karenssin aikaset työmarkkinatuet. Ei tarviikkaan ottaa mitään pikavippejä ainakaan ihan heti. Mut en mä yksin haluu uskalla mihinkään reissuun lähteä vaik nyt oiski siihen varaa. Äh. Mut onpahan tarpeeks rahaa siihen asti et kuolee pois, ei tarvii siitä murehtii.

657.

Viinaa ja pillereitä pitkästä aikaa. Vähän ollu ikävä tätä. Juon tasan siihen asti et sammun ku pillerit loppu jo, toivottavast ne alkas vaikuttaa pian. Ikävä kyllä tiedän et näillä ei pääse hengestään kovin helposti, mut jos ois ees hetki ilman ahdistusta ja toivottavasti pitkät unet ni se riittää toistaseks. Ei kiinnosta tää elämä eikä haittais yhtään vaik kuolisinki. Harmi ku on noi koirat. Tosin lyltsille on todennäkösesti uus leikkikaveri vihdoin tiedossa (se ei oo varmaan pariin kuukauteen saanu leikkiseuraa raukka) ja vähän vaikuttaa siltä et se vois olla sen uus koti samalla. Pitäkää peukkuja, lyltsi ansaitsis vihdoin kaverin joka pysyis sen elämässä.

Nää kaikki mun vanhat pahat tavat tuntuu jotenki niin turvallisilta. Ku ei oo enää mitään muuta mistä vois hakea turvaa. Vaik tiedän et nää on kaikkea muuta kun sitä. Mut niin tuttua ja rauhottavaa. Jos mä rikon itteni ni mitä väliä sillä on, kuolen kuitenki pian. Jos mun kroppa ei kestä mun sekoiluita ni ei haittaa yhtään. Oon tänäänki vaan itkeny koko päivän mut rauhotuin heti ku löysin noi lääkkeet ja annoin itelleni luvan ottaa ne.

Tiettekö, keksin muuten just yhen positiivisen asian täst kaupungista. Täällä on useampi apteekki. Mä saisin tappavan määrän lääkkeitä yhdellä reissulla. Pikkupaikassa se ei ikinä onnistuis. Sit pitää vielä muistaa miten ne pitää ottaa ettei oksenna kaikkea ulos tmv, mut onneks oon suunnitellu kaiken jo vuosia sitten enkä oo unohtanu. Vaik se junan alle hyppääminen ois kyl halvempi ja riskittömämpi. Mut lääkkeitten kans ei tarttis lähtee pos kotoa eikä tarttis pelätäet joku näkee.

Nyt ei kykene kirjottaan enempää.

656.

Tänään mä en nouse sängystä muuta ku kusettaan koirat. Tuli sellanen fiilis heti aamulla ku heräsin. Harvinaisen paska yö takana, kivat painajaiset siitä miten kaikki hylkäs. Lopulta en sit uskaltanu nukkuu enää enempää, mut hei kerranki olin aamulla aikasin hereillä.

En tiiä koska kaikki muuttu taas tälläseks. Mä vaan tapan aikaa siihen asti et voin tappaa itteni. En ees yritä tehdä mitään ku ei mikään muutu kuitenkaan. Mitä enemmän mä haluun jotain sitä varmemmin kaikki menee päin helvettiä. Kaikille paljon parempi et vaan eristäydyn ja kuolen pois. Oisin tehny sen jo jos toi vitun koira ei ois päättäny tulla noin kipeeks. Onneks voi ottaa lainaa mil hoidattaa sen kuntoon ku en oo täällä sit enää ku niitä aletaan periin takas. Mietin et vois tehä ees yhen kunnon reissun viel tänä vuonna ja niillä samoilla lainarahoilla vuokraa jonkun mökin jostain. Tarttis aina nukkuu autossa, ei siel enää näillä keleillä ees pystyis. Sit vois hommaa jotain millä sais pään sekasin, tai jos ei sekasin ni ainaki ajan kulumaan nopeempaa.

Vihaan tätä elämää mut viel enemmän vihaan itteeni. Tekis mieli viiltää, eikä vaan kerran. En mä sitäkään enää iteltäni kiellä, ei niitä jälkiä tarvii kauaa enää piilotella. Mut oon siihenki liian nössö nykyään, en vaan uskalla viiltää niin syvälle ku ennen. Mikä vittu siinäki on ongelmana taas. No ehkä se rupee sujumaan ku treenaa tarpeeks. En mä sillonkaan uskaltanu syvälle ku ekan kerran alotin.

655.

Viime yönä nukahdin joskus kolmen jälkeen. Kuudelta heräsin ahdistukseen ja älyttömän huonoon oloon. Lopulta sit taas vaiheeksi löysin itteni peiton alta tärisemästä. En tiiä mistä se tuli, oon nukkunu täällä ihan ok aina kun selkä on sen sallinu. No sain sen jälkeen uudestaan nukahettuu mut aamun kattelinki sit painajaisia.

Tää päivä oli suht ok. Mut tadaa, se ei riitä et mulla on selkä paskana vaan koirallaki on. En haluis kattoo sitä noin kipeenä mut en pysty tällee keskellä yötä taikomaan sille kipulääkkeitä mistään. Enkä tajuu mistä vitusta se on voinu kipeytyä kun ei se oo tehny mitään normaalista poikkeevaa. Illalla se ei vaan hypänny saunan lauteille ite niinku se yleensä tekee (ilman sitä on mahdotonta livistää saunaan, joku tykkää lämpimästä), vaikka se oli just muutama minuutti aikasemmin liikkunu ihan hyvin ja normaalisti pienen rennon lenkin. Nyt se ei hyppää enää ees sänkyyn ja on tollanen passiivinen muutenkin. Joo se paranee tosta ja todennäkösesti ilman lekuria ku mulla on kipulääkeresepti sille jossain ja tien miten toi hoidetaan, tuttu vaiva sille mut silti. Ja miten mä voin ikinä kuvitella et voisin hieroo koirii työkseni ku en osaa pitää ees omia kunnossa..?

Koska tää paska loppuu. Pakko hoitaa toi kuntoon ennen ku voin kuolla vittu. En mä sitä kipeenä voi muitten hoidettavaks jättää.

Ja niin, tosi yllättävää et tuun valvoon tän yön. Ku huomenna pitäs taas ajaa pidempi matka heti aamulla ja mähän en niitä osaa tehä ku valvoneena ja väsyneenä, aina on joku juttu miksei saa nukuttuu. Niinku en vihais ajamista ihan tarpeeks muutenki.

654.

Mä en kestä enää. En jaksa enkä ees haluu jaksaa. Oon nyt jumissa porukoilla tän helvetin selän takia, lyhyenki istumisen jälkeen alkaa sattua ni kolmen tunnin ajomatka ei just nyt oikeen houkuta. Ihan viimeistään maanantaina pakko mennä kotiin et ehtii hakemaan paketin, vittuuko piti sekin mennä sit tilaamaan niin et nyt tulee kauhee kiire hakea se. Mut tulipahan nettishoppailtua koirakamaa ja tällä kertaa en ostanu mitään ylimäärästä, jee. Tai en kyl enää muista mitä tilasin et saattaa sieltä jotain ylläreitä löytyä. Onneks koirat ei valita.

Täällä ollessa ei saa kuolla. Mut kotona saa sit ku joskus pääsisin sinne asti. Alkaa riittää tää paska. Aamusin saa herätä järkkyyn ahistukseen ja joka aamu eka ajatus on se et haluu kuolla. Sit pitää jotenki saada ittensä pakotettua sängystä ylös ja lenkittään piskit. Sit voi taas koomaa ahistuksen kanssa sängyssä siihen asti et pitää lenkittää piskit uudelleen et pääsee taas takasin sänkyyn koomaamaan. On ihan huikeeta tää mun elämä. Sais loppua jo.

653.

Tuntui vähän haikeelta lukita mökin ja piharakennusten ovia viimeistä kertaa. Mut pakko se on myöntää et kesä alkaa olemaan ohi. Koko kesän vieressä asuneet kurjetkin lähti tänään pois. Viime yön makasin ikkunan vieressä tuijottamassa tähtiä ja itkemässä, näin pitkästä aikaa tähdenlennonkin. Hetken myös erehdyin kuvittelemaan etten sittenkään haluais kuolla, mutta sen typerän ajatuksen pyyhin aika nopeesti mielestä pois. Ei mulla oo mitään mahista selvitä talvesta ku oon jo nyt näin paskassa kunnossa.

