Toisinaan mä olen ihan onnellinen. Tyytyväinen nykyhetkeen. Niin onnellinen, että voisin itkeä vain siksi, koska on niin hyvä olla.

Kuten nyt.

Hah, hiiteen bloggaustauko. Ei musta oo kirjottamaan päiväkirjaa käsin, enkä osaa olla kirjoittamatta, jotenn...

Mä en tiedä voiko noi lääkkeet vaikuttaa näin nopeesti, vai johtuuko tää vaan siitä, että oon vihdoin pystynyt nukkumaan. Koko kämppä on nyt siivottu, vaikka yleensä välttelen siivoamista viimeiseen asti. Etenkin tiskaamista. Nyt kaivoin kämppiksenkin huoneesta kaikki likaiset astiat. Ja tein kunnon ruokaa.
Jotenkin ihanaa, kun pitkästä aikaa jaksaa tehdä jotain sellaista, mikä ei ole pakko. Vielä vois lattiat pestä kunnolla, omassa huoneessa tein senkin jo. Juoksemaankin tekis mieli lähteä, mutta tuolla on niin paska keli ettei kykene.

Onneksi kohta on loma, vaikka oon mä nytkin ollut omalla lomalla koulusta aika paljon. Viimeviikolla olin kaks päivää koulussa, ja sitä edelliselläkin viikolla taisin jonkun päivän nukkua kotona... Nyt on sellanen olo, että voisin jopa jaksaa koulua viis päivää putkeen. Saas nähdä onnistuuko se tammikuussa.

-6kg.

Escitalopram Actavis 5mg aamuisin seuraavat 2vko, siitä eteenpäin 10mg. Mirtazapin 15mg 1-2 tablettia iltaisin. +Melatoniini ja vitamiinit. Jee. Nyt vasta koomassa oonkin, en jaksa edes miettiä liikkumista, vaikka vielä eilein jaksoin vetää parit lihaskuntotreenit. Ehkä tää tästä, kai mä nyt pari viikkoa näiden kanssa yritän... Varsin mielenkiintoisia unia kyllä, että sen puoleen nää pilsut taitaa olla ihan kivoja :D

Sit vaan odotellaan, koska tulee polilta postia. Ärsyttää, kun en tiedä, kumpaan kaupunkiin lähete nyt sitten lähti, omaan vai muutaman kymmenen kilsan päähän, kun täällä ei kuulemma välttämättä onnistu sellainen hoito mitä mä tarttisin. Lääkäri ei toki voinut kuunnella kun sanoin, että en pysty kulkemaan sinne kauemmas mitenkään... Jätetään menemättä sit vaan, jos sinne kauemmas käsketään.

Enkä muuten olis mennyt lääkärille, jos terkkarilta ei olis tullut tekstaria, jossa se kertoi varanneensa mulle ajan.

Ei ollut kovin pitkä bloggaustauko... Mutta nyt ei tarvii odottaa enää yhtään mun kirjotuksia tän vuoden puolella, vaikka hengissä aattelinkin pysyä. Käyn kyllä lueskelemassa muiden blogeja kerran-pari päivässä, mutta ennen joululoman loppumista tuskin kirjotan tänne itse mitään.

Joten nyt näin etukäteen, hyvät joulut ja uudetvuodet kaikille! :)

Mä en enää tiedä yhtään mitä mun pitäisi tehdä.

Mitä jos mulla ei ole mitään masennusta? Jos vain olenkin keksinyt tämän jotenkin omasta päästäni ja aiheuttanut kaiken pahan olon itse? Tai jos tää onkin normaalia, mutta mä koen tän vaan jotenkin eri tavalla, rankempana kuin muut?

Äh, ei kirjoittamisesta tule nyt yhtään mitään. Mulla ei ole aikaa kirjoittaa, mulla ei ole muutenkaan tarpeeksi aikaa selvittää omia ajatuksia. 8 tuntia päivässä koulussa, sen jälkeen kotona odottaa hyperaktiivinen koiranpentu joka on tajunnut omistavansa hampaat ja jolle pitäisi keksiä jatkuvasti tekemistä, läksyt pitäisi hoitaa, ruuanlaitot, laskut, kaikki. Ruoka tosin on nyt aika helppo kun en syö melkein mitään, mutta kämppis tykkää mun kokkailuista niin kai sitä joskus täytyy jotain tehdä. Siivotakin pitäisi taas, mutta ei sillekään löydy mistään aikaa eikä jaksamista. Siihen päälle vielä unettomat yöt, joten päikkäreillekin olis kiva yrittää repästä jostain aikaa.

En varmaan kirjoita vähään aikaan. Pakko yrittää selvittää ajatuksia jotenkin muuten, kirjoittaminen ei enää toimi. Tai ei ainakaan tällä hetkellä, liittynee kai siihen kun en koskaan voi keskittyä tähän, kun tuo pentu tekee tuhojaan 24/7 ja sitä pitää vahtia jatkuvasti.


Jos musta ei kuulu mitään ennen vuodenvaihdetta, oon kuollut.

Mä en saa niitä psykon sanoja pois mun päästä. Tuntuu ihan siltä, kuin se olis luullut, että mä en edes halunnut puhua sille. Illalla päädyin vetämään kännit ja join sammumispisteeseen asti. Yleensä se auttaa nukkumaan koko yön yli, mutta tällä kertaa heräsin muutaman tunnin päästä ja taas psykon sanat alkoivat pyöriä päässä. Siitä lähtien onkin sitten oltu hereillä.

Oon syönyt sen psykolla käynnin jälkeen vain lautasellisen puuroa ja liikkunut aika reilusti... Jos en kerran pysty mihinkään muuhun, laihtumaan ainakin pystyn. Pikkasen reilu viikko ja lähtenyt jo 5 kiloa. Ja nyt en enää edes yritä lopettaa tätä syömisvammailua, vaikka tiedänkin tän olevan ihan perseestä. Mun on pakko repiä ees joku onnistumisen tunne jotain kautta tai en oo kohta enää hengissä. Vaikka se kuolema taitaiskin olla vaan hyvä asia.

Maanantaihin mennessä pitäis päättää haluanko sinne polille vai en. Aattelin sillon aamulla raahautua terkkarille, kun mun on kuitenkin pakko käydä varaamassa lääkäriaikaa sen kautta, että saan jotain vahvempia unilääkkeitä. Ja noi lääkkeet tulee kokeiluun ihan psykologin käskystä ja voisin ehkä jopa yrittää olla leikkimättä niillä.

Oikeesti ei oo todellista, että menin mokaamaan kaiken.

Mietin vaan, että löytäisköhän kasvattaja tolle pennulle vielä uuden kodin. Jos mä en vaikka olekaan hengissä enää huomenna.

Psykologi sanoi, ettei se voi auttaa, kun en mä kerran pysty kertomaan sille mitään. Pitäis kuulemma mennä terkkarille, varata aika lääkärille ja hakea sieltä kautta lähete johonkin, mutta mitä järkeä? En mä kuitenkaan pysty puhumaan kenellekään, kun en tuolle psykollekaan pystynyt ja se sentään oikeasti yritti auttaa mua puhumaan. Ehkä mun vaan pitää hyväksyä se tosiasia, ettei kukaan pysty auttamaan mua ja mä oon näiden asioiden kanssa yksin loppuikäni. Eli en kovin pitkään. 

Menin vielä valehtelemaan masennustestissäkin, en vaan pystynyt ympyröimään kohtaa haluan kuolla. Se ois voinut olla just se kohta mikä olis auttanut sitä tajuamaan sen, että mä en todellakaan pärjää yksin.

Oon monta kertaa kirjoittanut, kuinka kovasti haluaisin puhua jollekin. Jotenkin niin turhauttavaa, että nyt, kun mulla on vihdoin mahdollisuus puhua, en pystykään siihen. Kävin loppuviikolla taas terkkarilla, eikä mulla oo enää sille uutta aikaa. "Emmä tarvii, pärjään ihan hyvin nyt." Tai sitten en pärjää. Sille terkalle on vaan jotenkin helpompi puhua kuin psykolle, kai siksi kun se on tutumpi.

Vammaan ihan liikaa syömistenkin kanssa taas. Eilen en syönyt mitään, tänään taas söin ihan liikaa ja olin jo menossa oksentamaan. Onneksi oksennuskammo on niin suuri, etten kovin helposti sitä tee ja siksi se jäi tälläkin kertaa tekemättä. Kyllä mä tiedän miten pitäisi syödä, mikä on ok ja mikä ei, mitkä ne oikeat rajat ovat, mutta mun pää vetää aina jotain omia rajojaan. Ja alkaa ahdistaa, jos en noudata niitä mun pään vetämiä rajoja, vaikka tiedänkin niiden olevan turhia. Mun ei tarvitse laihtua enkä mä oikeasti edes halua sitä, mutta silti tuntuu jotenkin hyvältä kun viikossa painon muutos -3kg. Ja tahdon tuon muutoksen isommaksi, vaikka tavallaan taas en.

Perjantaina olin koko päivän kotona, en jaksanut raahautua kouluun vaikka kuinka yritin. Huominen pitäisi vielä jaksaa, keskiviikkona en aatellut raahautua kouluun kun en kuitenkaan ehtis olemaan siellä kuin pari tuntia ennen psykon aikaa. Ja jos ehtis vähän selvitellä taas ajatuksia siinä ennen sitä, että ois ees jotain hajua siitä missä olotilassa mennään ja mistä ehkä haluaisin puhua. Vaikka sama kai se sinänsä, kun en varmaan taaskaan pysty kertomaan sille mitään.

Tiettekö muuten kuinka kivalta tuntuu kuulla oman kaverin suusta, että on saamaton paska?
Ei se ainakaan helpottanut oloa yhtään. 

Jotenkin tuntuu siltä, etten mä taas jaksa. Uusi jakso koulussa, päivät kaheksasta puoli neljään, lyhyemmätkin päivät on olleet mulle liian rankkoja. Sit vielä tähän aikaan vuodesta nuo pitkät päivät, ei ehdi olemaan kotona yhtään valosalla eikä huvita olla ulkona ton pennun kanssa. Ja muutenkin pitäis jaksaa leikittää, kouluttaa ja huomioida sitä.

Pitkästä aikaa itkin itseni uneen ja heräsin siihen ajatukseen, etten jaksa enää. Kuolema olis vaan niin helppo, mutta en mä voi...

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs

Sain tälläisen haasteen Winonalta, kiitos siitä! :)

Aloitetaan faktoilla:

1. Oon erittäin huono keksimään itsestäni mitään satunnaisia faktoja :D
2. Mun hyvän koemenestyksen salaisuus on lunttilaput. En koskaan lue kokeisiin, kirjoitan vain tärkeimmät asiat muistiin ja saan sen avulla ihmeen hyviä arvosanoja. 
3. Mulla menee vähän väliä hermot tohon pentuun ja syötän sille mahdottomat määrät luita, jotta se olisi edes hetken rauhassa. Odotan koko ajan sen kasvamista aikuiseksi, mutta silti mulla on edelleen pentukuume.
4. Haluaisin muuttaa pois Suomesta, mutta tuskin koskaan teen sitä, koska luulen vanhempieni pettyvän jos muutan liian kauas. Eikä mun kielipäällä varmaan ulkomailla pärjättäiskään.
5. Vihaan pakkasta ja odotan jo lumien sulamista. 
6. Odotan aina innolla joulua, mutta en ole enää moneen vuoteen päässyt siihen tunnelmaan kiinni, joten olen joka joulun jälkeen pettynyt. Tänä vuonna yritän olla odottamatta mitään ihmeellistä joulufiilistä ja pyrin vain nauttimaan lomasta.
7. Elän suurimmaksi osin kelan ja sossun rahoilla. 
8. Mulla on työkokemusta paperilla huikeat pari päivää, ja nekin vain koska sain sen paikan äidin kautta (=äiti toi sopimuksen allekirjoitettavaksi enkä edes nähnyt ketään muuta asiaan liittyen). Mokaan aina kaikki työhaastattelut ja laiskana haluan pitää lomat lomana nyt, kun se on vielä mahdollista.
9. Oon alkanut pelätä hevosia, vaikka joskus rakastin vaikeita tapauksia ja olin hevosten kanssa niin itsevarma kuin vain voi olla. Sain kaikilta aina kehuja siitä, kuinka osaan näyttää niille mitä niiltä odotan ja pärjäsin lähes kaikkien hevosten kanssa. Viikonloppuna meinasin saada sydänkohtauksen, kun pieni poni vähän hyppäsi.
10. Mun mielialat on melkoinen vuoristorata. Yhtenä hetkenä olen niin onnellinen kuin vain voi, ja seuraavalla sekunnilla voinkin päättää haluavani kuolla. 
11. Tällä hetkellä yritän pitää tuota koiraa hereillä, jotta se suostuisi kerrankin nukkumaan yöllä.