Harmittaa et mun vika kesä oli niin paska. Oli kiva et sai olla mökillä melkein koko kesän, mut se ei ollu kiva ettei hellepaskojen takia jaksanu tehä mitään. Vaeltaanki oisin halunnu kunnolla, mut ku oon niin nössö etten uskalla nukkuu vieraassa paikassa teltassa yksin eikä saanu seuraa ni ei sit tullu reissattuukaan paljoo. Muutama yö autossa tais olla koko kesän retkeilyt, jee. En tie oisko uskaltanu lähtee viel johonki jos ei ois ollu nii helvetin kuuma. Tuskin. Vieraas paikassa yksin ajaminen on melkein yhtä kamalaa ku yksin teltassa nukkuminen. Etenki tol nykysellä autolla joka on viel epäluotettavampi ku vanha romu oli. Vituttaa et menin talvella tuhlaan rahaa kunnon rinkkaan ku sen ainoo käyttö on ollu kuskaa tavaroita autoon ja autosta pois just mökillä ja porukoilla käydessä. Hyvin käytettyä rahaa, niinku se vanha halpis ei ois kyenny tohon myös. Mut joku saa siitä viel hyvän rinkan, pitäski pistää myyntiin.

Äh, oli paljon muutaki kirjotettavaa mut unohdin ne jo.

652.

Vihaan tätä vitun elämää. Ensin oli alaselkä kipee, sit kun se vihdoin alkoi olla paremmassa kunnossa ni koko viikonlopun saiki tapella yläselän kanssa. Sen lisäks mulla on ollu nyt muutaman päivän imusolmukkeet toiselta puolelta kaulaa kivan turvoksissa ja kauhee stressi siitä mikä ne nyt on turvottanu. Mut lääkäriin en mee. En pysty. Ja sit ku ei tiedä paljonks nyt uskaltaa liikkuu, ni arvatkaa oonko päässy mettään ollenkaan ja kuinka paljon se viel pahentaa oloa tän kaiken muun paskan lisäksi. Valvoin koko viime yönki vaan itkemässä, aamulla ja päivällä sai sentään vähän nukuttuu et tuli sit viimisetki unirytmin jämät kustua ihan huolella mut ei kai sillä mitään väliä oo.

Ja ärsyttää, lyltsi on porukoilla hoidossa ja piti sen ollessa siellä käydä ton aktiivisemman ja sosiaalisemman tyypin kanssa moikkailemassa sen kavereita. Mut ehei, se ei oo päässy leikkimään yhdenkään toisen koiran kanssa kertaakaan tässä kuussa ja se kyllä näkyy siitä. Mut mä en jaksa nähdä ketään. Ni se joutuu sit vaan kärsimään siitä et sen omistaja on tällänen paska.

Joko saa kuolla. En jaksa tätä enää.

651.

Harvinaisen paska päivä. Kamala ahdistus aamusta asti eikä oo vieläkään helpottanu yhtään. Haluis vaan kuolla pois nyt heti jos tää on tällästä jatkossakin. Pystyin sentään kaupassa käymään mut unohin melkein kaiken mitä piti ostaa. Ylihuomenna seuraavan kerran ja sekin ajatus ahdistaa jo nyt.

Oon melkein joka päivä ollu kolmisen tuntia metsässä kävelemässä ja joskus ihan vaan istuskellut siellä. Mä en tiedä onko se liikunta, luonto, koneella istumisen väheneminen vai mikä, mut yllättävän paljon se vaikuttaa vointiin. Tai ehkä se on se, et kävellessä toi hemmetin selkä ei satu koko aikaa. Metässä ollessa on melkein aina ihan hyvä olla, kotona aika kamalaa edelleen mut veikkaan että mm noi nukkumiset on aika pitkälti kunnon lenkkien ansiota. Tänään en nimittäin käynyt metässä, pakko levätä välillä sanoo jalat, eikä tunnu yhtään siltä että ois mitään mahista nukkua. Tai löysin itseasiassa tänään muutaman vanhan mirtazapiinin, niissä on vaan päiväys 2015 ni mahtaakohan olla yhtään tehoa jäljellä. Toivottavasti ois.

Onneks en oo talvella enää täällä, sillon noi mettässä istuskelut ei enää onnistuis. Eikä mulla oo mitään muutakaan mikä auttais tähän oloon ees hetken.

Paastosta ei oo tullu mitään, mun kroppa ei tosiaankaan enää kestä sitä. Tai sit mun itsekuri on kadonnut enkä vaan osaa yrittää tarpeeksi enää. Etenki tänään kaikki syömiset kusi kun ei ollu muutakaan tekemistä ku syödä. Mut huomenna mennään taas niin vähällä ku mahollista.

650.

Oon oppinu nukkumaan. Jotenkin. Ei ole mikään ihanne kyetä nukahtamaan vasta kolmen aikaan yöllä, mutta on se tyhjää parempi. Tää yksin nukkuminen pelottaa vieläki sen verran et aikasemmin ei vaan nukahda. Aamuisin voi onneksi nukkua pitkään, tosin syystä X herään nykyään joka aamu järkyttävään ahdistukseen ennen herätyskellon soittoa. Mut joka tapauksessa tää on parempi kuin se ettei pystynyt nukkumaan ollenkaan tai vaan tunnin-pari.

Selkä vammailee edelleen, mut on se vähän parempi. Tai ainakin oli tähän päivään asti, saa nähdä aamulla mitä se tykkäs siitä että vedin kipulääkkeitä naamaan ja kylmägeeliä selkään ja painuin aloittamaan tämän syksyn canicrosskauden. Vielä ei ainakaan tunnu kovin pahalta. Siellä koiran kanssa juostessa unohtui kaikki ahdistuskin hetkeksi. Lyhytaikainen ilo sekin, ahdistus palasi heti kun avasin kotioven, mutta sainpahan olla tunnin ilman.

Jotain tollasia yksittäisiä lyhyitä hyviä hetkiä löytää jos niitä tarpeeks etsii. Harvemmin vaan voimat riittää siihen, enkä usko että nää mihin pystyn riittää pitämään elämässä kii. Mut ei se oikeestaan edes haittaa enää. Oon jo hyväksyny sen ajatuksen et kuolen. Tai se tuntuu jopa aika hyvältä, oikeelta.

649.

Alan oleen aika loppu tähän. Oon porukoilla, aattelin et täällä sais nukuttuu ku ei oo yksin. Mut ei, nytki alko jo kolme tuntii sit tuntuu siltä et silmät ei pysy auki mut tässä mä edelleen oon, kyllästyin tohon hereillä pyörimiseen ni siirryin sit vaan koneelle tappaan aikaa. Mulla on jatkuvasti huono olo sen takia ku en oo nukkunu kunnolla aikoihin, en jaksa tehä mitään eikä toi selkäkään varmaan tykkää siitä ettei saa kunnolla lepoa. Mut en vaan osaa nukkua enää.

Varmaan joudun ajaan ihan yhtä väsyneenä takas kotiin ku mitä ajoin tännekki. Siel on sentään vammapatteri vaihdettu et ehkä kotonaki pystyy jatkossa olemaan ilman et hiki valuu paikallaan makaamisesta. Tosin en mä muuta jaksa tehä muutenkaan näillä olemattomilla unilla et en tiedä onko silläkään oikeestaan niin väliä.

Paasto jatkuu sit ku oon takas kotona, täällä ei voi paastoilla. Meen vaan niin vähällä syömisellä ku pystyy ilman et se herättää mitään epäilyksiä. Sit kotona käyn ostaas ne patterit siihen vaakaan. Haluun onnistuu ees jossain enkä keksi mitään muuta enää.

Miks vitussa ne kytät tuli sillon pilaan kaiken. Miks en tajunnu mennä piiloon ku ohi meni pari autoa. Jos ne ei ois nähny mua ni ei tarttis nyt olla tässä.

648.

Miksi kaikki menee pieleen aina just sillon kun olisi jotain tekemistä ja suunnitelmia? Piti mennä aikaisin nukkumaan, piti olla aamulla pirteänä lähdössä ajamaan porukoille. Pyhpah, mun yksi lämpöpatteri on pois päältä ja säädetty viiteen asteeseen, mutta silti se on ihan tulikuuma. Ensin ei uskaltanut nukkua, nyt tää kämppä on sauna ja täällä ei pysty nukkumaan. Enkä saa siltä edes sähköjä pois koska kukaan ei osaa kertoa kuinka kovaa tuota yhtä saatanan kytkintä uskaltaa vääntää ilman että se menee rikki.

Se niistä kivoista suunnitelmista sitten. Istun tässä siihen asti että alkaa tulla valoisaa ja lähden muutaman tunnin ajoreissulle sitten vaan valvotun yön jälkeen. Sillee nou hätä, osaan arvioida mun ajokunnon ja pitää taukoja jos tulee tarvis, kunhan vaan vituttaa ku kivempi ois ajaa pirteenä. Ei tässä oikeen muutakaan vaihtoehtoa ole, täällä ei pysty nukkumaan enkä aio olla paikalla kun huoltoukkeli tunkee (taas) mun paskaiseen kotiini. Jos ois tajunnu jo illalla, ois voinu vaan siirtää auton paikkaan X ja nukkua siellä, mut tässä lähellä ei oo mitään rauhallista paikkaa mihin auton sais eikä huvita lähteä tonne pimeeseen hirvien ja peurojen kanssa kisailemaan.