Ja kysymykset:

1. Soiko päässäsi tällähetkellä jokin biisi? Mikä?

- Soi, erittäin ärsyttävä ja rasittava superninja :D

2. Kuinka monta kuppia kahvia juot päivässä?

- Kotona ollessa en juo. Kylässä juon satunnaisesti, kun en koskaan uskalla kieltäytyä. Yhteen aikaan join kahvia kotonakin, ihan vaan siksi, kun yritin siedättää itseäni siihen makuun, jotta pystyisin kylässä ollessa juomaan sitä :D

3. Kuka on mielestäsi maailman karismaattisin ihminen?

- No apua... En muista edes suosikkileffojen näyttelijöiden nimiä, joten vaikea nyt heittää mitään nimeä tähän.  

4. Jos voisit poistaa itsestäsi yhden piirteen ja ottaa sen tilalle jonkin toisen, niin mitkä piirteet vaihtuisivat?

- Arkuus vaihtuisi välittömästi rohkeuteen, se nyt tässä taitaa suurimpana rajoitteena mun elämässä olla. 

5. Miksi alunperin perustit oman blogisi? Onko syy muuttunut matkan varrella?

- Tää kirjoittaminen taisi lähteä siitä, että googlella leikkimisen seurauksena törmäsin moniin viesteihin, joissa kerrottiin bloggaamisen auttavan asioiden käsittelyssä. Siitä sit luin ehkä pari viikkoa muiden blogeja ennen kuin uskalsin laittaa oman pystynn. Silloin ajatuksena taisi olla, että nopeasti tää kirjoitusinto ohi menee, mutta johan sitä on blogimaailmassa pyöritty muutama vuosi...

6. Haluaisitko olla nykyistä vanhempi/nuorempi? Miksi?

- Nuorempi. En mä todellakaan halua takaisin peruskouluun, mutta nuorempana oli helpompaa, kun itsellä ei ollut niin paljon vastuuta. Vanhemmat neuvoivat joka asiassa automaattisesti, ei tarvinnut sanoa kenellekään ääneen, ettei osaa jotain. Eikä kukaan odottanut mun osaavan mitään ihmeellistä.

7. Aforismi, hokema tai mietelause jota käytät usein?

- Ei mulla oikeestaan taida olla mitään erikoista tähän. Aika vakiosana on just, se on tarttunut yhdeltä opettajalta joskus. Ärsyttää itseänikin koko sana :D

8. Elokuva, joka teki sinuun lähtemättömän vaikutuksen?

- Unelmien sielunmessu. Ahdistava, mutta kuitenkin jotenkin niin hyvä. 

9. Lempitäytteet pizzaan?

- Ananas, kinkku ja viimeaikoina oon tykästynyt myös homejuustoon, vaikka joskus inhosin sitä.

10. Ikimuistoisin konsoli/pc-pelikokemuksesi?

- En muista enää edes sen pelin nimeä, mutta joskus pelattiin veljen kanssa yhdessä koneilla jotain peliä. Ei se peli yksinään, vaan se, että sai olla edes välillä veljen seurassa ilman tappelua, ja jaksoi se aika kärsivällisesti mua neuvoa kun en ikinä tajunnut siitä pelistä mitään :D

11. Seuraatko tv:stä jotain ohjelmaa, jota et kehtaa myöntää muille? Uskallatko kertoa mikä se on? 

- En oikeastaan katso mitään muuta kuin salkkareita, ja niitäkin vain koska siihen aikaan ei ole muutakaan tekemistä. 

Uudet kysymykset haastetuille:

1. Miltä tuntuu juuri nyt?

2. Jos saisit valita minkä tahansa paikan, minne menisit?

3. Mikä on tämänhetkinen suurin toiveesi?

4. Onko sinulla jotain tiettyä/tiettyjä kappaleita, joita kuuntelet esim. ollessasi iloinen tai ahdistunut?

5. Paras tällä viikolla tapahtunut asia?

6. Teetkö uudenvuodenlupauksia? Jos, niin pitävätkö ne yleensä?

7. Pidätkö joulusta?

8. Suosikkihedelmäsi?

9. Onko sinulla lemmikkieläimiä? Jos ei, haluaisitko?

10. Mikä asia on vaikuttanut eniten elämääsi tänä vuonna?

11. Kerro kolme asiaa, jotka ovat elämässäsi hyvin tällä hetkellä?

Laiskana laitan haasteen eteenpäin vain viidelle: Tuhka, Ireth, LEIVINPAPERI, Super, Veera

Hetki aikaa kirjoittaa. Mun on pakko koota vanhoja juttuja johonkin talteen, kun meinaan aina unohtaa jotain. Eikä mulla oo nyt varaa unohtaa mitään oleellista. Olkoot kuinka pieniä asiota tahansa muiden mielestä, mun elämään ne on voinut silti vaikuttaa ja paljon. Osan näistä jutuista oon aikasemmin tänne kirjoittanutkin, mutta kaikkea en.

- Mulla ikää 7 vuotta, meille tuli koira. Kiva juttu joo, mutta siitä tuli tapaus ongelma. Ei muita kohtaan, mutta mua ja veljeä, joka varovaisempana pysyi poissa sen läheltä. Mä en aina vauhdikkaalla tuulella ollessani tai yöllä vessaan hiippaillessani muistanut varoa. Se puri, ja helvetin lujaa purikin. Nostin aina käden ilmaan ja siinä se roikkui mukana. Huudettiin äiti irrottamaan se, enhän mä kakarana itse osannut. Puhdistettiin haavat ja jatkettiin elämää, vaikka monesti pyysin viemään koiran pois. Mikä koti se sellainen on, jossa pitää koko ajan olla varuillaan, tai koira roikkuu kädessä tai jalassa?

- Veli. Puukolla jahtaamiset, varastelut, riidat yms joista sain syyt niskoilleni, vaikka veli ne aiheutti. Kukaan ei koskaan uskonut mua.

- Huomion & hellyyden puute lapsena. Ehkä. Olettaisin näin, koska äidillä oli muitakin lapsia hoidossa -> kiire niiden kanssa, mä ja veli mentiin siinä sivussa vähemmällä valvonnalla, oltiinhan me äidille tutumpia. Alan vaihto -> äiti juoksi koulutuksissa, töissä milloin missäkin, huolehti rahoista... Isällä vuorotyöt, se oli usein väsynyt ja sillä oli huonosti aikaa meille lapsille. Minä epätoivoisena, saadakseni edes hetken olla jommankumman lähellä, valvoin sängyssä hetken, hyppäsin lattialle ja menin nopeasti makaamaan ja näyttelemään nukkuvaa. Kaikki luulivat, että tipuin sängystä. Äiti nosti aina takaisin sänkyyn. Sai olla hetken sen lähellä, sai edes hetken tuntea, että joku välittää. Oli meillä hyviäkin hetkiä, koko perhe yhdessä, mutta ehkä tuo kuitenkin jotain vaikuttaa.

- Perheneuvolaan pakottaminen. Eka kerta joskus ala-asteella, kun en nukkunut. Kukaan ei koskaan kysynyt miksi, olisin hyvin voinut vastata siihen suoraan ("en halua, tuntuu siltä, että seuraava koulupäivä tulee hitaammin kun valvoo"). Vuosi(?) siellä käymistä, pyynnöistä huolimatta en saanut lopettaa, kerran jätin vain menemättä. Kutosella sinne uudestaan, koska olin rasittava kakara. Perheneuvolan täti ei edes suostunut kertomaan, miksi kävin siellä. Tiesin syyn kyllä, mutta olisin halunnut kuulla sen siltä. Vihasin siellä käymistä. Tuntui siltä, että vanhemmilla ei ollut mitään halua auttaa, että heitä ei kiinnostanut ratkoa ongelmia yhdessä, vaan he heittivät mut heti juttelemaan jonkun vieraan ärsyttävän mummelin kanssa, jos käyttäydyin vähänkin huonosti.

- Koulukiusaaminen. 10,5 vuoden helvetti. 1,5 vuotta ajasta asuntolassa kiusaajien keskellä asuen. Eikä kukaan puuttunut siihen. Aikasemman amiksen opettajan sanat, "en mä voi tehdä sille mitään". Jos se kävelisi joskus vastaan, menisin varmasti sanomaan sille, että jumalauta se olis ollut sen velvollisuus tehdä sille jotain.

- "Ei sillä mitään masennusta ole, se on vain laiska." Äidin ja mummun keskustelusta kuultua amiksen lopettamisen jälkeen. Joo laiskuuttahan se on, jos ei moneen kuukauteen pysty pakottamaan itseään sängystä ylös. Muutenkin sukulaisten asenne; "Eksynyt nyt pärjää aina." Mene nyt tuollaisen jälkeen kertomaan, että tosiasiassa et pysty edes käymään kaupassa ilman ahdistusta.

- Vanhempien riitelyt, äidin poismuutto, isän masennus, valitukset ja nettikeskustelut, jotka ei tainneet olla mun silmille tarkoitettuja (sehän kirjoitti mm. siitä, että itsari on käynyt sen mielessä), äidin takaisinmuutto, niiden nykyinen tilanne. Ottaa niistä nyt selvää.

- "Kaveri", johon opin ajan kanssa luottamaan ja jolle kerroin asioita, joita en ollut uskaltanut kertoa kenellekään muulle. "En mä oo oikeasti ollut koskaan sun kaveri, en oo koskaan välittänyt susta paskan vertaa ja voit painua kuuseen niiden ongelmiesi kanssa."


Joo tuosta puuttuu nyt jotain, mutta en keksi mitä. Loppuu aikakin, joten lista jääköön nyt kesken. Mutta onko mikään ihme, ettei musta oo tullut kovin tervepäistä? Onko mikään ihme, että musta tuntui lapsena (ja tuntuu usein nykyäänkin) siltä, ettei kukaan välitä?

Oon muuten tullut siihen tulokseen, että kun mulle jossain vaiheessa lätkästään ainakin masennusdiagnoosi, siitä ei ainakaan sukulaiset kuule. Vaikka toisaalta vois olla ihan kiva lätkästä joku lappu niiden nokan eteen just, kun ne on taas puhumassa siitä, ettei mulla voi olla mitään ongelmia. Kavereista en oo ihan varma, voi olla että ne kuulee asiasta joskus. Kämppikselle ainakin pitäis kehittää joku selitys siitä, miksi ramppaan vähän väliä sellasilla hippasen reilun tunnin reissuilla.

"Mä soitan sille psykologille vähän reilun viikon päästä. Ihan varmasti soitan. Mun on pakko. Jos en pysty, laitan vielä sinä samana päivänä terkkarille sähköpostia ja varaan sille jutteluajan. Tällä kertaa en anna itteni luistaa tästä, mä tarviin apua, mä haluun apua ja mä myös haen sitä." 27.11.2011

Vaikea uskoa, että oon ollut vuosi sitten tosissani hakemassa apua, ollut noin varma siitä, että teen sen ja miten kävikään. Vasta nyt, vuosi myöhemmin, uskalsin oikeasti sanoa ääneen sen, etten pärjää enää yksin. 