Ois pitäny nukkua päivällä ne päikkärit joita mietin, mut en antanu itelleni lupaa niihin että pystyis nukahtaan aikasin. Nyt ei sitten nukuta ollenkaan, mut ei kai sen niin väliä. Ajoin mä reilu vuos sitte toiselle puolelle suomeakin yhteen putkeen valvotun yön jälkeen yksinäni, ni täähän on ihan pikkujuttu siihen verrattuna. Voin sit porukoilla mennä suoraan nukkumaan, sellanen vierailu tulee siitä. Kivaa.

647.

Ei onnistu paasto. Musta oo siihenkään enää. Lauantai meni ihan ok, vedin kännit ja nous hyvin päähän ku ei ollu syöny. Eilen oli pakko syödä vähän ennen metsälenkkii, oltiinki kolme tuntii siel pyörimässä et tuskin sitä ois jaksanu jos ei ois syöny mitään. Sen jälkeen oli taas kauhee nälkä, onneks kaupat oli jo kii ni en rynnänny ostamaan mitään kauheita mässyjä.

Muistelisin et mulla pari ekaa päivää on aina ollu ne vaikeimmat ja sen jälkeen helpottanu, mut ku ei selvii niistä ekoista päivistä ni ei koskaan pääse siihen helppoon. Onneks noi reisilöllöt on sen verran inhottavia et tuskin kuitenkaan enää sorrun syömään niin paljoo ku kesällä. Sellanen kestoahdistuski päällä ettei ees pystyis syömään paljoo vaik haluiski.

Kohta pitäs uskaltaa kauppaan. Huomenna pitäs jaksaa ajaa takasin porukoille pikakäynnille. Sit hoitaa sossupaskat ku ne on siel jo kuukauden ootellu mun soittoo, ihme ettei oo karenssi pamahtanu päälle. Laskut jaksoin vihdoin tänään avaa ja maksaa. Kelaki on sekoillu maksujensa kans taas mut mä en jaksa sille asialle tehä mitään, ehkä ne huomaa mokansa ite. Ihan liikaa kaikkee.

646.

Tuntuu et happi loppuu. Mut en tie miten tän ahistuskohtauksen sais meneen ohi. Ollu jo monta tuntii päällä mut mikään ei auta. Pitäs nukkuu mut mitä enemmän mä yritän sitä enemmän rupee ahistaan ja itkettään. En tiiä miten oon ollut näin helvetin sokee ja sinisilmänen paska. Vaik oon nähny tän ennenki, silti menin vittu uskoon et täl kertaa asiat ois jotenki eri tavalla. Ai että mä vihaan itteeni.

Aamulla alkaa paasto ja se paasto loppuu vasta ku kuolen. Viina on sallittu et saa pään sekasi, jos siis uskallan mennä kauppaan mut tuskin musta on siihenkään. Harmi ku ei oo enää mitään kivoja lääkkeitä enkä tiiä mistä sais.

Pitäs vaan saada hengitys tasaantuun. Lähtee ihan just käsistä ja jaloista tunto ja sit ei pysty ees kirjottaan ennen ku on rauhottunu enkä tiiä mitä sit teen. En kyl pysty kirjottaan muutenkaan. En jaksa tätä enää.

645.

Kaikkien näiden kuukausien ja vuosien jälkeen mä löysin itseni kylppärin lattialta purkamasta sheiveriä. Tutulla rutiinilla meni, parin sekunnin homma, vaikkei niitä olekaan tullut purettua pitkään aikaan. No, osaanpahan edes jotain, en tosin tiedä onko se kovin hyödyllinen taito.

Tulin siihen tulokseen et turhaan yritän olla viiltämättä. Arvet on ja pysyy, niin eipä muutama lisää muuta tilannetta mihinkään. Eikä mulla edes ole enää mitään mielenkiintoa yrittää parantua, niin samapa tuo. Ei millään oo enää mitään väliä. Jos se helpottaa oloa ees hetkeksi ni en menetä mitään siinä.

Oon lihonukki kesällä. Saanu kunnon läskireidet. En tiedä onko hyvä vai huono ettei mulla ole vaakaa. Tai on, mutta pitäs ostaa siihen uudet patterit. Joita en saa kun en uskalla lähikauppaa pidemmälle. Hmh. No ainakaan en enää mässytä jatkuvasti jotain, nälkä on vaan kiva. Jos ei ois koiria ni menisin varmaan paastolla. Mut pakko jaksaa hoitaa ne ni on myös pakko syödä. Joskus kyl jaksoin paastollakin ihan älyttömän pitkiä lenkkejä, mut ei kroppa kestä sitä enää. Mun on vähän ikävä sitä aikaa, kun saattoi mennä viikon nestepaastolla ja oli paljon kevyempi olo, onnistu ees jossain kunnolla. Pystyispä siihen vieläki. Mut ei.

Selkä sai sentään lääkkeitä eikä enää satu ihan jatkuvasti. Jee.

644.

Pitänyt kirjoittaa. Mut oon jatkuvasti niin väsynyt etten jaksa. Ei jaksa tehdä mitään. Koirat sentään hoidan, mutta ei metsälenkeistäkään saa samalla tavalla voimia kuin ennen. Eilenkin illalla seikkailtiin pari tuntia metsässä, mut mä vaan hajoilin ja pari kertaa istuinkin itkemässä kun ei vaan jaksanut kävellä.

Pitäis käydä prismassa, on pitäny jo viikon, mut en jaksa lähteä sinne asti. Enkä halua, ihan hiton ahdistava ajatus mennä sinne. Onneks on lähikauppa, kallis ja tylsä mut siellä pystyy käymään.

Äh, ei tästä tuu mitään. Taidan mennä takasin nukkumaan. Oispa jotain lääkkeitä joilla vois nukkua vaik vuoden putkeen. Ois kiva.

643.

Mä istun radanvarressa, tuijottamassa kun junat menee ohi. Yks menee just nyt, en tiedä koska seuraava tulee. Aika usein niitä tästä menee. Joskus osasin aikataulut ulkoa, mut en enää. Valkkasin tän paikankin joskus vuosia sitten, kävin usein kävelemässä täällä ja päätin et tää on se paikka missä kuolen. Asiat muuttu, mut paikka ei koskaan unohtunu. Nyt oon täällä taas. En tiedä mitä teen. Tai ainakin juon viinat eka loppuun, katotaan sen jälkeen uskallanko hypätä. Toivon et uskallan, et alkoholi veis sen pahimman terän pelolta pois. Sit ei tarttis enää kärsii.

Itkettää. Viel muutama viikko sit kuvittelin, et tästä elämästä vois tulla vielä jotain. Mut ei tästä tuu. Oon niin kyllästyny elämään jatkuvassa pelossa, helvetin väsynyt tähän jatkuvaan valvomiseen, paniikkikohtauksiin, yksinäisyyteen, ihan vittu kaikkeen. Oon ollu nyt melkein viikon kotona eikä ketään oo kiinnostanu nähdä, vaik kaikki tietää et oon täällä. Tosin en mäkään jaksais itteäni jos saisin päättää, et ymmärrän niitä kyllä. Kaikilla on paljon parempi ilman mua, eikä siitä voi ketään syyttää.

Koirat on hoidossa, niil on kaikki ihan okei. Mä vaan meinasin hajota kun jätin ne sinne ja sanoin niille et meen huomenna hakeen. Ku en tiedä meenkö. Mut kyl ne pärjää.

p.s. tää on ajastettu postaus, kirjotettu pari tuntia sitten, kun te luette tätä ni oon jo valintani tehnyt. Joko oon hypänny tai sit en. Jos oon hypänny ni se on vaan hyvä, niin mulle ku kaikille muillekki. Jos en oo hypänny ni sit oon nukkumassa känniäni selväks.

// Ei tarvii olla huolissaan, joku oli nähny mut radalla sekkailemassa ja poliisit haki pois. Hetken jo luulin et oisin tänään uskaltanu tehä sen ja vihdoin onnistunu siinä.
Nyt nukkumaan tätä känniä pois.

642.

Onneksi on sentään yölenkit. Eilen meidän kanssa lenteli hetken pöllö, tänään mut säikytti lepakko joka seurasi perässä ikuisuuden. Lopulta oli pakko ottaa lamppu pois päältä ja suunnistaa pimeässä, kun se alkoi lentelemään naamalle. On ne ihan söpöjä mutta jos joku hajurako kuitenkin.

Selkä vaan kipeytyy päivä päivälta pahemmin ja mun vitutukseksi kipu pahenee eniten juuri kävellessä. Vie vähän lenkkien rentoutumista, mutta kai sen kestää. Ärsyttää et vakiofyssarin piti muuttaa kauas, tää ois muuten se hetki jollon oisin pitkästä aikaa marssinu sinne. Jos oisin rikas menisin testaamaan osteopaatin, kun koiratkin tuntuu hyötyvän siitä yllättävän paljon. Taidan kuitenkin tyytyä elämään tän kivun kanssa, jos ei parissa viikossa ala helpottaa niin sit pitää toivoa että ens kuun rahoista riittää hierojakäyntiinkin jotain. Mut ehkä tää menee ohi itsestään, yleensä tälläset menee.

Pitäs yrittää leikkiä sosiaalista ja ettiä jostain lyltsille uus leikkikaveri. Se on vähän niinku minä, valikoiva sen suhteen kenen seurassa viihtyy, ja silläkin on taipumusta menettää kaikki ne joista se todella pitää. Sil on ollu kolme hyvää kaveria sen elämän aikana, kaikki sentään pidemmän aikaa putkeen mut nyt sillä ei taas oo yhtään. Pitäs taikoa jostain myös vaellusseuraa, ku en uskalla lähtee vieraisiin paikkoihin yksin kuitenkaan. Ja haluis ees kerran nukkuu teltassa metässä tänä vuonna eikä aina vaan autossa, mut en jaksa kantaa mihinkään pidemmälle yksin kaikkee mitä tarviin ja en kotonakaan uskalla nukkuu yksin ni miten sit jossain vieraassa mettässä vaan joku hepponen kangas suojana. Mun tuurilla samalle leiripaikalle osuis vielä mun lisäksi joku mies ja sit pelkäisin koko yön koska se ilmestyy mun telttaan. Mut haluisin viel tänä vuonna johonkin, ihan sama mitä selkä siitä on mieltä. En vaan tiiä onks se mitenkään mahollista, ku kukaan kavereista ei ehi. Oli senki suhteen suunnitelmia vielä muutama viikko sit mut neki sit meni mahottomiks enkä voinu tehä sillekkään mitään.

Väsyttää. Ja ahdistaa ja vituttaa ja itkettää jajaja... En tiiä. On mulla niit hyviäkin hetkii ehkä välillä, mut päivä päivältä oon varmempi siitä et kohta saa jo luovuttaa. Ja se on oikeestaan aika helpottava ajatus.

641.

En oo tainnu täällä koskaan kirjottaa aiheesta, mut mun eka exä oli hmmh.. no, aika väkivaltaista sorttia ja aiheutti omat ongelmansa mun elämään. Olin sillee suht hyvin päässy niistä asioista jo yli, ku tossa jotain kuukaus takasin jouduin ihan tosissani pelkäämään miestä taas. Ei mitään sinänsä tapahtunu, mut oli aika iso kolaus mulle ja palautti ihan vittu kaiken mun mieleen. Nyt sitte pelkään taas joka ikistä vastaan kävelevää miestä ja ai että oli eilenki kivat paniikit kun hämärässä metässä joku mies käveli mun takana... Vittu lähin sit umpimettään karkuun. Sellanen takapakki taas. Tän kans pystyi elään ihan ok maalla, tai en siellä ees tajunnu et menin tän suhteen näin pahaksi taas, mut tää kaupunkielämä on entistäkin paskempaa ku pelkää joka toista vastaantulijaa.

On ainoostaan yks ihminen joka pystyis auttaan mut tosta yli. Mut koska se välttelee mua kaikista auttamislupauksistaan huolimatta, eikä me kyl pystyttäis sen valinnoista johtuen enää ees näkemään missään (mistä en btw sais sen mielestä olla vihanen, itekki varmaan tykkäis jos jättäsin sen yksin sillon ku sen koko elämä on päin helvettiä. Oon kuulemma itsekäs paska ku suutuin sen päätöksestä, niinku siinä ei ois mitään itsekästä et laittaa asian X kaiken sovitun edelle eikä voi siirtää sitä ees muutamalla päivällä et pystyis pitään sovitusta kii), ni oon tänki kanssa yksin. Siks oli pakko päästä kirjottaan tästäkin ku tajusin et tää on ainoo tapa purkaa sitäki asiaa sitten, mut en tiedä auttaako tääkään mitään. Pysyn mahdollisimman kaukana joka vitun ikisestä miespuolisesta olennosta koko loppuelämän, joka ei onneks tuu olemaan kovin pitkä.

Haluun vaan kuolla, mä en pysty elään täällä, en ainakaan näin vitun yksin, mut en pääse täältä poiskaan mitenkään. Paitsi kuolemalla. En oo jaksanu avata ees posteja vaik tiedän et siellä on pari tärkeetä juttua, ei niilläkään oo mitään väliä enää. Turhaa kärsimystä koko elämä ni saahan sen jo lopettaa.

640.

Selvisi miksi täällä on käyty. Mun kaikki patterit on vaihdettu sillä aikaa kun olin pois. Ne oli myös kaikki jätetty päälle ihan reilulle lämmölle, joten ei ihme että täällä on myös aivan helvetin kuuma. Ikkunat kun on olleet kaikki auki, on kämppä lämmennytkin vain lisää aina kun sisälle on tullut viileämpää ilmaa.

Ei sitten paljon yöllä nukuttu. Oli niin kuuma, että koirat lattialla makoillessaankin vaan läähätti ja mä jännäsin koska ne saa lämpöhalvauksen. Seikkailtiin sitten keskellä yötä pari tuntia ulkona, kun ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä. Siinä kipeytyi sitten selkäkin lopullisesti ja loppumatkaa ei tarvinnut itkeä enää yksinäisyyden ja toivottomuuden takia, vaan kipu kyllä piti ajatukset kurissa. Lenkin jälkeen sisällä oli edelleen järkyttävän kuuma, joten kipitettiin autoon nukkumaan. Kunnes pari tuntia myöhemmin ohi alkoi liikkua porukkaa ja koirat kytätä ikkunoilla, ja joku tunki kysymään miksi makaan autossa. Se niistä unista, tuli tehtyä toinen yölenkki jonka jälkeen kotonakin pystyi olemaan jo jotenkin.

Vaikka kuuma täällä on edelleen. Mutta pakko nyt vaan olla täällä käristymässä, kun ei muuallekaan voi mennä. Buranalla eletään koska kuumus = järkyttävä päänsärky, mutta pysyypähän sillä samalla buranalla selkäkin edes siedettävässä kunnossa. Siivoamista on ihan turha edes harkita näissä oloissa, mut kai täällä paskan seassa hetken hengissä jotenkin pysyy.

Ei musta oo tähän elämään enää. Onneksi ei tarviikkaan. Toki ois kiva jos sais siivottua tän kämpän ennen kuin kuolee ettei muiden tarttis mun sotkuja selvitellä. Mut jos ei ni sit ei.

639.

Kotona. Eka havainto, keittiön ja makkarin ovet on auki vaikka oon aina pitänyt niitä kiinni. Hiton ahdistavaa jos täällä on käynyt joku, en tiedä. Kai se voi olla vetokin joka on ne avannut, mutta on tässä nyt jo pari vuotta asuttu eikä ovet ole ennen aukeillut itsekseen... Toka havainto, ihan vitun sotkuista enkä pysty siivoamaan tätä. Kolmas havainto, niin helvetin kuuma että paikallaan istuessakin hiki lentää. Yritä tässä sit väsyneenä siivota. Meinasin jo mennä takasin porukoille, mut en todellakaan voi tässä kunnossa ajaa ni vaihtoehdot on aika vähissä. Ei mulla oo muutakaan paikkaa minne mennä.

Onneksi voi kuolla. Vaikka heti, mikään ei sitä estä. Toki koirat pitää lykätä johonkin, mut onneksi hoitaja löytynee ihan hetkessä, onhan nykyään netti. Melkein lähdin heti kotiintulon jälkeen rautatielle seikkailemaan, mut en sit keskellä päivää viittiny. Pimeessä on helpompi, kulkee ne junat sillonkin.

P.s. Sinä, joka kopioit minun ja muutaman muun blogitekstejä jatkuvasti facebookin mielenterveysaiheisiin ryhmiin, olet harvinaisen lapsellinen etkä taida ymmärtää, etteivät kaikki välttämättä katso kovin hyvällä sitä jos heidän henkilökohtaisia tekstejään kopioidaan luvatta ja väitetään niitä omiksi. No, huomionhakua ja omanlaisensa mielenterveysongelma kai sekin. Mutta uskon että osaat kirjoittaa ihan itsekin. Luulisin, että se huomiokin tuntuisi paremmalta kun sitä saisi juuri niihin asioihin jotka vaivaa omaa mieltä, eikä niihin jotka vaivaa jotakuta muuta.

638.

Tuntuu että happi loppuu. Paniikkikohtauksista on tullut päivittäisiä, nukkumaanmenon aika on pahin joten en edes yritä nukkua enää. Silmät kiinni maatessa on liikaa aikaa ajatella, ihan liikaa. Sänkyyn voi kömpiä vasta kun on varma siitä ettei pysy enää kauaa hereillä, vaikka usein silloinkin yllätän itseni sillä kuinka monta tuntia vielä senkin jälkeen voi käyttää itkemiseen ja panikointiin.