Poistin tuon vanhan blogini jo kertaalleen, mutta palautin sen vielä hetkeksi. Tallensin sieltä koneelle joitain tekstejä, jotka ehkä joskus annan sen psykologin luettavaksi. Jos ne vaikka auttais, kun en kuitenkaan suoraan pysty kertomaan, miten mulla on milloinkin mennyt. Seuraavaksi käsittelyyn lähtee aikasemman amiksen lopettamisen aikaan aloitettu päiväkirja, jonne kirjoitin osan asioista, kun en uskaltanut blogiinkaan ihan kaikkea kirjoittaa. Vähän jännittää mitä sieltä löytyy. Aikasemman bloginkin lukeminen oli vaikeaa, ja tuolla on vaikeampia asioita ja aika tarkkoja itsarisuunnitelmia. 

Harmittaa, kun mulla ei ole tällä hetkellä aikaa kirjoittaa tänne mitään kunnolla. Tuo pentu vaatii niin paljon, lisäksi kasvattajan toiveesta kirjoitan sen kasvamisesta omaa blogia, ja olis sitä muutakin tekemistä niinä hetkinä, kun pentu sattuu nukkumaan edes pari minuuttia. Ehkä tää tästä taas, lupaan aktivoitua kun tuo penikka tasoittuu ja oppii tavoille.

Osaakin taas ahdistaa.

Meinasin kävelymatkalla kääntyä monta kertaa takaisin. Oven luona jumitin melkein vartin ennen kuin uskalsin mennä sisälle.

Ekan puoltuntia vaan ahdistelin ja yritin pidättää itkua, kun se psykologi kyseli jotain. Mun vastaukset oli taas luokkaa "emmätiiä", lopulta se kielsi mua sanomasta niin. Puhuttiin, tai siis se piti jotain yksinpuhelua siitä, miten mun pitäisi oppia kertomaan sille mitä mun päässä liikkuu. Musta alkoi yhdessä vaiheessa tuntua siltä, että oon jotenkin vaikea tapaus, kun en pysty kertomaan mistään mitään. Tai siis se psykologi näytti siltä, ettei se oikeen tiennyt mitä tekis mun kanssa.

Sit se halusi tietää, minkä asian mä ajattelen olevan tän unettomuuden yms taustalla. En osannut sanoa sitäkään, kun en enää itsekään tiedä, mikä siinä on vaikuttanut eniten. Kiusaaminen, yksinäisyys, paskat perhesuhteet vai mikä. Puhutaan niistä varmaan joku kerta, jos mä vaan pystyn. Se sanoi, että kovin usein ei tuu vastaan ketään, kellä on yhtä rankka tausta kuin mulla. Enkä kertonut sille muusta kuin kiusaamisesta ja siitä, ettei mulla oo oikeestaan koskaan ollut ketään, kelle oisin voinut näistä jutuista puhua(kuulemma lähes kaikilla on edes joku yksi ihminen, jolle voi kertoa melkein kaiken). Ja oon kuulemma sinnikäs, kun oon jaksanut yrittää pyytää apua monta vuotta.

Käyn nyt ainakin pari kertaa siinä, sit katotaan pistääkö se mulle lähetettä eteenpäin vai riittääkö toi mulle. Kahen viikon päästä seuraava aika. Ja viikon päästä terkkari.

emmä osaa kirjottaa taaskaan. En enää edes muista puoliakaan mitä puhuttiin sen psykologin kanssa.

Huomenna se psykologi.

Mitä jos en pysty kertomaan sille mitään? Tai entä jos pystynkin, mistä mä sille kerron? Unettomuudesta, ahdistuksesta, syömisvammailusta, kiusaamisesta, muista paskoista jutuista mitkä tapahtui lapsuudessa, koulun rankkuudesta, viiltämisen halusta ja muista itsetuhoiluajatuksista, joita en kuitenkaan (kai) aio toteuttaa, paniikkikohtauksista, ihmisten pelkäämisestä, muista peloista? Mitä jos se kysyy, miksi menin sinne juttelemaan? Unettomuuden takia, koska siksi terkkari mut sinne lähetti? Vaikka unettomuus on mun oireista yksi vähäisemmistä, se oli vaan ainoa, jonka pystyin terkalle kertomaan?

Mitä jos se haluaa lähettää mut eteenpäin, mihin mä olen valmis? Mitä jos en uskalla sanoa omia mielipiteitäni? Mitä jos se haluaa lähettää mut juttelemaan lääkärille jostain lääkkeistä, uskallanko sanoa ei? Mulla on melatoniinit ja vitamiinit, uskallanko sanoa että ne riittää, ja riittävätkö ne edes oikeasti?

Mitä sanon, jos se haluaa tietää, kauanko tätä on jatkunut? Kun en enää itsekään muista. Viisi vuotta? Kuusi?

Mitä ihmettä kirjoitan lappuun, jonka otan varmuuden vuoksi mukaan? Mitä jos en pysty antamaan sitä sille, enkä kertomaan sille muutenkaan mitään?

Mitä jos musta ei oo tähän? Jos en tälläkään kertaa saa apua?

pelottaa.

Liikaa aikaa ajatella. En mennyt tänään kouluun, pentu oksenteli yöllä niin jäin varmuuden vuoksi kotiin. Oikei, tekosyy. Oksensihan se joo, mutta en mä siitä huolissani ole kun se on muuten ihan pirteä. En vaan jaksanut lähteä kouluun, mun on pakko nukkuakin joskus. Pennun kanssa nukun sen about 6 tuntia/yö ja päikkäreitä ei ehdi nukkumaan, kun koulussakin pitää käydä ja pentua kouluttaa ja leikittää.

Oma aika ei näemmä tee hyvää. Täytyy yrittää mennä takaisin nukkumaan, en mä jaksa yksin näiden ajatuksien kanssa.

Olispa jo keskiviikko.

Musta tuntuu siltä, että oon vihdoin osannut valita jotain oikein. Toi pentu on ihan mahtava! Pistää kyllä jaksamisen koville, kun viimeyö oli ensimmäinen, jonka sai lauantain jälkeen nukkua heräämättä pennun kiljumiseen. Eikä ole mitään herkkua nousta viideltä aamulla vain siksi, että koira on pakko käyttää ulkona. Kotona ollessa hypin pihalla alle tunnin välein, mutta eipähän tule pennulta pissoja sisälle. Ehkä uskallan näyttää teille yhden kuvan tästä hurmaavasta tapauksesta...

Pieni koira, jolla on suuri tehtävä. Se saa luvan olla mun syy pysytellä hengissä seuraavat vuodet.

Tuo eläin on varmaan syy siihen, miksi en ole miettinyt mitään itsetuhoilua. Sen kanssa saa olla koko ajan menossa ja iltaisin sitä vain kaatuu sänkyyn ja nukahtaa heti. Ilman yhtään pilleriä. Ei jää aikaa miettiä mitään ylimääräistä.

Näin viimeyönä unta, jossa kuolin. Ja se ahdisti. Siis se kuolema, ei unessa muuten mitään vikaa. En mä halua enää kuolla.

Jotenkin oon taas helvetin tyytyväinen tähän tilanteeseen, vaikka kaikesta edelleen stressaankin. Tasan viikon päästä on se psykologi, pystyn ehkä jopa kertomaan sille jotain, jos oon tässä kunnossa. Koska tässä kunnossa mä uskallan sanoa ääneen tarvitsevani ja haluavani apua. Haluan saada kaikki vanhat asiat käsiteltyä kunnolla, haluan vihdoin alkaa elää.

Oon nyt sitten vihdoinkin onnistunut yhdessä tavoitteessani. Vuosi ilman viiltelyä. Ei todellakaan ole ollut helppoa, mutta mä pystyin siihen. Tiedän, etten pysty pysymään erossa viiltelystä, jos mulla ei ole sen suhteen mitään tavoitteita, seuraava tavoite olkoon 500 päivää. Ja mä aion todellakin onnistua myös siinä.

Tähän asti pääsyä jouduin odottamaan monta vuotta. Välillä pystyin olemaan vain tunnin ilman, välillä päivän, kerran(vai pari?) jopa puoli vuotta, mutta aina menin ja sorruin uudelleen. Ja nyt viimeisimmästä viillosta on oikeasti jo vuosi. Jotenkin vaikea uskoa, mutta totta se on.

Muutto veti jaksamisen todella koville. Nyt kaikki kamat on olleet onneksi uudessa kämpässä jo pari päivää, mutta järjestäminen on vielä aivan alkutekijöissään, kun en ole vain jaksanut tehdä mitään. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tulemaan kiire, koska viikonloppuna minusta tulee virallisesti pienen koiranpennun omistaja, eikä sitä voi tälläiseen läävään ottaa.

Saa nähdä, miten jaksan sen pennun kanssa. Paljon siitä on ollut iloa jo nyt, vaikkei se vielä edes asu täällä. Olen tutustunut sen avulla netissä jo kolmeen ihmiseen, joiden kanssa nähdään jossain vaiheessa, kunhan saadaan kaikki ensin omat pentumme haettua. Saavat pennut leikkiseuraa ja omistajat juttukavereita, jos vaikka sais sitä kautta apua tähän yksinäisyyteen.

Alle kolmen viikon päästä pitäis uskaltaa sinne psykologille. Yritän ihan tosissani puhua sille totta ja kirjoitan jonkun lapun, minkä voin antaa sille, jos en pysty puhumaan sille suoraan. Katotaan sit mitä sen jälkeen, käynkö vaan sen luona vai lähettääkö se mut johonkin eteenpäin. Pääasia on kai se, että pystyin vihdoin monen vuoden yrittämisen jälkeen pyytämään apua.

Muutto pistää jaksamisen aika koville. Etenkin, kun pitää selvitä siitä yksin. Kaveri auttaa painaviempien tavaroiden kanssa, mutta sillä on omat muuttokuormansa, niin ei sekään ehdi sen enempää auttaa. Yli puolet kamoista on vielä vanhalla kämpillä pakkaamatta, mutta ehkä tää tästä, jos huomenna sais loputkin kamat tänne. Kieltämättä tuntui vähän köyhältä, kun täällä oli eilen illalla vaan patja, peitto, tyynyt ja kone, missä ei edes toiminut netti. Aamulla oli kiva juokseminen kahden kämpän välillä, kun kaikki oli hukassa. Onneksi tää uus kämppä on samassa talossa, eri rapussa vaan, mutta pyykkituvan läpi pääsee kulkemaan näiden väliä ilman, että täytyy mennä ulos.

Tää uus kämppä on ihana! Tästä saa tehtyä tosi kivan, kunhan saadaan kaverin kanssa molempien kaikki kamat raahattua tänne ja päästään sisustamaan kunnolla :)

Ja nyt täytyykin taas kääntää suunta kohti vanhaa kämppää, jos sieltä jaksais tuoda tänään suurimman osan kamoista tänne, huomenna aamusta sit loput ja illalla tuparit

Vaikea uskoa, että se tapahtui tänään.

Ei se terkkari ole sittenkään kamala. Ehkä sittenkin silloin ensimmäisellä käynnillä vain päässäni päätin vihata sitä, kun se tuli aikaisemman terkkarin tilalle, ja olisin silloin halunnut käydä sen vanhan luona, kun tykkäsin siitä.

Ei me paljoa mitään puhuttu, mulla ei taas ollut edes yhtään masentunut olo, niin en jaksanut (tai uskaltanut?) sanoa siitä mitään sen enempää. Unettomuuden takiahan mä sinne juttelemaan menin, enkä masennuksen, niin siitä sit vähän aikaa jotain puhuttiin. Tuli taas se kiusaaminen puheeksi ja pakko sanoa, että ehkä mä olen edistynyt vähän. Ennen jo pelkästään sen myöntäminen, että mua on kiusattu, on aiheuttanut paniikin ja alkanut itkettää. Nyt ei mitään, vähän vaan tuntui oudolle, mutta ei se oikeestaan edes ahdistanut. Vaikka tää oli ensimmäinen kerta, kun sanoin siitä mitään muuta kuin sen, että joo se oli enimmäkseen henkistä. En mä paljoa kertonut, mutta kuitenkin.

Uskalsin myöntää ääneen senkin, että ryhmätyöt on mulle ihan helvetin vaikeita, jos en saa olla kavereiden kanssa samassa ryhmässä. En oo sanonut sitäkään koskaan kenellekään, kaikki vaan luulee, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Kiinnostaispa, mutta en mä osaa olla isommassa porukassa. Etenkään, jos siinä ei oo yhtään kunnon kaveria mukana. Parityöt on vielä ihan siedettäviä kenen kanssa tahansa, mutta en mä silloinkaan mitenkään oma-aloitteinen ole...

Ja puhuttiin siitä psykologista. Mietittiin, että se riittää mulle ainakin aluksi, kun ei mulla kuitenkaan oo nyt mitään sellaista, ettenkö pärjäis jos vaan haluan pärjätä. Pääsee sen kautta sitte eteenpäin jos tarvetta tulee, mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Ja se tärkein asia: mun ei tarvitse soittaa sille. Terkka laittoi sille soittopyynnön, se soittaa mulle varmaan huomenna tai ylihuomenna (ja hyi oon siihen aikaan koulussa, muttamutta yritän nyt ainakin vastata). Terkka ois soittanut sille itse silloin, kun olin siinä sen luona, mutta sen soittoaika oli mennyt jo ohi. Mutta jos en uskalla vastata, saan varmasti sen terkkarin soittamaan sinne ja varaamaan mulle sen ajan, eli psykologille mennään joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tää oli ensimmäinen kerta, kun joku tajus kysyä multa, pystynkö mä soittamaan sinne. Kaikki on vaan olettanut että tottakai pystyn.

Kuukauden päähän on varattu terkalle uusi aika. Katotaan sit sillon, oonko päässyt psykologin kanssa alkuun, tarviinko enemmän apua ja haluunko käydä säännöllisesti terkan luona juttelemassa. Ja terkka lupas, että jos en joskus jaksa, siis oikeesti jaksajaksa mennä kouluun, niin se kirjottaa mulle saikkua ihan vaan sillä, että soitan sille, vaikka sääntöjen mukaanhan mun kuuluis mennä paikan päälle tai saikkua ei tipu. Jotenkin tuntui hassulta huomata, että se ei oleta mun valehtelevan, vaikka lähes kaikki aikuiset on aina olleet sitä mieltä, etten mä voi puhua totta.

Jotenki hyvä olla. Mä pystyin siihen sittenkin. Ja huomenna alkaa muutto, pääsee tuosta idioottikämppiksestäkin vielä eroon. Ja alle kahden viikon päästä mulla on koiranpentu palloteltavana <3

Ehkä kaikki sittenkin järjestyy vielä joskus.

Ei mennyt ihan putkeen ei, vaikka mukavampi terkkari siellä olikin. Tää sai sitten luvan olla viimeinen kerta, kun yritin hakea apua. Käyn keskiviikkona sen toisen terkan luona näyttämässä iloista naamaa ja kertomassa, että en tiedä mikä angsti muhun maanantaina iski, ja että kaikki on oikeesti hyvin.

Onko sulle tapahtunut tai tapahtumassa jotain erikoista, mikä vaikeuttaa sun nukkumista?
-ei (oon muuttamassa kaverin kanssa samaan kämppään, enkä tiedä tuleeko siitä mitään. Mulle on tulossa koira, joka on pentueen lupaavin ja kehitän jatkuvasti päässäni ajatuksia siitä, kuinka kasvattaja odottaa siltä koiralta menestystä ja jos en osaakkaan kouluttaa sitä. Vanhemmillani on paskat välit ja jouduin juuri olemaan niiden luona viikon. En oo nähnyt yhtään kaveria yli viikkoon.)

Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?
-ei (ei tällä sekunnilla, mutta melkein joka päivä, välillä monia kertoja päivässä)

Tuntuuko susta siltä, että sulla voisi olla masennus?
-emmätie (ei vaan tunnu vaan tiedän että on)

Sulla olis tänään hyvää aikaa soittaa sille psykologille, annan sen numeron sulle
-joo (ensimmäinen ongelma: en uskalla soittaa. toinen ongelma: en uskaltaisi mennä paikalle)

Varaan sulle toiselle terkalle ajan, kun se on sun terkkari
-joo (en mä pysty kertomaan sille mitään, se viimeksikin vain pahensi mun oloa)

Mee huomenna *toisen terkkarin nimi* luo
-huominen on ihan täynnä (en halua)

No mitä sä sitten ehdotat?
-oisko sille ylihuomiseksi vapaita aikoja? (en edelleenkään halua mennä sen luo, ahdistaa ajatuskin)

Toi sun nukkuminen pitäis saada mahdollisimman nopeesti käsittelyyn, mutta laitan sulle sit keskiviikolle ajan
-joo (ihan kuin päivä tai pari vaikuttaisi mitään tässä about viiden vuoden jälkeen, enkä edelleenkään aio puhua sille mitään)

Itku kurkussa koulusta kotiin, rapussa se itku vyöryi sitten kunnolla päälle. Onneksi ei tullut naapureita vastaan, pääsin omaan huoneeseen lukittujen ovien taa ilman, että kukaan näki kuinka säälittävä paska olen. Se terkkarikin pitää mua varmaan ihan aikaansaamattomana, se muisti että puhuttiin tosta psykologista vuosi sitten eikä tykännyt kun sanoin, etten oo käynyt siellä. Eikä se tykännyt siitäkään, etten oo hoitanut tota vitun ongelmahammasta kuntoon. Ihankuin sekään ei enää välittäisi.

Mä olen ongelmieni kanssa yksin. Nyt ja aina, ja turha mun on sitä asiaa yrittää muuttaa, kun en siihen koskaan pysty.

Mä olen sitten huomenna tasan kahdeksalta aamulla terkkarin ovella. Jos sattuis olemaan vaikka sen kivemman päivystysvuoro. Mä tiedän, miten saan kännettyä keskustelun mun oloon, jos se kivempi vaan olisi siellä. Pystynhän mä unettomuudesta puhumaan. Se on ihan totta, ettei melatoniinit aina auta, joten en mä edes valehtele sille, jos valitan siitä ja kysyn, mitä ihmettä mun kannattais tän unettomuuden kanssa tehdä. Se oli viimeksikin niin huolissaan siitä, miten mulla menee, kun valitin unettomuudesta ja sen avulla sain melatoniinit. Siltä vois myös pyytää, että kirjottaisko se mulle yheks päiväksi saikkua kun en vaan yksinkertasesti jaksa. Sille vois suoraan sanoa, että oon taas valvonut muutaman yön putkeen enkä todellakaan oo siinä kunnossa, että pystyisin istumaan tunneilla. Sen ehkä jätän sanomatta, että suurin syy siihen, miks tarviin saikkua, on se, että kavereista kumpikaan ei oo koulussa. En mä pysty olemaan siellä yksin.

Mut jos siellä on se toinen terkkari... Sit täytyy taas valehdella, että oon kuumeessa. Mun on pakko saada se saikkulappu.

En todellakaan tajua, miten mä pystyin olemaan koko peruskoulun ajan, yheksän vitun vuotta, koulussa aina yksin, kun nyt en pysty edes yhteen päivään...

Kun yhdistää tulossa olevan muuton ja koiranpennun sekä yliannostuksen vitamiineja, on aika vaikea selvittää, mikä niistä on suurin syy siihen, että olo paranee. D-vitamiinin määriä tuli lisättyä pari viikkoa sitten aika rajusti, tähän päivään asti D:tä on mennyt pillereinä alas sellanen 150-200 mikrogrammaa päivässä, kun halusin saada tuloksia nopeammin. Jos sitä nyt uskaltaisi tiputtaa määrän vaikka sataan mikrogrammaan päivässä ja siitä sitten fiilisten mukaan määrää ylös- tai alaspäin. Tohon päälle 175 mg magnesiumia ja reilusti B-vitskua, iholle (joka vaikuttaa luonnollisesti itsetuntoon) sinkkiä, sit vielä monivitskut, kalsium ja melatoniini. Pillereitä menee sellanen 8-10 päivässä, mutta ei se mitään, jos se nyt vähänkin auttaa.

Arpiin sinkkipastaa, kuukauden kokeilun jälkeen olin jo luovuttamassa sen kanssa, mutta kolmen kuukauden käytön jälkeen arvet on haalistuneet tosi paljon. Uskalsin olla vanhempieni luona ilman mitään rannetukia, pitkähihainen toki päällä, mutta enää ei ole pelkoa siitä, että arvet pistäisivät heti silmään, jos hiha pääsee noudemaan hetkeksi. Sinkkipasta on nykyään mulla ihan ykkönen myös kaikkiin haavoihin (oon aika onnettomuusaltis) ja luultavasti sitä tulee talvella testattua myös pakkasen aiheuttamaan ihottumaan. Uskallan suositella muillekin, vaikka onhan tuota ärsyttävä käyttää kun sitä ei saa kokonaan iholta pois sitten millään(eli naamaan ei kannata kauheaa kerrosta laittaa, kokeiltu on :D)...

En mä ole onnellinen, en todellakaan, mutta suht tyytyväinen kuitenkin. Tää nykytilanne on ihan ok, kunhan sais vielä muutaman stressaavan asian alta pois.

Taas muuten kävi näin. Mä harkitsin tosissani avun hakemista --> olo alkoi paranemaan. Heh, ehkä mun pitää vain jatkuvasti harkita avun hakemista, että tää olo pysyy edes näin hyvänä.

Enkä taaskaan osaa päättää, pitäiskö mun tästä ookoo olosta huolimatta hakea sitä apua vai ei. Ehkä katon nyt sen muuton ja pennun haun ensin alta pois, ja jos tää sinä aikana menee vähänkin pahemmaksi, painelen suoraan sinne terkkarille. Vaikka kai sitä pitäis muutenkin, jos sais kaikki elämää rajoittavat pelkotilat pois. Ja ehkä sitä menneisyyttäkin pitäisi yrittää vähän käsitellä...?

Mä näin sen tänään. Meidän vanhan terkkarin. Se on ilmeisesti sittenkin töissä koululla, en vaan tajua miksi meidän terkkari on sitten vaihdettu siihen uuteen ärsyttävään tyyppiin...

aarghh saiskohan sen luona käydä, vaikka se ei mun terkkari olekaan... Täytyy keksiä joku syy, miksi voisi mennä sen päivystysvuorolla sinne ja kysyä. Vaikka en mä kuitenkaan uskaltaisi mitään jutteluaikaa pyytää, jos se ei itse sitä ehdottaisi. Menipäs taas vaikeaksi.

Oli pari parempaa päivää taas välissä... Pystyn taas syömään suhteellisen normaalisti, välillä se ahdistaa, mutta en todellakaan aio alkaa pelleillä minkään syömisen kanssa. En, vaikka kuinka joku mun pään sisällä käskisi olemaan syömättä. Koulussa onneksi näkee, että muut syövät saman verran kuin minäkin. Enhän mä voi silloin syödä liikaa, kun kämpillä en ikinä syö paljon mitään.