Haluan vaan itkeä, huutaa ja raivota. Onneksi on ystäväni metsä, siellä saa olla rauhassa juuri niin surullinen ja vihainen kuin haluaa. Lenkit on pidentyneet ihan huomaamatta taas, nyt kun kelit vihdoin sen sallii. Joskus vaan istun kivellä tunnin, parikin. Itkemässä ja tuijottamassa keppejä järsiviä ja keskenään leikkiviä koiria, jotka aina välillä tulevat tökkimään kuonoillaan ja kysymään, joko jatketaan matkaa.

Itsevihan voimalla mä olen tehnyt tämän vuoden juoksuennätyksiä, mutten oikeastaan osaa nauttia niistäkään. Ja viimeisin ennätys vaati sen, etten taas tiedä koska voin edes kävellä ilman kipua. Toisaalta ei sillä niin väliä, juoksin silti tänäänkin. Sattukoot.

Huomenna kotiin. Pelottaa ja ahdistaa. Piti mennä jo tänään, mutta vaihteeksi mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan, aika loppui kesken enkä kyllä ole koko päivänä ollut henkisesti siinä kunnossa että olisin edes uskaltanut lähteä ajamaan. Huomenna on pakko. Ajatus kotiinpaluusta oli ihan riittävän ahdistavaa jo aiemmin, nyt vielä vaikeampaa kun piti mennä sotkemaan taas kaikki ja pitääkin selvitä yksin.

Toisaalta jos en selviä, ei sekään niin haittaa.

637.

Järkky väsymys, silmät ei meinaa pysyä auki. En muista koska oon viimeks nukkunu kunnolla, on siitä ainakin pari viikkoa. Helpotusta ei oo luvassa. En osaa nukkua yksin (oon siitä kai ennenki kirjottanu), mut koska oon harvinaisen taitava pilaamaan kaiken mitä mulla on, jatkossa on sit vaan pärjättävä ilman kunnon unia.

Mä luulin, että mut jätetään taas yksin, luulin ettei millään sovitulla jutulla ollutkaan muille mitään väliä. Harmi ettei mun käsitystä tilanteesta vaivauduttu korjaamaan, olin niin raivoissani etten pystyny ite ajattelemaankaan sellasta mahollisuutta. Ja sit menin vielä kaiken lisäksi raivoomaan ihmiselle joka ei liittynyt asiaan juuri ollenkaan. Perus epävakaa mulle sanottiin kun netissä avauduin, mutta kun en mä oo ennen ollu sellanen. Siis epävakaa joo, mutta vähän hillitympi sentään. Nyt vaan keitti liian pahasti yli ja pilasin ihan kaiken. Ja pidin siinä samalla huolen siitä ettei ne sovitut asiat ainakaan toteudu. Hyvä minä.

Vittu että itteään voikin vihata paljon.

636.

Mä en yritä enää mitään. Oli taas suunnitelma millä vois saada asiat edes vähän parempaan suuntaan. Mut siihenkin tuli yllättäen asioita jotka ne suunnitelmat estää ja joihin en voi vaikuttaa. Eikä ketään muutakaan tunnu kiinnostavan vaan runnotaan vaan sitä omaa asiaa läpi musta välittämättä. Tosin siinä nyt ei oo mitään uutta, totta hemmetissä kaikki muut asiat on aina tärkeämpiä kuin minä. Se on huomattu tässä vuosien aikana ja vähän väliä siitä saa lisää muistutuksia.

En voi mennä enää kotiin. Se tarkoittaa myös sitä, etten ees pysty hakemaan sitä apua vaikka haluaisin. No eipähän tarvii sitäkään enää miettiä. Oon täällä keskellä metsää vaan erakoitumassa siihen asti et on riittävän sekasin ja uskallan varmasti ottaa itteni hengiltä. Se on mun uus ja ainoo suunnitelma ja se saa luvan onnistua. Ei mulla muita vaihtoehtoja enää oo.

Mä luovutan.

635.

Ahdistaa. Mä muistan ne hoitajan sanat muutaman vuoden takaa, miten se huudahti mulle että mä olisin voinut kuolla. Mä oon käynyt läpi sitä päivää ja miettinyt miksen onnistunut silloin. Olisi säästynyt aika paljolta. Toki oon tässä välissä joskus kai ollut iloinenkin siitä että se lanssi ilmestyi paikalle, mutta... Olisi ollut parempi kaikille jos olisin kuollut jo silloin.

Ja mä en ymmärrä, miksi ihmiset suuttuu siitä jos ei sano asioita ja mielipiteitään suoraan, mutta sitten ne samat ihmiset suuttuu myös siitä jos ne sanoo. Oon huomannut sen jo ihan riittävän monta kertaa. Parempi hymyillä vaan ja sanoa olevansa samaa mieltä, sillä pääsee huomattavasti vähemmällä. Omat mielipiteet kielletty. Hitto kun niitä on muutenkin vaikea sanoa just hylätyksi tulemisen pelon takia ja siksi kun ei haluais tapella, sit joka kerta saa huomata että ne pelot on aika aiheellisia.

Ehkei mun kannatakaan hakea sitä apua. En mä oo sen arvonen. Pilaan vaan kaikkien muidenkin elämät omani lisäksi.

634.

Vaikea masennus, vaikea ahdistuneisuus, ei ne testitulokset siitä muutu vaikka niitä kuinka monta kertaa yrittäisi. Yksi testi käski mun lähteä päivystykseen, mut en mä nyt niin pahassa kunnossa ole. Vaikka taas aamulla heräsin kamalaan ahdistukseen ja ekaan tuntiin ajatuksiin ei mahtunut muuta kuin se etten jaksa enää.

Kunhan nää paskahelteet loppuu ja pystyy meneen kotiin, meen heti hakemaan apua tähän. Nyt sentään taas tiedän mistä sitä nykyään siellä helpoiten ja nopeiten saa. Pelottaa. Ja hävettää se, etten pärjännytkään yksin tän pidempään. Tai onhan polilla lopettamisesta jo useempi vuosi, mut olin sillon niin varma et pärjään.

633.

Helle sulattaa pään. Sellanen +25 niin mulle ilmestyy päänsärky ja huono olo vaikka tekisi mitä, niin siitä onkin sit tänä kesänä päässyt kärsimään melkein joka päivä. Mulla oli suunnitelma, et kesän reissaan ja teen kaikkea kivaa niin paljon kun vaan kykenee, reissatessa ois saanut ajatuksia selviteltyy ja ehkä sit kivan kesän jälkeen ois pystynyt hoitaan vaikeemmatkin asiat pois alta. Suunnittelin myös ekoja canicrosskisoja syksylle, mut en oo päässy juokseen toukokuun jälkeen ku pari hassua kertaa, ni turha luulo et saisin itteeni siihen kuntoon et vois kisaa. Ja mitä oonkaan tehnyt tän kesän... Joko istunut koneella sisällä tai maannu lattialla sisällä, yrittäny aamusin kiiruhtaa uittamaan koirat ennen pahinta hellettä ja sit taas valvonu yömyöhään et pystyis illallakin olemaan ees vähän ulkona. Nukkumiselle ei oo paljon jääny aikaa, mut ei se haittaa kun ei se tällä helteellä oikeen onnistu muutenkaan.

Jatkuva vitutus sen takia et koko kesä on menny ihan perseelleen. Etenki ku vielä aattelin et tää saattaa olla vika kesä ku on koko kesä vapaata, jos siis mikään menis niinku suunnittelee mut enpä tiiä onko musta töihin ens vuonnakaan. Oon vaan oottanu koska viilenee koska viilenee. No viimein ens viikolla ehkä vähän, mut sekin on vaan ehkä, ja nyt on jo vihaset ampiaiset liikkellä ja hirvikärpäset, joille oon sen verran allerginen et yöpymisreissut mettässä ei houkuttele. Liikkuessa niiltä voi vielä suojautua, mut ihan varmasti niitä tulis vähintään koirien turkeissa telttaan sisälle enkä aatellu nukkuu hirvikärpästakki päällä, mut en haluu myöskään viikkoja kestävää kutiavaa ihottumaa niitten perkeleitten takia.

Oon ihan vitun loppu. Valvonu melkein jokasena yönä itkemässä, päättäny asioita X ja Y ja seuraavana yönä itkeny taas niitten takia ja päättäny sittenki tehä ne toisin ja taas toisin jne ilman mitään lopputulosta. Tai joo, lopputulos on ihan järkyttävä ahistus siitä et ois pakko päättää et vois joskus tehäkki jotain tällä vitun elämällä, mä en jaksa enää vaan olla tekemättä mitään ja jumissa täs vitun paskassa.