Mä en tiedä, mikä muhun tänään taas meni. En löytänyt leipäpussia mistään, etsin sitä ehkä vartin ja sen jälkeen en tehnytkään muuta kuin itkin. En oo tainnut koskaan ennen itkeä niin paljon kuin tänään. Välillä oli pakko rauhoittua vähän, kun alkoi käsistä ja jaloista lähteä tunto. Edelleen tekee mieli itkeä, vaikka ne kirotut leivätkin löytyi jo.

Pitäisi ehkä opetella olemaan kääntämättä kaikkea vihaa itseeni. En mä oikeasti voi vihata itseäni sen takia, että hukkasin muutaman leivänpalan.

Okei nyt alkaa menemään pikkasen yli tää mun touhu. 

2,5 vuorokautta lähes syömättä, sen jälkeen kauppareissu ja musta tuntui tavallaan hyvältä pelätä pyörtymistä koko ajan. Se syömättömyydestä johtunut huono olo tuntui jotenkin hyvältä. Teki mieli lähteä lenkillekin vielä, mutta en tän kuumeen takia viitsinyt. Iltapäivällä sorruin sitten mässäämään muroja, ja siitä asti on tehnyt mieli painella vessaan oksentamaan. Ja mikä pahinta, kaverit päätti, että me pidetään lettukestit tällä viikolla. Päätin sitten, että oon sen koko päivän syömättä mitään muuta, siten saan luvan syödä vähän lättyjä.  Sen yhden kerran kun päätän olla syömättä mitään, kaverit päättääkin, että me tehdään ruokaa yhdessä, vaikka ei todellakaan tehdä sitä mitenkään usein. Argh.

Tää ei nyt oo yhtään mua. Aamulla näkee onneksi kaverit, mutta jos sekään ei auta tähän vammailuun yhtään, niin mun on pakko hakea apua. En vaan tiedä enää yhtään, mitä kautta sitä pyytäisin. Terkkari - joo ei se uusi, mutta jos sen toisen luo saisi mennä, niin sille vois ehkä pystyä puhumaan, se tais olla ihan mukava jos oikein muistan. Mutta kun se ei oo "virallisesti" mun terkkari, niin en tiedä, onko mulla mitään mahdollisuutta käydä sen luona muuten kuin päivystyksessä. Kuraattori, ehkä, en tiedä kun en oo koskaan nähnyt sitä. Ja meidän koulussa se auttaa ilmeisesti enimmäkseen raha- yms ongelmissa, mutta kai sinne tällästenkin asioiden kanssa saa mennä, jos ei muille pysty puhumaan. Opettajissakin olis yksi joka oikeasti välittää, mutta en näe sitä koskaan niin, että en olisi kavereiden kanssa, joten sille ei oo mitään mahdollisuutta puhua. Niin ja onhan aina arvauskeskus, mutta ei kiitos sitä.

Huhhuh. Ja miten ihmeessä uskallan varata johonkin jotain jutteluaikaa? Terkkarille vois tietysti mennä päivystykseen, mutta siitä ei tiedä koskaan etukäteen, kumpi terkka siellä on, ja sen uuden luo en todellakaan mene. Pakko olis keksiä jotain, en halua että tää menee pahemmaksi. Mulla on ihan tarpeeksi ongelmia ilman mitään syömisvammailuakin. Voi kunpa se vanha terkkari olis edelleen meidän koululla töissä, se olis ollut kaikista helpoin vaihtoehto. 

Mitä ihmettä mä oikeen teen? Mä haluan apua, tarvitsen apua, mutten osaa, uskalla enkä jaksa pyytää sitä. Mutta en jaksa tätä yksinkään. 

Viiltelykin pyörii taas mielessä, mutta ehkä keksin jotain muuta. Ei enää pitkää aikaa siihen, että oon ollut vuoden ilman terää. Siihen asti on pakko jaksaa, sen jälkeen mulla ei oo viiltelyn suhteen enää yhtään tavoitteita, antaa tulla vaan lisää arpia. Noi vanhat kuitenkaan koskaan katoa, sama se sitten vaikka niitä tekis vähän lisää. Sitäpaitsi jos on ollut vuoden ilman, ja edelleen se tuntuu melkein yhtä vaikealta kuin alussa, niin tuskin tuun pääsemään viiltelystä koskaan kokonaan eroon. Ei huvita enää edes yrittää.

Pelkään, että näillä sekoiluillani pilaan taas välit kaikkiin. Pelkään, että jossain vaiheessa huomaan taas olevani yksin. Ihan vaan oman typerän käyttäytymiseni takia. Kun en mä jaksa aina esittää kaiken olevan hyvin. 

Joo ajatukset hyppii taas sinne ja tänne, taidan olla vaihteeksi aika sekavalla tuulella. 

Semmonen pieni hassu juttu vielä, että miksi ihmeessä mä en halua kuolla? Normaalisti oon jo paljon pienemmästäkin tappamassa itteeni, mutta nyt se ei vaan tunnu vaihtoehdolta. Vaikka en tiedäkään, mitä muuta voin muka enää tehdä.

Tää on juuri se sama tunne, mikä mulla oli ennen aikasemman amiksen lopettamista. Mä en jaksa tehdä mitään, en pysty menemään kouluun, haluaisin viiltää mutten jaksa sitäkään, enkä edes syö mitään.

Ja tää on taas tätä. Kahden vuorokauden sisällä oon syönyt n. desin jogurttia ja pari palaa suklaata(joo hyi). Kyllä mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että häviän jotain jos "sorrun" syömään. Vaikka oikeestihan se on just toisin päin. En mä tiedä. Toinen puoli musta hokee sitä, että mun on pakko syödä tai en ainakaan jaksa ja että en todellakaan halua mitään syömishäiriötä. Toinen puoli taas käskee olla syömättä ja nimenomaan tahtoo syömishäiriön. Ja mä tiedän, kumpaa puolta kuuluisi uskoa, kumpi on oikeassa, mutta silti tottelen sitä väärää.

Ja suurin syy siihen, miksi viimeksi vammasin syömisen kanssa oli se, että halusin apua. Samasta syystähän mä viiltelinkin. Osittain. Ja osittain sen takia varmaan nytkin vammailen syömisten kanssa, mutta ei se ole ainoa syy, vaikka en tiedäkään, miksi muuten tekisin tätä. No, ei tää vammailu oo koskaan ennenkään kovin pahaksi mennyt, joten ehkä niin ei käy tälläkään kertaa.

Olis muuten harvinaisen helppo vetästä kunnon kännit nyt, kun ei oo tullut syötyä. On tässä taas pari viikkoa selvinpäin oltukin. Huomisen kestää krapulaisenakin, en kuitenkaan jaksa raahautua kouluun.

Hypin taas aiheesta toiseen, mutta näin muuten unta, jossa kävin sen psykologin luona, missä kävin joskus ala-asteella. Ei se ihan todentuntuinen ollut, ajelin pyörällä siellä rakennuksen sisällä yms kivaa, mutta ainakin mä puhuin. En paljoa, mutta kuitenkin. Pisti vaan miettimään, että ehkä mä voisin vielä kerran yrittää pyytää apua... Mutta en uskaltais kuitenkaan. Pitäisi keksiä joku pienempi syy, minkä takia vois käydä siellä kuraattorilla, että näkis vähän, millainen tyyppi se on. En mä voi suoraan vaan lampsia sinne puhumaan tästä kaikesta paskasta, puhuisin vaan nopeasti itseni pois koko tilanteesta ja vittuuntuisin taas vähän lisää itseeni. Pitäisi saada kerrottua sille ensin vähän jotain, sen verran, että se ei antaisi mulle mahdollisuutta karata siitä tilanteesta liian nopeasti. Niin se voisi onnistua. Ehkä. Mutta en mä keksi mitään "pikkusyytä", miksi muka menisin sinne, joten olkoot.

En mä tiedä enää mitä teen. Yritän vaan olla ja selvitä, minuutti kerrallaan.

Huominen on pakko pitää omaa lomaa, ei tästä tuu muuten yhtään mitään. Jos raahautuisin kouluun, joutuisin taas luokan eteen ja tällä kertaa pitämään esitelmää, jota ei ole voinut harjoitella etukäteen. Jotkut normi esitelmät nyt menee, vaikka niitäkin jännitän, mutta tuollainen, mitä ei oo voinut edes harjoitella... Joo ei onnistu. Enkä mä muutenkaan jaksaisi mitään koulua nyt. Onnistuisin varmaan haastamaan riitaa kavereidenkin kanssa, kun oon harvinaisen vittumaisella tuulella. Ärsyttää, kun poissaoloja kertyy aina vaan lisää, mutta yritän jaksaa olla koulussa edes sen verran, ettei kukaan siellä vaan huolestu. Kunhan nyt kaikista kursseista pääsee läpi, se saa luvan riittää.

Pistää vaan aina vähän pelottamaan, kun tulee tää olo, ettei jaksa edes koulua. Eihän siitä ole kuin 1,5 vuotta, kun näin kävi yhden kerran ja sen jälkeen lojuttiinkin puolvuotta porukoiden nurkissa tekemättä mitään. En mä vaan päässyt sillon sängystä ylös. Olisin tappanut itteni, mutta en jaksanut tehdä sitäkään. 

En todellakaan halua taas niin pohjalle, tässä nykyisessäkin tilanteessa on ihan tarpeeksi kestämistä.

Jollain tasolla taidan silti olla paremmassa kunnossa kuin vähään aikaan. Itsari ei pyöri päässä läheskään päivittäin, muutaman kerran viikossa vain. Itsariajatukset on ainakin tällä hetkellä muutenkin helpommin hallittavissa, joten en ainakaan tällä hetkellä oo itteäni tappamassa. Se vaan muuttuu niin nopeesti aina, voi olla, että en pysty huomenna muuta ajattelemaankaan. Tai sitten oon monta kuukautta miettimättä itsaria kertaakaan. 

Unohtui muuten aikaisemmin kertoa, mutta kävin tosiaan siellä lääkärillä tossa yks päivä. Joku venäläinenhän se, ihan mukava, mutta eihän se kunnolla suomea puhunut... Uusi sitten vaan melatoniinireseptin ja ilokseni kirjoitti mulle myös yhden yskänlääkereseptin, vaikka mulla ei ollut sillon edes yhtään yskää. Mutta kyllä kiitos, sen lääkkeen kanssa on kiva lotrata jos ahdistaa, se auttaa paljon viinaa paremmin. Eikä taaskaan yhtään kysymystä mielialasta, vaikka noita melatoniineja lisää kävin pyytämässä. Ei sillä, en mä olis sille mitään kertonutkaan. Mietin vaan, että mihin tuolta koululta on kadonnut kaikki ihmiset, jotka oikeasti välittää? Ekana vuonna kaks eri lääkäriä, molemmat mukavia ja jaksoivat jopa kuunnella, samoin se terkkari oli ihan mahtava. Nyt siellä on terkkari, jota ei kiinnosta muiden auttaminen tippaakaan ja lääkäri, joka ei edes puhu mitenkään hyvin suomea. Jippii. 

Mun on ikävä sitä vanhaa terkkaria, vaikken sen luona montaa kertaa käynytkään. Se sentään halusi ja osasi auttaa. Vielä olis se kuraattori testaamatta, mutta en mä tiedä... Turha kai sillekään on aikaa varata, valehtelisin kuitenkin sille kuten kaikille muillekin. 

Tää on taas niitä päiviä, kun tulee mietittyä, onko musta koskaan tähän. Elämään. Mitä jos tää tulee aina olemaan samanlaista, huonojen ja hyvien kausien ja päivien sekamelskaa? Mitä järkeä mun on väkisin pitää itseäni hengissä, kun mokaan aina kaiken ja vaikka joskus joku asia menisikin hyvin, oon joka tapauksessa jossain vaiheessa taas pohjalla.
Mä oon ihan liian väsynyt tähän kaikkeen paskaan.

Toivottavasti huomenna on taas helpompi hengittää.

Noniin, nyt on taas pahin stressi ja paniikki ohi. Vanhat kirjoitukset muutti tänne uuteen blogiin, kun en halunnut niitä vielä lopullisesti poistaakaan ja aikaisemmat blogit menee tässä jossain vaiheessa poistoon molemmat. Tän ulkoasu tulee vielä muuttumaan, mutta saa olla nyt hetken näin, kun en jaksa bloggerin kanssa tapella.

Aloitin vitamiinien testailun, katsotaan vaikuttaako ne oikeasti jotenkin mielialaan. Kokeilen aluksi suht pienillä määrillä, suositusten yli kuitenkin, kun ei rahat anna periksi millekään suuremmalle vitamiinitankkaukselle. Jos näistä ei nyt ole apua, sitten kokeillaan lisätä määrää, mutta mennään näillä nyt vähän aikaa ainakin. E-epaa pitää vielä hankkia, muuten alkaa kaikki olla nyt tässä:

Bioteekin teho D plus 2x päivä
Magnesan magnesium+B-vitamiini 4x päivä
Multivita plus monivitamiini 2x päivä

Magnesiumit menee iltaisin, väsyttävät ihan kivasti. Tänään vois kokeilla mennä nukkumaan pelkän magnesiumin voimin, katotaan selviänkö ilman melatoniinia. Nyt oon kuitenkin vähentänyt melatoniinit puoleen, eli iltaisin menee vaan 1,5mg. Tää kyllä ihan vaan sen takia, kun en oo jaksanut (lue: uskaltanut) mennä apteekkiin hakemaan uutta purkkia ja täytyy vähän säästellä noita. Mutta näinkin toimii, joten luultavasti käytän jatkossakin vaan ton puolikkaan/ilta, jos en saa sitä kokonaan lopetettua. Monivitamiinien määrä on tarkoitus tiputtaa yhteen, mutta vedetään nyt niitä pari päivässä naamaan ainakin jonkun viikon ajan alkuun.

Dynaforce extra stong ruusujuuritabletit on myös olleet joskus käytössä ja niitä taitaa tuolla laatikossa vielä olla. Täytyy katsoa, lisäiskö ne vielä tähän joukkoon, mutta haluun ensin kokeilla, miten noi vitskut vaikuttaa. Ruusujuuritabut on kuitenkin ainakin aikasemmin auttanut oloa vähän, en haluu nyt niiden takia sekoittaa tätä uutta testausta.

Voi tosin olla tavallaan tyhmää aloittaa tää testaus nyt, kun meen viikonloppuna katsomaan pariviikkoisia koiranpentuja, joista yksi on mun :) Se kohottaa varmasti mielialaa, mutta kai noiden pillereiden vaikutuksen silti tuntee, jos ne jotain auttaa.

Se on sitten uusi blogi taas vaihteeksi. Nyt en ehdi enempiä kirjoittaa ja ulkoasukin on karsea, mutta eiköhän tästä hyvä tule ajan kanssa :)

Koeviikko loppusuoralla, huominen pitäisi vielä jaksaa. Jotenkin vaan tuntuu taas siltä, että kaikki voimat on ihan loppu. Pikkupiski on täällä hoidossa, sen kanssa olen jaksanut lenkkeillä monta tuntia päivässä, mutta mitään muuta en sitten enää jaksakaan. Kokeet menee tuurilla läpi, muuten mennään uusintoihin, lukemisesta ei tule taas yhtään mitään. Kyllä sitä haluaisi lukea, haluaisi pärjätä hyvin, näyttää kaikille että hei, mä pärjään, mutta kun ei vaan jaksa.

Aamuisin heti heräämisen jälkeen tunnin itkutuokio, pakko herätä monta tuntia ennen kouluun lähtemistä, ei sinne kehtaa silmät punaisena mennä. Yhtenä päivänä itkuisena koulusta kotiin, pientä erimielisyyttä kaverin kanssa, sovittiinkin heti, mutta jäi silti painamaan mieltä.

Onneksi on toi koira, ei tarvii olla ihan niin yksin kuin normaalisti. Mutta sunnuntaina sekin lähtee taas, sen jälkeen joudun taas olemaan yksin. Lauantaina katsomaan mahdollisesti tulevan pennun isää ja tapaamaan kasvattajaa, saa nähdä suostuuko se myymään mulle koiraa kun oon tällänen paska. Pitäkää peukkuja kuitenkin, mä yritän jaksaa esittää tervepäistä sillekin. Enää en vain halua sitä koiraa, mä tarvitsen sen.

Ärsyttää muuten olla jatkuvasti kipeenä, oon ollut kuumeessa nyt jotain kuukauden(?). Hampaasta tää aika varmasti johtuu, mutta kun ei uskalla mennä uudestaan sinne hammaslääkäriin niin ei. Poishan ne tuon tulehtuneen aikoo repiä, ja vievät samalla vierestä viisurinkin. Hyi kamala. Ehkä kysyn vielä siitä nukutuksesta, vaikka siinä meneekin sitten varmaan kaikki säästöt.

Toisinaan asiat muuttuu kovin nopeasti. Oon tässä muutaman päivän sisällä kuullut, että pääsen muuttamaan kaverin kanssa samaan kämppään marraskuun alussa. Ja ilmeisesti olen lauantaina menossa tapaamaan erästä kasvattajaa, jonka koira sai pentuja tuossa pari päivää sitten. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta jos tulen sen kanssa toimeen ja vaikutan sen mielestä siltä, että pärjään haastavan koiran kanssa, pääsen muutaman viikon päästä pentuja katsomaan. Jos sitä parin kuukauden päästä olisi oma pentu...

Koirajutussa on vain yksi pieni mutta... Jos mä otan haastavan koiran täysin mun omalle vastuulleni, mun on pakko pitää itseni hengissä koko sen eliniän ajan. Enkä mä vielä tiedä, onko musta elämään.

Pystyy pitkästä aikaa kirjoittamaan jostain hyvästäkin asiasta. Nickelbackin keikka takana ja oli ihan mahtavaa! Olin koko keikan ajan täysin selvinpäin, ja pystyin silti puhumaan uusille ihmisille. Yhdessä vaiheessa meinasi paniikkikohtaus tulla päälle, kun tyhmänä melkein eturivissä seisoessani menin ja katsoin taaksepäin ja tajusin, kuinka paljon ihmisiä siellä oli, mutta se pieni paniikki meni nopeasti ohi. Vaikka en nickelbackin suurimpiin faneihin kuulukaan, pääsin silti harvinaisen hyvin menoon mukaan ja pakko sanoa, että mä rakastan tuollaisia isompia keikkoja.

Keikan jälkeen käytiin tutustumassa Helsingin yöelämään, istuskeltiin baarissa ja lopputulos oli se, että melkein sammuin junaan kotimatkalla. Ja joku mies, jonka kanssa juteltiin jossain vaiheessa baariin mennessä, yritti pussata mua junan ikkunan läpi(??).

En varmaan ehdi kirjoittaa tällä viikolla mitään sen ihmeempiä, kun en ehdi olemaan yksin missään vaiheessa, mutta yritän pysyä hengissä, ja ehkä yritän varata kuraattorille jutteluaikaa jos uskallan.

Just näin. Olihan siellä se uusi terkkari, mutta en mä sille mitään kertonut. Kerrankin kun tuntui siltä, että olisin saattanut pystyä puhumaan edes vähän. Sitä ei ilmeisesti kiinnostanut tippaakaan kenenkään auttaminen. Ainoa kysymys minkä se kysyi multa, oli se, oonko yrittänyt nukkua ilman melatoniinia. Sen jälkeen ei mitään, vaikka sanoin, että jos yritän nukkua ilman, valvon muutaman tunnin ja loppujen lopuksi kuitenkin vedän sen pillerin naamaan. Kuumeestakin kysyin... "Sitä on liikkeellä, mee terveyskeskukseen jos se pahenee." Siihen päälle vielä vihainen mulkaisu ja minähän painelin sieltä heti pois. Piti valittaa vielä ainakin nilkasta, polvesta ja ranteesta, mutta ei huvittanut jäädä sinne, kun se selvästikin halusi vaan mut pois sen huoneesta.

Olihan se aikaisempikin terkkari välillä vähän rasittava, sellainen ylipirteä, mutta se sentään välitti. Jaksoi kuunnella ja otti tosissaan, eikä vaan heittänyt pihalle jos siltä kysyi jotain. Olis vaan pitänyt puhua sille sillon vuos sitten, niin olis saanut edes vähän jotain apua.

Nyt sitten jännätään millainen se lääkäri on. Kahden viikon päästä vasta aika, enkä oo edes ihan varma, ehdinkö käymään siellä silloin vai pitääkö se aika vaihtaa johonkin vielä pidemmälle. Jos se on oikeasti joku venäläinen niin ei kiitos, haluun vaan mun reseptin ja mahdollisimman nopeesti pois sieltä. Oliskin sama kuin viimeksi, jos se venäläinen oliskin ollut siellä vaikka vaan oikean lääkärin sairastumisen takia...

Täytyy siltä hammaslääkäriltä sitten kysellä tästä kuumeesta, kun ei toi terkkari tiennyt mitään mistään. Ja sitten vaan kyselemään yksityisen lääkärien hintoja, saa heitettyä vähän rahaa siihenkin.

vittu kun vituttaa.

Ahdistaa olla kipeenä. Pakko syödä ettei tää mene pahemmaksi, eikä pääse edes juoksemaan. Koulussa ei pysty keskittymään mihinkään kun on koko ajan kipeä olo, mutta ei sitä jaksa istua vaan kotonakaan. Koulussa nyt sentään on jotain tekemistä ja näkee kavereitakin. Koulu ja kaverit taitaa olla tällä hetkellä ainoot asiat, jotka auttaa mua jaksamaan. Ei mulla oo mitään muuta. Koulu omalla tavalla väsyttääkin, mutta ehkä siitä on tällä hetkellä enemmän hyötyä kuin haittaa.

Huomenna aamulla pitäis mennä käymään terkkarilla. En tiedä, uskallanko varata mitään jutteluaikaa, jos se ei itse ota asiaa puheeksi. Melatoniinista puhuessa molemmat aikasemmat terkkarit on masennuksesta kysellyt ja sen takia sille toiselle pystyin vähän jotain kertomaankin. Nyt en tosin ees tiedä, kumpi siellä on päivystysvuorossa, se uusi vai se toinen, joka on noi asiat multa jo kysellyt ja kusetin sitä oikeestaan kaikessa. "Ei mulla mitään muuta ongelmaa ole. Mä en vaan nuku." Hah. Täytyy tosiaan pyytää samalla lääkäriaikaa, sais ton melatoniinireseptinkin uusittua, vaikka ei ne ihan vielä loppumassa olekaan. Eipähän tarvii myöhemmin niiden loppumisesta stressata... Tai lääkäriajan se varmaan mulle antaa joka tapauksessa, mutta täytyy toi melatoniinireseptin uusiminen mainita ihan siinä toivossa, että se kysyisi jotain. En mä muuten pysty sille mitään kertomaan.

Ehe ehe, mun on sittenkin pakko mennä sinne terkkarille valittamaan. Eri aiheesta tosin, mutta kai sitä voi siinä sivussa masennuspaskastakin puhua. Googlettelin tuossa syytä sille, miksi oon ollut viimisen kaksi viikkoa kuumeessa ja kappas, endokardiittihan se saattaisi olla, kuume kuitenkin nousi alle vuorokausi hammaslääkärikäynnin jälkeen... Ehkä nyt leikitään, että siellä on vaan joku pieni tulehdus eikä mulla tuota tautia ole, mutta ei tää ainakaan normaalia flunssaa enää ole.