Ois pakko päästä yrittään puhumista jollekki täysin ulkopuoliselle, niin vaikeeta ku se onki. Mut polille on varmaan jonoa, ja mulla on edelleen muuttosuunnitelmat (tosin en oo niistä varma ku en vittu osaa päättää sitäkään) mitkä vähän jarruttaa sinne raahautumista. Toisekseen en sais itteäni lekuriin, enhän mä ees uskalla soittaa sinne ja varata aikaa. Arvauskeskuksen psykologi jos on sama ku ennenki ni sille en pysty puhuun sitä on turha yrittää, ja jonoo sillekki välillä on. Tuttavapiiris ei oo ketään joka vois näis päätöksissä auttaa, enkä haluu kuormittaa mun ongelmilla. Ja haluun nimenomaan et joku kaikesta ulkopuolinen ois kuuntelees, ku tiiän et kaikilla tutuilla on omat mielipiteensä ja toiveensa asioiden suhteen, ja ne aika varmasti tuputtais niitä kaikki. Haluisin et pystyisin selvittään mitä ite haluun miettimättä mitä joku muu haluu, ni tutut ei nyt käy avuksi tähän.

On se kuolemaki edelleen vaihtoehto ja päivä päivältä houkuttelevampi, mut silti joku osa mussa haluis viel yrittää. Mut en tie miten, ku pilaan vaan aina kaiken jos jotain yritän.

632.

Tuntuu et revitään kahteen eri suuntaan ja mä vaan hajoon siin välissä. Se oon vaan minä itse joka ei haluu irrottaa kummastakaan. Tai pysty. About vuos sitte luulin et oisin saanu ne molemmat. Mut se oliki liian hyvää ollakseen totta. Oisinki sillon jo tajunnu. Ois säästyny paljolta. Tai voi olla et tää ois ollu edessä silti mut ehkei yhtä pahana. Toisaalta oli se kivaa sen hetken kun se kesti, et sai elää siinä luulossa et kaikki vois joskus olla hyvin. Vaik oikeesti mikään ei koskaan tuu olemaan hyvin. Ei enää.

Ei tästä oo enää muuta ulospääsyy ku se yks. Sit mua ei revitä enää mihinkään. Ikinä. Sit ei satu enää.

631.

Yritän vaan esittää et kaikki on kunnossa. Vaik oikeesti kaikki on ihan päin helvettiä, oon hakannu jalat mustelmille ja piiitkän tauon jälkeen tuijottanu miten verta valuu ranteesta viemäriin. Pelkään et valitsin väärin, et kusen kaikki vikatki asiat mitkä viel on hyvin. Ei mulla kuitenkaan riitä rohkeus suunnitelmien toteuttamiseen ni siinäs sit kökötän yksin masentumassa lisää vaan ja syyttämässä itteeni siitä et pilasin kaiken.

Nyt oon porukoilla jumissa ku vitun auto lahos. Kauan se kestiki, oli se mulla muutaman kuukauden jo. Vituttaa et kukat kuolee ku ei pääse kasteleen niitä, mut toisaalta jos kuolen itekki kohta ni samapa se, ei niitä sillonkaan kukaan kastelemassa sit enää oo.

630.

Mä tein sen vaikean päätöksen. Mut tein senki väärin. Unohdin yhden aika oleellisen asian. Oli hetken aika helpottunu olo kunnes tajusin että ei hitto. Ja jouduin sittenkin valitsemaan sen vaihtoehdon minkä jo kerran hylkäsin. Muuttujia vois vielä olla, mut mä en tuhlaa enää enempää elämästäni siihen et odotan mitä muut tekee vai tekevätkö mitään.

En tiiä valkkasinko oikein. Enkä tiiä pystynkö siihen, riittääkö mulla voimat. Jos ei riitä ni sit vaan kuolen pois, ei kai sillä niin väliä. Sattuu jo nyt ihan helvetisti ja pahin on vasta eessä. Mä menetän yhden mun elämän tärkeimmän asian tän mun päätöksen takia.

629.

Mietin tota sadepilvien saapumista katellessa et se käyttäytyy vähän samalla tavalla ku masennus, vyöry vaan päälle pimentään maiseman ja kadottaan kaiken valon eikä sille voinu tehä mitään. Samalla tavalla mulle kävi aina ku tuli tietyt asiat mieleen.

Reissusta selvitty mökille, teki ihan hyvää kuten aina, vaik vointi oliki mitä oli. Mökille ajaessa tien vieressä tönötti peura ja sen tooosi pieni vasa, oli vähän kömpelö tyyppi vielä. Siinä kohtaa ei enää voinu muuta ku nauraa, en oo ennen nähny ihan niin pientä ja miten päättäväisesti se siellä paineli menemään vaikkei viel oikeen päässykkään sitä vauhtia mitä ois halunnu.

Muuten kaikki kaatuu edelleen päälle. Aattelin et reissussa ois saanu ajatuksii selvitettyy mut ehei, entistä enemmän solmuun vaa. Ajaessa tuijottanu vastaan tulleita rekkoja, vähän teki mieli vetästä päin mut jäi tekemättä ku ei siihen tarvii täysin ulkopuolisia sekottaa jos itellä on paska olla. Ja koiratki oli kyydissä. Jatkuvasti tekis mieli rikkoo jotain, rikon sit itteäni ku muutakaan viitti. Vaik ei se mitään auta.

loppuispa tää elämä jo.

628.

Pitäis tehdä päätöksiä ja jotain sen eteen et asiat vihdoin muuttuis. Mut siihen joukkoon mahtuu sit sellasiakin asioita joiden ei haluais muuttuvan ainakaan siihen suuntaan mihin ne sit väkisin menee. Ja sit alkaa miettii et auttaisko ne hyvätkään asiat mitä niillä muutoksilla sais vai oisko tää elämä sillonkin samaa paskaa tai vielä paskempaa ku nykyään. Mistä vitusta seki muka pitäs tietää. Joten mä vaan pakenen taas, en pysty olemaan missään, yritän olla miettimättä koko asiaa ja kasaan suojamuuria kokoon, tosin aika huonolla menestyksellä, miksen osaa sitäkään enää kunnolla. Joskus oli aika jollon musta ei nähnyt vaikka mikä ois vaivannu. Nyt oon ihan hajoomispisteessä koko ajan enkä osaa tehdä sille yhtään mitään. Tekis mieli vaan luovuttaa.

Mut ei tätä voi näinkään kauheen kauaa jatkaa. Pakko ne päätökset kai joskus on tehdä. Mut ei näissä oloissa todellakaan, mut toisaalta en tiedä helpottaako nää millään ennen ku ne on tehty. En tiiä. Ehkei musta vaan oo tähän elämään. Oonki tänä vuonna tehny varmaan ennätyksen siinä kuin harvoin oon miettiny et haluisin kuolla, mut nyt mennään taas.

Terkut metsästä, yks yö takana ja ainakin kaks yötä edessä, huomenna tosin pitäs jaksaa vaihtaa paikkaa. Tulin tänne ihan vaan siks ku ei ollu mitään muutakaan paikkaa mis pystyy olemaan ees jotenkin, en ees muista koska oon viimeks nukkunu kotona ees yhen yön ku ei siellä pysty, onneks metsään mahtuu aina. Täällä saa olon ees jotenki siedettäväks aina sillonki ku muualla se ei onnistu.

Olis ollu muutaki kirjotettavaa mut koneesta loppuu kohta akku enkä jaksa kännyllä näpytellä.

627.

Välissä meni ihan hyvin. Viimiset pari viikkoa taas vähän huonommin. Enkä tajua miksi, kelit on olleet kivoja (okei se helle onneksi loppui, jatkuva huono olo ja päänsärky ei oo kivaa) ja on päässy vihdoin reissaamaan. Yks yhen yön ja yks kahen yön reissu autossa nukkuen koirien kanssa tehty, tokalta tulin just tänään takasin. Kivat säävaihtelut oli, ke ja to oli kuumaa, aurinkoo ja melkein tyyntä. Sit torstai iltana tuliki tuulet, karsee raekuuro ja ukkonen, onneks ehittiin autolle ennen sitä. Tänpäivänen tuuli ja pieni vesitihku sit sopiki päivän fiiliksiin hyvin, tuli istuttuu rannalla varmaan pari tuntii selvittääs päätä vaik ei se siitä yhtään sen selvemmäks sit kuitenkaan muuttunu. Mut teki ihan hyvää kuitenki, ehkä se vähän autto.

Pitäs reissaa enemmän. Pää hajoo täs kaupungissa. Tää nykynenki auto vaan on eri mieltä, kattoo miten ja millä hinnalla sen sais kuntoon et pääsee taas pois täältä, voi olla et sille ei tarvi tehä mitään mut paskimmillaan on aika isoki nakki, tosin paskimmillaanki aika huomattavasti pienempi ongelma mitä vanhassa autossa oli.