Meneehän tuo tähän paskan jakson jatkeeksi hyvin. Tän viikon aikana en ookkaan vielä onnistunut telomaan muuta kuin nilkan, polven ja molemmat ranteet :) Ja niin, Yyponikin poistui juuri mun elämästä. Just kun löysi jotain, joka piti kiinni elämässä ja auttoi jaksamaan. Näinhän se aina menee. Sitä luulee löytävänsä kerrankin jotain pysyvää (ja hyvää) elämäänsä, ja heti se viedään pois.

Mä en oikeesti jaksa enää kauaa, etenkään kun kaikki alkaa menemään jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän pieleen.

Ehkä pitäis vielä yrittää sitä terkkarille puhumista. En vaan tiedä miten, en uskalla edes varata aikaa sinne, tiedän jo etukäteen, etten kuitenkaan pystyisi kertomaan sille mitään. Mutta en mä pärjää yksin enää.

Ehkä mä voin nyt yrittää olla hetken tyytyväinen itseeni. Yli 300 päivää viiltämättä. Uskallan jo luvata, että pääsen sinne vuoteen asti ja pidemmällekin. Kyllä mulla on edelleen ikävä viiltelyä, mutta tää on jotenkin erilaista. Ei sellasta pakottavaa tarvetta, vaan sellainen pienenpieni satunnainen ikävä, joka saattaisi ehkä pahimmillaan johtaa viiltämiseen. Mutta mä hallitsen sen. Mä pystyn kääntämään ajatukset viiltämisestä pois koska tahansa. Vielä kun saisi nuo arvet pois, niin kaikki olisi viiltelyn osalta paljon paremmin, kuin olisin koskaan osannut odottaa. Voi olla, että vaan kuvittelen, mutta ehkä ne ei olekaan vielä lakannut haalistumasta, ehkä mulla on vielä vähän toivoa päästä niistä eroon. Tai ehkä ne haalistuu vielä sen verran, että niiden kanssa voi elää ilman, että kaikki uudet tuttavuudet huomaavat mussa ensimmäisenä arvet, jos en ole piilottanut niitä jotenkin.

Muuten kaikki elämässä on jatkanut päin persettä menemistä. Hammaslääkäristä tulee tässä puolen vuoden sisällä yhteensä sellanen 1400 euron lasku, joka pitäisi tietysti pystyä maksamaan jotenkin. Ja laskun lisäksi joudun käymään siellä aika monta kertaa, eli tämä tietää monia valvottuja öitä ja jatkuvaa stressiä. Torstain ja perjantain olin vain kotona, pienen lämmönnousun varjolla oli kiva jäädä kotiin. Ja toki fiksuna ihmisenä pidin parin päivän ryyppyputken tossa kipeänä, ei tainnut tehdä kovin hyvää.

Ja niin, meillä on sitten koulussa vaihtunut lääkärikin. Siellä on joku venäläinen, joka ei puhu edes kunnolla suomea. Siinä meni se mahdollisuus yrittää hankkia apua, minen edes yritä selittää mitään kenellekään ulkomaalaiselle. Pitihän mun kaikista muistakin pillereistä kysellä, oli vähän suunnitelmissa huijata se kirjoittamaan mulle resepti rauhoittaviin, kun ei huvittais istua aina montaa päivää ilman ruokaa ennen kuin uskaltaa mennä kauppaan. Mutta ei sitten.

Katoin tuossa sitäkin, että tämän kaupungin psykologi on taas vaihtunut. Turha mun on sinnekään varata aikaa, jos se tyyppi siellä vaihtuu monta kertaa vuodessa. Pahentais vaan oloa, jos siellä vaihtuis psykologi aina, kun uskaltais kertoa sille edes jotain. Parempi pysyä poissa sieltä vaan. Kiva kun nää kaikki ainoat paikat, joissa mun olis mahdollista käydä juttelemassa ilmaiseksi, vaihtaa työntekijöitään niin usein.

Kuitenkin taas on sellainen olo, että ois pakko päästä puhumaan jollekin. Tällä hetkellä mä pelkään eniten itseäni. Itsetuhoiset ajatukset ei pysy poissa, löydän itseni vähän väliä suunnittelemasta itsemurhaa ja pelkään, että jonain päivänä tarpeeksi sekavassa tilassa vielä menen toteuttamaan jonkun suunnitelmistani. Kun en mä edelleenkään oikeasti halua kuolla.

Ja mun persoonatkin on alkaneet taas erottua toisistaan enemmän. Tunnen ne molemmat jatkuvasti enkä tiedä, onko niistä jompikumpi (tai molemmat) oikeasti mun persoonia, vai onko se oikea minä hautautunut jonnekin niiden alle. Siltä se ehkä eniten tuntuu, että olen jossain niiden alla jumissa. Ottaa tästä nyt selvää.

Oon pystynyt välttämään hammaslääkäreitä viimiset kaks ja puoli vuotta. Huomenna pitäis taas uskaltaa sinne rääkättäväksi, tällä kertaa sentään yksityiselle. Olin ihan hämilläni kun soitin sinne, sanoin ettei palasiksi menevä hammas oo mitenkään kipeä, ja vastaukseksi tuli jotain tyyliin "ei se varmaan silti kovin mukavaa ole, pääsetkö tulemaan huomenna". Entisellä paikkakunnalla kunnallisella olisi varmaan luvattu aika puolen vuoden päähän, ja sekin peruttu jonkun kiireellisemmän takia. Enkä muuten edes pelännyt sitä soittamista, taisin jopa osata kertoa kaikki tiedot oikein.

Kiitos tästä hammaslääkäripelosta ala-asteen aikaiselle hammaslääkärille, jonka mielestä vain kuvittelin poraamisen sattuvan puudutuksen jälkeen ("ei se nyt voi enää sattua, turpa kiinni") ja jonka luona jouduin ramppaamaan kuusi vuotta noin kerran kuukaudessa oikomishoitojen takia. Aina se keksi jotain valitettavaa.
 Yläasteen aikainen hammaslääkäri oli ihan mukava, se osasi jopa lisätä puudutusainetta kesken kaiken jos sitä pyysin, mutta pari kesäsijaista ja siinä meni kolmen vuoden pelkojen työstäminen hukkaan. Toisen sijaisen takia mulla oli puolet suusta puutunut monta viikkoa, ei olis saanut valittaa, "no nythän ei ainakaan hampaat särje". Joo ei särkenyt ei, mutta

Ehkä mä selviän huomisesta. Jos en kuole sinne, saatan jopa antaa niille luvan hoitaa muutkin hampaat kuntoon. Ehkä. Jos edes löydän sinne, nyt kun on sitten pakko mennä vieraaseen paikkaan yksin. Mutta ei mua huvita puolikasta hammasta suussa pitää, kokemuksesta tiedän kuinka kipeä se voi vähän ajan päästä olla... Kokellaan nyt kerran hoitaa se ajoissa.

Mua rupee just naurattamaan se, miten paskasti viimisen viikon ajan on mennyt. Siis ei pelkästään henkisesti, muuten vaan oon onnistunut mm. kaatamaan puoli litraa vettä sängylle ja koneen päälle ja kerran aamukiireessä lattialle, hukkaamaan kaiken mahdollisen, unohtamaan koulussa tarvittavia tavaroita kotiin, saamaan pyörän lukon siihen kuntoon, että isän piti käydä rikkomassa se yms, en jaksa kaikkea kirjottaa. Ja nyt vielä tää hammaskin. Argh.

Kirjoitin viimeksi, ettei edes sukulaiset halua nähdä mua. Siihen kun lisätään päälle vielä se, että jäin taas viimeikseksi koulun liikuntatunnilla, kun tietyt tyypit sai valita joukkueet. Siis mä en kelvannut edes sellaisten joukkueeseen, jotka ei ollut koskaan puhunut puolienkaan meidän luokkalaisten kanssa, ne ei tuntenut sieltä melkein ketään ja silti kaikki muut kelpas paremmin kuin minä. Pistää väkisinkin miettimään, että mikä mussa oikeen on vialla? Lukeeko mun otsassa jotain tyyliin "idiootti ja pelkuri, itsetuhoinenkin, kannattaa kiertää kaukaa"?

Hassua, en meinannut uskaltaa kirjoittaa tänne tuota, että mut valittiin viimeisenä joukkueeseen. Yleensä pystyn kirjoittamaan tänne mitä tahansa. Jos nyt rupeen jumittamaan tän kirjoittamisenkin kanssa, niin en todellakaan jaksa enää kauaa.

Tämä kausi eroaa muista vaikeemmista kausista aika paljon. Ei mua ahdista, eikä tää paha olo ole samanlaista kuin ennen. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Täytyy kai yrittää muistaa, että tää olo ei kestä ikuisuutta. Tän on pakko helpottaa joskus. Vaikka en mä tällä hetkellä jaksakaan uskoa siihen, että tää vois muuttua joskus paremmaksi. Yritän vaan hokea sitä itselleni koko ajan, jos se vaikka auttais pysymään hengissä.


p.s. siellä olis se uusi terkkari. mutta en mä uskalla.

Mä en tajua, miten kaikki tekee sen. Miten ne pystyy puhumaan koko luokan edessä yksin, jännittämättä yhtään, heittämään siellä läppää... En tajua edes sitä, miten ne pystyy vastaamaan opettajien kysymyksiin omilta paikoiltaan. Miten ne pystyy juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa siitä vaan, hankkimaan uusia kavereita. Miten ne pystyy luottamaan. Enkä mä myöskään tajua, miksi mun pitää olla se erilainen, se, joka pelkää kaikkea.

Enkä mä tajua, miksi kukaan ei halua nähdä mua. Ei edes sukulaiset. Kaikkialla muualla ne reissaa ja kyläilee, mutta vuoden aikana mun luona on käynyt sukulaisista vain äiti ja isä. Edes veli ei ole vaivautunut käymään täällä, vaikka se pääsisi bussilla kulkemaan ton välin helposti. Ei sillä, että kaipaisin ketään sukulaisia tänne, en todellakaan, mutta eihän ne sitä tiedä. Mä vähän mietin, että ehkä en enää käy niiden luona kylässä, en ota yhteyttä, annan vaan olla. Siinähän sen näkee, välittääkö ne yhtään. Jos niistä ei kuulu mitään, kai mä pärjään ilman niitäkin. Vaikka pelkäänkin, että koko suvun kanssa käy samalla tavalla kuin kummisedän kanssa. Hitto mä välitin siitä, mutta se on tuskin muistanut mun olemassaoloani enää moneen vuoteen, vaikka jutteleekin jatkuvasti porukoiden kanssa ja asuu ihan lähellä niitä. 

Okei, veljestä mä en luovu, se saa olla millainen mulkku tahansa, se on silti nyt ja aina mulle tärkeä. Kaikki muut häipykööt mun elämästä jos tahtovat. 

Syömisvammailu yrittää taas tunkea mun elämään. Jos en kerran voi viiltää, pakko sitten tehdä jotain muuta. En mä osaa olla tekemättä itselleni mitään pahaa. Mun on pakko saada hallita elämässäni edes jotain. Joo, ihankuin olisin hallinut viiltelyä tai syömisvammailua, mutta se tuntuu edes hetken siltä, että mulla on mahdollisuus päättää tekemisistäni edes jotain. Ja ehkä siinä on taustalla myös pienenpieni toive siitä, että joku huomaisi ja auttaisi, kun en muullakaan tavalla osaa apua pyytää. 

Pitäisi varmaan sittenkin lukittautua neljän seinän sisälle. Mä en jaksais nähdä enää yhtään ihmistä.