Mun uus sossuämmä on yks idiootti jota ei kiinnosta yhtään kuunnella ja se on tunkemassa mua johonki kuntouttavan liikuntaryhmään, siis ryhmään ja viel johonki vitun kuntosalille sisälle keskellä kesää, hell no. Ja niinku en liikkuis ihan tarpeeksi muutenki. Ei mun pää meinannu kestää polinkaa ryhmiä ja siel oli sentään aina tutut hoitsut ja kaikki ymmärsi jos ei halunnu puhuu tai jos häipy hetkeks oleen itekseen, siinä ei ollu kellekkää mitään outoo. Ja se ryhmä viel pakottas mut oleen täällä paskakaupungissa aika paljon ja estäs kaikki pidemmät reissut vaik mökille. Jaksa sahaa eestaas jatkuvasti mut siel mä pystyn sentää hengittää. Et saapi nähdä kuin pienil rahoilla tää kesä eletään ku kohta rapsahtaa uus karenssi ja katotaan mitä kela sit toimeentulotukeen sanoo, päättääks ne viedä siitäki osan sen takia et en pysty mihinkään niitten vaihtoehdoista.

Alan uskoo niitä jotka sanoo et syömishäiriöst on mahotonta parantuu kokonaan. Vaik oon ennen sanonu ihan toista. Ollu niin pitkään miettimättä mitään syömisjuttuja, syöny aina ku on tehny mieli tai ollu nälkä, mut nyt pari viikkoo on ollu sellanen kauhee ikävä sitä. Ja oon mä ehkä vähän siihen lipsunu. Jotenki se on niin tuttua ja turvallista tavallaan, tiiän ne fiilikset ja osaan olla niitten kanssa. Ois jotain pysyvää ja ees jotain mis onnistuiski joskus. Kyl mä tiiän kaikki syömispelleilyn huonotki puolet, mut mä haluan sitä silti. Ees yks asia mis voin onnistua ni tänne heti kiitos.

Ja mul on ihan helvetin kova ikävä takas polille, mut koska muuttosuunnitelmat en jaksa lähtee kinuumaan mitään uutta lähetettä sinne. Vaik en ehkä osaakkaan puhuu mut ois ees se mahdollisuus ja et ois joku joka varmast kuuntelis. Ja auttas vääntään sossun kaa, vaik tiiän et ne polillaki sanois etten saa vaan olla kotona. Mut se ryhmä nimenomaan pakottais mut oleen kotona ja estäis mua tekeen niitä asioita joitten avulla voin ees sietää tätä elämää.

Välil tuntuu siltä et kaikil ois helpompaa jos mua ei ois.

626.

Tänään oli viimeiset juttutuokiot bussikuskien kanssa, tänään sain palauttaa "pomolle" kansion ja kaikki muut mukana kulkeneet tarvikkeet. Kuntouttava on ohi ja vaikka kuinka sitä välillä kirosinkin ja vaikka homma olikin tylsää, vähän on haikeat fiilikset. Mulle kyllä sanottiin että oon tervetullut samaan hommaan syksyllä uudestaan :D Lupasin harkita, mutta on tässä sen verran monta mahdollista ja toivottavaa muuttujaa matkassa, että todennäköisesti en ole sinne enää menossa.

Ekat viikot oli ihan hiton raskaita. Kaikki stressas, väsytti, en jaksanut kuntouttavapäivinä mitään muuta. Ei oikeen saanut nukuttuakaan. Jossain vaiheessa tapahtui jotain ja siihen tottui. Vaikka mua joka kerta sinne lähtiessä ärsytti (eniten aamuvuoroissa, hei jotkut 5:30 aamut joita niitäkin tein muutaman, ei ole ihmisen aika olla hereillä se), oli se tavallaan ihan kivaakin. Ja loppupeleissä teki ihan hyvää. Pakko keksiä jotain muuta tekemistä tilalle. Onneksi kohta tulee vaelluskelit eikä tarvitse homehtua kotona, kohta porukat siirtyy taas mökille ja siellä pääsee rakentelemaan ja remontoimaan, mutta mä haluan jotain muutakin. On mulla mun suunnitelmat, mutta se on ihan auki tuleeko niistä koskaan yhtään mitään. Toivottavasti, on ne ihan realistisia sinänsä.

Suurin osa ajasta on nykyään ihan ok, kivan tasaista. Oon eksynyt koiratanssin pariin, hemmetin ärsyttävä ja vaikea laji mutta samalla siinä on sitä jotain. Canicrossailut jatkuu myös, ai että mä rakastan sitä. Ja kiitos canicrossin oon alkanut hölkkäilemään muutenkin, mun vetokoiralla kun on niin kova vauhti ja kai sitä pitää joskus ottaa vähän rauhallisemminkin jos kehittyä haluaa, etenkin kun mulla on tapana innostua liikaa ja rikkoa itseni heti. Nyt oon malttanut yllättävän hyvin!

Kelit on olleet sen verran kivoja, että muutama reilun kolmen tunnin metsälenkki on tullut heitettyä eivätkä varmasti jää tämän kevään viimeisiksi, tekee tosi hyvää. Ei pelkästään se luonto ja liikunta, vaan myös se, että se on kolme tuntia vähemmän koneella istumista. Ja mitä vähemmän mä olen koneella, sitä paremmin mulla menee.

Ainiin, vanha uskollinen auto lakkasi olemasta kovin uskollinen. Kamala stressi piti siitäkin vetää, mutta loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin. Pääsin siitä eroon ennen kuin se ehti lahota lopullisesti ja sain suht halvalla uuden toivottavasti vähän luotettavamman kulkupelin tilalle. On se ihan kiva, vaikka onkin ruman värinen.

625.

Mä oon hukannu itteni kokonaan tässä talven aikana. En oo yhtään oma itteni. Kavereiden seurassa yritän (tosin harvemmin jaksan ketään nähdä), en tiedä onko ne huomannut mitään, mut mä huomaan etenkin yksinollessa. Oon jotenki niin tyhjä, päässä ei liiku mitään ja vaikka oon tässä ni sit en kuitenkaan oo. Ja väsyny. Mut mitä huonommin mulla menee, sen paremmin alan taas saamaan ajatuksista kiinni, niissä on ehkä taas vähän järkeä. Vähän on parempi kuin ei yhtään. Ja mulla on taas enemmän tunteita, olkoonkin paskoja mutta nääkin on tyhjää parempi.

Ehkä mä tarviin tätä paskaa oloa nyt. Ei oo mitään hyvääkään niin paljon et siihen suuntaan sais oloja käännettyä, mut paska voittaa tyhjän. Mulla on pitkästä aikaa sanoja mun ololle, mä osaan taas kirjottaa sitä ulos. Paperille enimmäkseen, mut ei tän bloginkaan kanssa tuu tuijotettua vaan tyhjää sivua keksimättä mitä kirjoittas. Tää vaan tulee itellään. Ja mulla on ollu hiton kova ikävä tätä. Kirjottamista, mut toisaalta tätä paskaa oloakin. Tää on niin tuttua.

Ja hei nou hätä, en oo kuolemassa mihinkään vaikka välillä sellasia kirjottaisinkin, ja vaikka se usein mielessä pyöriikin. Tiiän kokeilemattakin etten pystyis siihen, ja luulen et mun osalta kaikki lääkesekoilut yms. on ihan tarpeeksi nähty ja koettu jo. Kyllä mä selviin tästäkin. Jotenkin. Tiiän et tää menee ohi kunhan vaan kestää tarpeeks pitkään, oon käynyt tän läpi niin monta kertaa. Se on totta et haluun kuolla, tai ainakin luulen haluavani, mut se on vaan ajatus. Ajatus, joka tuo tavallaan turvaa ja lohtua kun aina voi todeta, ettei mitään oo pakko kestää loputtomasti. Ja niin kauan kun se on vaan ajatus, se on ihan ok. Se saa olla eikä mulla oo mitään tarvetta tapella sitä vastaan. Parempi vaan hyväksyä se ajatus sellasena kun se on, niin sen kanssa on paljon helpompi elää. Joskus se on parempi kirjottaa ulos ja sillon se teksti on mitä on, muttei se yleensä tarkota sitä et mulla mitään niin isoa hätää oikeesti ois. Vaikken niissä fiiliksissä sit osaakkaan kirjottaa loppuun et tää on taas vaan tätä ylireagointia ja ihan normaalia mulle. Luulen ja toivon, et osaan ilmasta sen jollain eri tavalla ees jollekin jos tulee sellanen olo et ihan oikeesti oon ottamassa itteäni hengiltä. Oon ainakin joskus osannu, niinä aikoina kun se ei ollu vaan ajatus.