Entiseltä paikkakunnalta mulla on jäljellä yksi kaveri, mutten tiedä, olenko senkään kanssa väleissä enää kovin pitkään. Oon ihan liian kateellinen sille, ja se vaikuttaa meidän väleihin aika paljon. Sillä on oikeestaan kaikki se, mitä mä haluaisin. Mä en tajua, miten jollain on voinut olla kaikki asiat aina niin hyvin. Miten sillä voi olla niin paljon kavereita, kun se aina peruu kaikki yhteiset menot(tai yleensä jättää ilmaantumatta paikalle ilmoittamatta), ei pidä lupauksiaan ja valehtelee joissain asioissa todella näkyvästi? Vai onko se tehnyt tuota kaikkea vain mulle? Pitäiskö vaan unohtaa koko kaveri, vai yrittää päästä tästä kateellisuudesta eroon... Tavallaan houkuttais vaan katkasta välit ja antaa olla, mutta... oon tuntenut sen about 5-vuotiaasta asti ja sen seurassa mulla on aina hyvä olla. Ja hauskempaa kuin kenenkään muun kanssa. Sen takia oon antanut sille aina kaiken anteeksi, koska se osaa olla halutessaan niin super tyyppi.

Samaan syssyyn sitten ongelma toisestakin kaverista. Tää tyyppi on tuttu aikasemman amiksen ajoilta, ja se on nyt muuttamassa tonne mun entiselle paikkakunnalle. Pitkän välimatkan takia mun ei oo tarvinnut koulun jälkeen kertaakaan nähdä sitä, mutta sen muuton jälkeen törmään siihen varmasti joskus, halusin sitä tai en. Ja tää tyyppi on sellainen, josta aivan varmasti haluaisin eroon, koska se pahentaa mun oloa aina, sen seurassa ei pysty olemaan rennosti ja jotenkin me vaan eletään eri maailmoissa. Mutta en mä voi(=en uskalla) sanoa sille suoraan, etten halua nähdä sitä enkä jutella sen kanssa. Sillä on taito tehdä ihmisten elämästä helvettiä ja se tuntee mun nykyisestä kaupungista paljon porukkaa, joten mulla on pieni pelko siitä, mitä välien poikki pistäminen voisi aiheuttaa. Enkä mä jaksais nyt sitä. Mutta en jaksais sitä ihmistäkään enää.

Muutenkin pitäisi taas tehdä miljoona ja sata päätöstä erilaisista asioista, eikä päätösten tekeminen oo yhtään mun juttu. Joskus toivon, että olisi joku, joka kertoisi aina, mitä mun milloinkin kuuluisi tehdä, ja mun ei tarttis muuta kuin totella. Ei tarvitsisi päättää ikinä itse mistään. Vaikka kai sekin pidemmän päälle vituttaisi.
On se kumma kun mikään ei ikinä kelpaa ja koskaan ei ole hyvä olla.

Joo ei tästä kirjottamisesta tuu taaskaan yhtään mitään.

p.s. rakastuin tuohon possuun...

Mua ärsyttää taas ihan liikaa se, että harrastukset on ylikalliita, tai jos jotenkin onnistuu löytämään halvan harrastuksen, se jää jostain muusta kiinni. Yyponin omistaja onnistui muistuttamaan talvesta. Niin tosiaan, kun taas jossain vaiheessa tulee lunta, ei tuota 10km matkaa pääse kulkemaan pyörällä, ja mulla ei ole mitään autoa tai muuta menopeliä, jota voisin lainata. Oon siis täysin Yyn omistajan kyytien varassa talvella, eli en luultavasti pääse kovin usein siellä käymään. Kaiken lisäksi mä en tajua, miten oon antanut itselleni luvan kiintyä näin paljon yhteen hevoseen, ja vielä näin lyhyessä ajassa. Välillä Yy tuntuu ainoalta syyltä pysytellä hengissä. Se on vaan niin ihana tunne kun muistaa, kuinka vaikeaa kaikki oli sille alussa, huomaa sen kehityksen ja tietää, että on itse ollut se, joka on tehnyt eniten töitä sen eteen. Miten mä selviän talvesta ilman Yytä, kun talvi on yleensä muutenkin kesää paljon vaikempaa aikaa? Turha kai siitä on vielä stressata, mutta en mä voi näille ajatuksille mitään. Enkä tajua miks mietin jotain talvea, pitäis kai ensin päättää, aionko olla sillon edes hengissä.

Joo, käynhän mä toisellakin tallilla, ja siellä pystyn käymään talvellakin. Mutta ei se oo sama asia. Välitän kyllä sielläkin olevista hevosista, mutta ei niiden kanssa ole sama kuin Yyn kanssa. Ei sinne lähteminen onnistu ikinä ilman stressiä, en tule niiden omistajan kanssa juttuun läheskään niin hyvin kuin Yyn omistajan kanssa, ei se ole muutenkaan läheskään niin kiva paikka. En oikeestaan edes opi siellä koskaan mitään, koska ne hevoset on ihan ylikilttejä. Yyn kanssa oppii joka kerta jotain uutta, kun se on sellainen pösilö♥

Hups, taas sorruin hölöttämään hevosista. Mutta oli mulla muutakin kirjoitettavaa. Harrastuksista vielä sen verran, että oisin halunnut ja uskaltanutkin jatkaa nyrkkeilyä taas, mutta raha. Ei mulla oo varaa käydä siellä. Pikajuoksua oon taas alkanut treenaamaan, alkuun ainakin ihan ominpäin, kaveri kävi tänään kellottamassa. Jos saan satasen aikaa parannettua sekunnilla, yritän päästä johonkin valmennuksiin (ja ehkä joskus kisoihinkin) mukaan, jos siinä ei tuu taas raha esteeksi. Harmittaa, kun lopetin joskus juoksemisen muutaman kusipään takia, ja niihin piireihin on ihan helvetin vaikee päästä takasin mukaan.

Joudun vetämään sanojani takaisin. En mä voi mennä juttelemaan terkkarille enkä lääkärille. Oon nyt yrittänyt pari päivää pystyä olemaan edes tunneilla, mulla on ongelma niiden kanssa vain sen takia, koska niitä pitää tällä hetkellä opettaja, joka tietää, että mua on kiusattu, ja että mulla on sen takia jotain typeriä pelkoja. Se ei tiedä mitään sen enempää, mutten silti pysty olemaan sen seurassa. Eikä se johdu siitä, että häpeäisin sitä, että mua on kiusattu, koska tiedän, että se opettajakin on ollut joskus kiusattu. En vaan osaa olla sen lähellä. Voin vaan kuvitella, kuinka vaikeeta mun olis nähdä jotain ihmistä enää sen jälkeen, jos pystyisin puhumaan näistä jutuista jotain. Eli ainakin toistaiseksi pysyn vaan blogimaailmassa, enkä puhu kenellekään yhtään mitään.

Lääkärillä on pakko silti jossain vaiheessa käydä, tarvii uusia melatoniiniresepti ja jos sitä yrittäis uskaltaa kysyä jotain vahvempia unipilsuja. Menee just hermot siihen, että valvon kaikki yöt ja mietin vaan kaikkia pieniä juttuja, joita oon (muka) mokannut päivän aikana, siis ihan jotain pikkujuttuja, mitkä tervepäiset ihmiset varmaan unohtaa heti, tai ehkä ne ei edes huomaa niitä? Melatoniini auttaa ehkä nukahtamaan joskus, mutta silloin nukun sen pari tuntia ja herään sen jälkeen miettimään kaikkea paskaa ja valvon luultavasti koko loppuyön.

Onneks kohta on perjantai, voi taas vetästä kännit. Ja kai sitä vois lauantainakin juoda. Kauheeta kun joutuu olemaan arkena selvinpäin, ei tällästä jaksa.

Mä en oikeen tajua vieläkään, mitä viime yönä oikeen tapahtui. Ei yhtään huvittaisi kirjoittaa siitä, mutta ehkä se kannattaa. Jos vaikka pystyis selvittämään vähän ajatuksia.

Aattelin tosiaan vetästä kännit, mennä ihan pelkällä viinalinjalla pieneen hiprakkaan ja siitä sitten nukkumaan. Ei vaan asiat mennyt ihan niin. Parin siiderin jälkeen bongasin lääkevaraston ja napsin sieltä lähinnä kodeiinia sisältäviä lääkkeitä lärviin ja viinaa päälle. Mä en aikonut tappaa itseäni tosissani, pidin määrät siinä, että henki varmasti säilyisi, mutta leikittelin silti ajatuksilla siitä, että kuolisin sittenkin. Ihan kuin toinen puoli musta olisi halunnut elää ja toinen kuolla, enkä osannut päättää, kumpaa minä itse oikeasti halusin.
Pyörin siinä sitten koko yön ympäri kämppää, välillä kävin sängyllä itkemässä, mutta suurimman osan ajasta taisin roikkua vaatekaapin ovissa. Taiin myös angstata yhdelle kaverille jotain, ehkä ihan hyväkin, jos sille pystyis tän jälkeen kertomaan asioita ees vähän enemmän kuin ennen, kun ei se mua enää tervepäisenä pidä.

Tänään onkin olo ollut sen mukainen, huomaa kyllä, että yöllä tuli vedettyä överit. Jotenkin mulla on edelleen samanlainen olo kuin yöllä, haluan kuolla ja elää samaan aikaan, mutta sitten en kuitenkaan halua kumpaakaan.

Uhhuh, ottaa tästä nyt selvää... Aattelin kyllä pysyä hengissä, mutta ei kai sitä voi tässä tilassa mitään luvata. Paitsi sen lupaan, että mä yritän vielä kerran hakea apua. Heti, kun meidän uusi terkkari tulee töihin. Toivottavasti sille pystyy kertomaan edes jotain.

Ehkä musta ei sittenkään oo tähän. Elämään.

Ehkä pitäis vaan kadota.

Oon alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään sen tosiasian, etten tule pääsemään viiltelyarvista ehkä ikinä eroon. Ilmeisesti en edes noista käsissä olevista, vaikka ne ei ole mitenkään syviä. Elättelen kuitenkin vielä pientä toivoa niiden haalistumisen suhteen, mutta jos ne on pari vuotta vanhoja, eikä haalistuneet viimeiseen vuoteen lähes yhtään, ei ne varmaan ole siitä mihinkään katoamassa... Pohkeessa olevat arvet tulee varmasti olemaan muistona ikuisesti, tai siis siihen asti, kunnes saan kerättyä rahat niiden poistoon. Saavat nyt olla ainakin pari vuotta tuossa vielä, ellen sitten satu voittamaan lotossa.

En mä välitä siitä, mitä täysin vieraat ihmiset ajattelee noista arvista. Ei mun tarvitse piilotella niitä vieraiden ihmisten seurassa. Kommentoikoot, jos siltä tuntuu, en mä välitä. Ei ne tiedä, miksi oon ne itselleni tehnyt, eikä se niille oikeastaan edes kuulu. Mutta tuttujen seurassa joudun aina piilottelemaan niitä, koska en jaksa, halua enkä pysty vastaamaan niihin kysymyksiin, joita varmasti monet kysyisivät. Enkä mä halua paljastaa sukulaisille sitä, kuinka heikko oikeasti olen. Oon aina ollut sukulaisille, myös vanhemmilleni, "se tyttö joka pärjää aina ja selviää mistä vain yksin, eikä koskaan luovuta" ja tavallaan haluan olla se sama tyttö edelleen. Ainakin sukulaisten silmissä.

Eniten haluaisin kuitenkin noista arvista eroon itseni takia. Aina kun nään ne, mulle tulee kamala halu kaivaa terä laatikosta ja viiltää. Aina jos tekee mieli viiltää, voin sortua ajattelemaan, ettei pari uutta viiltoa mitään haittaa, kun arpia löytyy jo valmiiksi. En jaksaisi piilotella niitä jatkuvasti, en valehdella siitä, miksi mulla on tuki ranteessa. Tipuin joskus hevosen selästä ja oon siitä asti tarvinnut tukea. Ja paskat.

Ja mä häpeän niitä. Jokaista vitun arpea. Häpeän sitä, että oon ollut niin heikko, että oon sortunut viiltelyyn. Ja aika usein vihaan itseäni noiden arpien takia.