Sitä paitsi, parempinakin kausina mä haluun aina hetkittäin kuolla. Oikeestaan aina jos tulee joku paha, tai "paha" tilanne, se on mulla se eka ajatus. Oon miettiny ja halunnu sitä niin monta vuotta, et se vaan tulee aina ekana mieleen ja vasta sen jälkeen pystyy miettimään jotain muuta ratkasua. Kun on ensin todennu et ehkei se oo kuolemisen arvoinen asia kuitenkaan jos lusikka tippui lattialle, et hei senhän voikin nostaa sieltä ylös eikä mitään sen pahempaa tapahtunutkaan. Okei mä myönnän, voin oikeesti itkeä toimintakyvyttömänä tunninkin sitä et haluun kuolla vaan just jonkun lusikan pudottamisen takia. Mut yleensä se on ihan minuutissa-parissa ohi ja elämä jatkuu. Oli se sit kuinka paskaa tahansa.

624.

En mä enää tiedä miks oon elossa. Ei oo mitään syytä. En mä voi koskaan saada niitä asioita jotka auttais mua pysymään kunnossa, ne kun ei ilmaseks tuu mut mun ei voimat riitä mihinkään. Mut en mä voi näinkään jatkaa, en haluu elää näin ja jos mulla ei oo mahista muuhun ni sit en elä enää ollenkaan. Onneks se on niin yksinkertasta.

Neljä tuntii kahtena päivänä viikossa, ihan ok hommaa jossa ei ees tarvii leikkiä kovin sosiaalista. Ja mä oon ihan loppu. Ei tästä tuu mitään.

Haluun vaan pois täältä.

623.

Se on ollu "kiva" tän kuun aikana (tai nyt vois sanoo et vuoden) taas huomata et mitä paskemmin menee, sitä varmemmin sut jätetää yksin. Mä haluisin voida ees pienen hetken elää siin luulossa et joku välittää ni sit ehkä jaksasin paremmin taas. Mut se on ihan liikaa vaadittu.

Tuntuu vaan iha vitun paskalta. Ku on ollu asioit joist ois halunnu puhuu, mut kellään ei oo koskaan aikaa kuunnella. Ain on jotain muuta. Tai sit näkee jo kilometrin päähän et joo tota ei kiinnosta ni sillon sellasel ei viitti ees yrittää. Mut sit ei oikeen jaksas kirjottaakkaa. Ni kaikki jää vaan sisälle ja välil tuntuu et pää räjähtää ku ei pääse mihinkää purkaa. Välil tekis mieli vaan raivoo ihmisil et eiks ne nää et mul on ihan vitun paska olla, vai eiks niit ihan oikeesti vaan kiinnosta vittuukaan mitä en haluis uskoo mut milt silti tuntuu, mut oon hillinny itteni. Ainaki toistaseks. En kyl ees tiiä miks.

Ja nii, nyt ku toi kantapää kestäs jo vähän paremmin ja vois lenkkeillä normisti, ni ehe ehe mun molemmat koirat on saikulla. Harvinaisen paskasti lähteny käyntii tää vuos.

Oon ihan vitun väsyny. Voisko vaan kuolla.

622.

Tänään mä kaivoin vanhan terän piilopaikastaan ja tunnustelin sitä ihoa vasten. Kauan. Teki mieli viiltää, mutta jotenkin sain lopulta taottua itelleni järkeä päähän ja terä lensikin roskiin. En mä voi olla niin heikko että sortuisin nyt, kun oon ollut niin kauan ilman. En oikeastaan edes muista koska oon viiltänyt viimeksi. Mut eiköhän noissa nykyisissä arvissa oo jo ihan tarpeeksi hävettävää ja piiloteltavaa. Voi kunpa niistä pääsis jotenki eroon.

Ekat kaks päivää kuntouttavassa selvitty, on ihan oikee homma mulle. Saa möllöttää yksinään, mut sit on kuitenkin sen verran kiire koko ajan ettei ehdi miettiin turhia. Eikä haittaa jos joskus mokaa, mun "pomo" on kivan rento tyyppi ja sil uskaltaa kyl sanoa jos joku ei oo menny ihan putkeen. Ja vaik toisaalta on sinänsä tärkee homma, ni ei se oo silti kovin tarkkaa. Ja saan vaikuttaa päiviin ite jonkun verran, pitää muistaa kysyä jos joku kerta onnistuis tehä yhellä viikolla päivät heti tyyliin ma-ti ja seuraavalla viikolla vaik to-pe, ni ehtis oleen porukoilla viikon verran putkeen.

Väsyttävää se on silti. Tulee juteltua bussikuskien kans, ne on onneks ainaki tähänastiset ollu kaikki yllättävän kivoja. Yöunet on menny, mut ehkä ne tasottuu ku tottuu hommaan paremmin ja oppii sen ettei siin oikeesti mitään pelättävää oo. Toisaalta tekee ihan hyvääki päästä välillä pois kotoo ja tuntee olevansa hyödyks.

Vähän oon käyny hölkkäilemässäki pariin kertaan, mut ei oo kantapää vieläkään kunnos. Ei kuitenkaan kävellessä enää satu, tänään alkoi hölkkäillessä vähän kipuileen mut se meni ohi, toivottavast ei vaan yön aikana pahene. Jos ei pahene ni ehkä noit kevyitä hölkkäpätkii uskaltaa jatkaa, on nekin tyhjää parempi. No, pääsee sentään kävellen pidemmillekki mettälenkeille taas ja jalkalihaksii oon rääkänny kotona, kai sekin juoksuu tukee sit ku joskus pääsee siihen hommaan takas. Ja tekee päänupille yllättävän hyvää. Kunhan muistaa syödä, mut vaikka oon liikkunu aika paljon ni ei mulla oo ollu ainakaan vielä mitään ajatuksii siitä et tekis mieli jättää syömättä tai mitään. Oon vaan muuten niin huono syömään et meen varmaan silti miinuskaloreilla, pitäs yrittää saada enemmän syötyy. Tai juotuu, ois ehkä mulle helpompi ku ruoka ei vaan aina mee alas. Protskujuomat pursuu vaan korvista ulos vaikken oo hetkeen niitä käyttäny, pitäs keksii jotain muuta.

En mä oikeen tie miten mulla menee. Huonot hetket on tosi huonoja. Perusarki on aika tyhjää, mut ei sellast ahistavaa tyhjyyttä vaan ihan siedettävää. Ja hyvät on hyvii tai tosi hyvii. Mul on daylio ollu koko viime kuun käytössä, ja joo aika vaihtelevaa on. Ja näkee minkä pätkän olin porukoilla, siel on aina paljon tasasempaa. Oon yrittäny muistaa ton useemman kerran päivässä, ettei päivän keskiarvoks tulis vaan joku yhden tietyn hetken fiilis ja aika hyvin siin onnistuinkin, täs kuussa oon taas laiskistunu sen suhteen. Olis kyl kiva vertaa johonkin normaalimpaan kuukauteen tota viime kuuta, ja jos jaksaa kesällä viel käyttää ni näkis vähän suuntaa siitä onks olo sillon oikeesti tasasempi ja parempi vai kuvittelenko vaan.

621.

Joulu meni, vuosi vaihtui, sama paska olo jatkuu. Olin pidemmän pätkän porukoilla, nyt ollu pari päivää taas kotona. Tai ei tätä oikeen kodiks voi kutsuu. Tää päivä on ollu paskin mahollinen taas, hyvin lähti siis vuosi käyntiin. Haluun vaan pois täältä. Aamulla kävin mettässä toteemas et oon hiton kyllästyny siihenki, mut koskaan ei huvita ajaa mihinkään kauemmas mettään ku samaa märkää, pimeetä ja liukasta se joka paikas täällä on. Ja kaikki hiekkakuopatki on siin kunnossa ettei mitään järkee lähtee niihinkään juoksuttaan koirii et sais vaihteluu. Sit iltapäiväl revin itteni toiseen mettään ku en pystyny sisälläkään oleen mut samaa paskaa sielläki, alko vaan vituttaa entist enemmän.

Vihaan näit kelejä ja tätä paikkaa. Haluun takas porukoille. Mun oli niin hyvä siellä. Mut nyt ku se kuntouttavapaska alkaa keskiviikkona (kävin siel tutustuus jo vähän, helppoo hommaa istun vaan bussissa, eniten mua stressaa se et mun ohjaaja tulee ke sin mukaa näyttää homman enkä jaksas ol sosiaalinen) ja mun toiveesta huolimatta nyt viel kaiken lisäksi kaks kertaa viikossa, ni mee tässä pidemmäks aikaa muka sinne. Ei oikeen inspais ajaa melkein kolmee tuntii suunta tuol vaan yön tai kahen takii. Ja haluisin pääst muuttaan sinneppäin takasin, mut nyt oon sit taas ainaki sen kolme kuukaut tääl jumissa. Ahistaa ja vituttaa.

Enkä voi taaskaan ees juosta. Kävin jouluaattona viimeks, ja kiitos noitten jääpaskakelien ja nastakenkien yhdistelmän sain kantapään ihan vitun kipeeks. Nyt pystyn sentään jo käveleen melkein ilman kipuu, mut ei tolla jalalla hetkee voi juosta. Ku ois ollu ees se yks asia mist sais täälläki jotain irti, mut ehei. Ei tietenkää.